perjantai 18. maaliskuuta 2016

Ruokayllätys

Kuzu Kokoreç 03/2016
Tuttavalle iski kova nälkä kesken hänen shoppailureissunsa, ja toive oli, että lähimpää ravintolaan pysähdytään syömään. No, menimme turkkilaisia ruokia tarjoavaan ravintolaan, ja otimme listalta ihan uutta, aiemmin meille tuntematonta ruokaa. Hiukan nimi kalskahti mielessä sillä tavoin, että minun olisi pitänyt se muistaa, mutta en kuitenkaan muistanut. Tilasimme Kuzu Kokoreç -nimiset annokset, ja jäimme innolla ja nälkäisinä odottamaan sitä, mitä sieltä mahtaa tulla eteemme. No, ensimmäinen kommentti oli, että onpa pieni annos. Lautasella oli kolme paistettua rullaa, joista tiesimme vain sen, että ne liittyvät jollain lailla lampaaseen (Kuzu). Pyörittelin yhtä sellaista lautasella, ja ihmettelin kuinka se näyttää ikään kuin läskiltä, mutta on paljon sitkeämmän oloista. Soin sitten reunalta sellaisen 15 cm pätkän ihan rapean ruskeaksi paahtunutta kokorecia. Loput näytti siltä, että en edes halunnut yrittää syödä. Tuttavakin pyöritteli annostaan lautasella, ja yritti etsiä lihaisampaa kohtaa.


Jostain muistin sopukoista alkoi muistua sanat mieleen, varsinkin, kun katsoin että lautasellani olevat valkoiset, sitkeän hyllyvät tyhjät tuubit näyttivät ihan suolen pätkiltä. Sanakirjan kaivoin laukustani sekavin tuntein. Toisaalta en olisi halunnut tietää, toisaalta uteliaisuuteni oli jo herännyt. Lautasellamme oli annokset rullalle käärittyä ja paistettua, tyhjää lampaan suolta. Kun tämän tajusin, niin mietin vain, että miten ihmeessä noin ohut tuubi on saatu puhdistettua kunnolla, vai onko saatu... sen jälkeen alkoi oksennuksen pidättely. Koskaan aiemmin en muista syöneeni mitään sellaista, joka herättäisi noin paljon noin vahvoja tunteita, niin että sen vuoksi alkaa oksettaa.  Nyt jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten oksenna siihen paikkaan, enkä seuraavan puolen kilometrin matkallakaan, koskapa kävellessä tuo oksettamisen tunne vaan vahvistui. 

Prinsessalle asu 03/2016
Toinen haaste oli hillitön, kupliva nauru, joka pyrki ulos jostain sielun syvyyksistä. Olin revetä liitoksistani, siis naurun vuoksi, ja oli tosi lähellä, etten saa nauruhepulia jo siinä ruokapöydässä. Naistuttavani katseli toiseen suuntaan ja minä katselin toiseen suuntaan. Ei ollut yhtään vara katsella toinen toisiamme päin, että saa koottua loputkin itsehillinnän rippeet. Vedet silmistä valuen, ulospäin suht tyynen oloisina, kävelimme ravintolasta pois. Pääsimme noin puolen kilometrin päähän, kun nauru vaan tahtoi ihmistenilmoille. Niin tahtoi suolenpätkäkin, mutta sitä ei päästetty ulos useista pyrkimisistä huolimatta. Grillattu lampaan suoli on jollakin Turkin alueella perinteistä ruokaa, ja jotkut pitävätkin siitä. Muista siis maistaa seuraavalla Turkin matkallasi Kuzu Kokoreç, ellet ole sitä aiemmin maistanut. Tuosta kaikesta lohdutukseksi levyllinen suklaata ja muutama mansikka jälkiruokana helpottivat kokemuksesta toipumista.

Takapihalta kuuluu jälleen ihana ja tuttu, pienoinen "hu-hu-hu-huu". Pieni pöllö on siellä taas, on ollut jo parina iltana. Toivottavasti taas välttää kaikki ne myrkytetyt rotat, joita talostamme poistuu ulkoilmoille. Uudet rotanmyrkyt on levitetty, ja naapuri toi aataminaikuisen rotanloukunkin tuonne alakaappiin. Kysyin pariinkin kertaan, että mitä ihmettä teen siinä tapauksessa, että tuonne loukkuun oikeasti menee rotta. Joutunen turvautumaan naapurin apuun, koska loukku on hänen. Jos se olisi oma, niin pussiin vaan kaikki, rotta ja loukku, ja roskiin ;) . Ylempien kerrosten asuntojen katselu on ollut viimeaikaista huviani, ja jatkuu siihen asti, että joskus sellaiseen siirryn.
Ihan pienen prinsessamekko 3/2016

Rannalle teki mieli tänään, mutta en ehtinyt. Päivissä on nyt liian paljon tapahtumia, osin itsestä riippumattomia. Toiset tuttavat pitkästyvät ja ikävystyvät, eikä ole tekemistä, ja heidän kanssaan menee sitten iso osa päivää. Ehkä siinäkin asiassa olisi hyvä opetella sanomaan useammin "ei". Ystäväni saapuu tänne nyt viikonloppuna mukanaan alkuperäiset opiskelutodistukseni, joita tarvitaan työlupaprosessiin, vaikka en varsinaista sairaanhoitajan työtä teekään. Saadaan sekin paperiasia käyntiin ja etenemään. Hiukan hymyilyttävä yksityiskohta työluvan haussa on se, että työnantajalle / viranomaisille tarvitaan 8 passikuvaa. Se on aika paljon, ja mietin minne kaikkialle niitä kuvia oikeasti päätyy. Arkistojen kätköihin? No, se mitä vaaditaan myös luovutetaan, ei kai siinä muukaan auta. Maassa maan tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.