torstai 16. kesäkuuta 2016

Alanyan bussilla pääsee elämyksiin

www.Alanya.bel.tr
Alanyan busseilla ja minulla on parhaillaan jonkinlainen viha-rakkaussuhde meneillään. Tarvitsen busseja, koska asun riittävän kaukana keskustasta, eikä minulle ole täällä omaa autoa tällä hetkellä. Kun liikenneruuhkasta pysäytän bussin, niin pitäisi olla tosi nopeat refleksit ja haukan näkökyky. Näen kohtuullisen kaukaa bussin etuikkunassa alhaalla olevan numeron, ellei ole pimeä, ellei ikkunasta heijastu aurinko, ellei edessä ole tila-auto tai pakettiauto jne. Tuon numeron lisäksi pitäisi saman sekunnin aikana pystyä näkemään bussin etuikkunan kaikki mahdolliset kyltit ja niiden teksti. Joissakin busseissa kylttejä näkyy olevan numeron lisäksi kaksi. Näin on niissäkin busseissa, joita minä tarvitsen. Ja joskus vaan käy niin, että unohdan katsoa kyltit, ja nousen bussiin, koska siinä on juuri se numero, jolla pääsen lähelle asuntoa... tai niin ainakin luulen pääseväni. Otetaanpa sama esimerkkinä.

Pysäytän keskustassa bussin, koska siinä on juuri se numero, jonka numeroiset bussit menevät uuden kotini lähistöltä. Istun tyytyväisenä bussissa kilometri toisensa jälkeen, kunnes yhdessä risteyksessä syvältä sydämestä kumpuaa vahva "ei kai taas" -huokaus. Bussi ei kääntynytkään kotia kohti, vaan ihan toiseen suuntaan. Katson kelloa, totean, että on minulla vähän aikaa matkustaakin, ja päätän katsoa mihin tämä bussi nyt oikein menee. Ajattelen, että ehkä se jopa palaa toista kautta, tai menee muuten riittävän läheltä, jolloin vaikka kävelen loppumatkan. No, mikään arvauksistani ei osu oikeaan. Bussi kääntyy, ajaa kilometrin toisensa jälkeen ja kääntyy ja ajaa ja kääntyy ja ajaa. Tiedän kyllä, että olen Aanyan kaupungin alueella, vuoriston ja meren välissä, mutta siinäpä ne tarkimmat koordinaatit sitten olivatkin.

Eräässä kohden tulee ahaa-elämys, ai tuo rakennus on täällä. Hetkeä myöhemmin asutus alkaa
Alanya.bel.tr paikallinen bussikortti
vähentyä, ja bussi jatkaa edelleen matkaansa. No, ei kai se kovin kauas kaupungin ulkopuolelle voi mennä, koskapa on kaupungin paikallisliikennebussi, ajattelen, ja yritän tyynnyttää sisälläni nousevaa harmitusta. Tiedän, että tässä menee nyt aikaa ja paljon. Bussissa istuu enää vain minä ja nuori tyttö. Tyttö jää pois yhden matilan kohdalla, ja bussikuski parkkeeraa bussin päätepysäkille. Kysyn, palaako hän samaa reittiä, kuulemma palaa. Kysyn vielä, että mistä tunnistan, milloin minun kannattaa nousta tämän numeroiseen bussiin ja milloin ei, kun tarkoituksena on päästä kotiin eikä joutua vuorille. Kuski sanoo yhden sanan, joka ei merkitse minulle mitään. Hän huomaa etten tajua, ja toistaa vielä saman sanan. Kuski kertoo, että jos tuo sana lukee bussin ikkunan alareunan jossakin kyltissä, niin silloin bussi menee kotini lähistöltä. Jos kyseitä sanaa ei näy, niin silloin bussi ei kulje sitä tieosuutta pitkin. Hyvin yksinkertaista, paitsi se, että se sana tarvitsee nähdä ja tajuta bussin etuikkunasta, ennen kuin pysäyttää bussin, ja erityisesti ennen kuin nousee bussin kyytiin.

Tarjoudun maksamaan paluulipun, mutta bussikuski ei ota uutta maksua, vaan kertoo, että matka jatkuu 20 minuutin kuluttua. Istun penkilleni, haistelen maaseutuilmaa ja katselen maisemia. Olen jossain DimCayin tienoilla, koskapa tunnistan muutamia kauempana siintäviä rakennuksia. Kuski kuorsaa istuimellaan jalat kojelaudalle nostettuna. Aikanaan hänen herätyskellonsa pirahtaa ja matka jatkuu. Tuona aikana ehdin miettiä mihin oikein tulin (ja miksi, no, sitä ei tarvinnut kauaa miettiä). Palattuamme jonkun matkaa olemme sellaisella laakson reunalla, josta tunnistan yhden tien nimen. Tiedän mihin se tie vie, ja tiedän, että bussit kulkevat myös sitä kautta ja lähemmäs asuntoani. Koska en halua kiertää sitä pitkää lenkkiä, jonka joutuisin kiertämään tämän bussin kansa, niin seuraavall pysäkillä jään pois bussista. Kysyn vielä kuskilta, että viehän tuo tie sinne ja sinne.Vastaus on myöntävä.

Molemissa käsissä on ostoskassi, ja on lämmin, kärpäsiä, itikoita, paarman tapaisia ja siis ihan normi maaseutuympäristö. Kävelen vajaan kilometrin, ja näen talon pihalla kuutta lasta paimentavan naisen. Kysyn kuinka paljon tästä on tiettyyn paikkaan, ja nainen sanoo, että juu, tämä tie kyllä vie sinne, mutta ei hän tiedä kuinka pitkästi sinne on. Kävelen seuraavan kilometrin, ja tapaan oman pihansa kiviaidalla istuvan naisen. Hänkään ei tiedä matkan pituutta, mutta on vahvasti sitä mieltä, että ostoskassien kanssa kävelevälle matka on liian pitkä. Niinpä jään hänen kanssaan tuohon tienkohtaan odottamaan bussin saapumista. Aurinko lämmittää, tienpinta heijastaa lämpöä, yhtään ei tuule ja kärpäset ja itikat haistavat ateriointimahdollisuuden. Hiki valuu pitkin kasvoja, ja mieleen hiipii ajatus siitä, miten ruokaostokseni ehkä voivat. Päätän nujertaa sen ajatuksen heti alkuunsa, koska en vaan voi saada ostoksia kylmään ennen kuin kotona. Harmittelen sitä, ettei kamera ole mukana, sillä tuolla on sellaisia kasveja, kukkia ja kylänraittimaisemia, joita olisi ollut kiva kuvata. Tuota vuohen ja lehmän lannan hajua ei saa kuviin, mutta kuvista voisi kuvitella tuoksun. Päätän palata paikalle uudelleen, kaikesta huolimatta.

Kun aikani seisoskelen paahtavan auringon alla, hiki kasvoja pitkin valuen, niin tutun näköinen kaupunkibussi saapuu tuhisten mutkan takaa. Mikä ihana näky! Ja nyt jopa tuo bussin jousien suhinakin tuntuu miellyttävältä ääneltä. Bussikuski katselee hieman hämmentyneenä minua, joka nousen bussiin keskeltä maatila-aluetta, ja ostoskassejani, joissa on keskustan ison marketin nimi ja ilmiselvästi tuoreet kauppaostokset, mutta kohteliaana miehenä ei huomauta mitään. Istun tyytyväisenä viileään bussiin, ja katselen eteeni avautuvia uusia maisemia, taloja, ihmisiä, kasvihuoneita, laaksoja... ja ihmettelen kilometrien määrää. Onneksi en edes yrittänyt kävellä tuossa tilanteessa. Jonakin päivänä kun on lenkkeilyvarustus päällä, niin silloin voin kuvitella käyväni tuolla samalla alueella jalkaisin.

Saavuin kotiin kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin. Ehdin syödä pikaisesti voileivän, vaihtaa vaatteet, ottaa mukaani pari kolme tyhjää laukkua, ja kävellä taas bussipysäkille. Tällä kertaa kohteena oli vanha asunto ja sen lopputyhjennys. No, "alla polttavan auringon" odotan bussia, ja odotan, ja poltan kasvojeni ihon, ja odotan edelleen. Bussi tulee myöhässä, mutta onneksi tulee. Keskustassa poistun bussista, raahaan itseni ja matkalaukkuni Cuma Pazarin bussialueelle noustakseni Kalelle vievään 4-bussiin. Samalla, kun haluaisin katsoa kelloa kännykästä, tajuan, että kännykkä jäi kotiin latautumaan. Vuorilla ei ollut kenttää, ja akku tyhjeni vauhdilla. Kysyn nuorilta tytöiltä kellonaikaa, ja odotan vajaan tunnin, kunnes uskon, että tämäkin bussivuoro jää numerolta 4 taas ajamatta. Tuohon suuntaan se on todella yleistä. Rahaanpa sitten itseni Atatürk-kadulle ja otan taksin.

Tulen asunnolle todella myöhään, nälkäisenä, ärtyneenä ja pakkaamishaluttomana. Minkäs voin, ei muuta kuin vaatteita laukkuihin ja kissan leikitystä siinä samalla, se kun on ollut yksikseen asunnossa karaneenissa, ja on hyvinkin seurankipeä. Samalla tajuan, ettei minulla ole mitään käsitystä kellonajasta, eli en tiedä milloin Abo autoineen saapuu, tai minkä aikarajan yli ei kannata edes odottaa. Tiedän, että hän yrittää soittaa ennen kuin tulee, ja tiedän, että hän tulkitsee vastaamattomuuteni väärin, eikä siksi välttämättä edes tule. JOten päätän tarkistaa kellon ajan kauppiaalta samalla, kun haen ison pullon kokista. Jostakin on nyt saatava hieman energiaa.

Paljon myöhemmin ovelta kuuluu koputus ja tuttu ääni. Abo oli ajanut kotiinsa, kauas, mutta
päättänyt silti tulla katsomaan onko joku hätänä kun en vastaa. Kannoimme tavarat autoon ja sen jälkeen viidenteen kerrokseen rappusia pitkin. Loin kyllä monia kaihoisia katseita keskeneräiseen hissiin päin, mutta ihmettä ei tapahtunut, ei se siitä valmistunut. Kävelimme siis tavaroita kantaen aika monta kertaa viidenteen kerrokseen. Lihaskuntotreeniä on tullut tällä viikolla joka päivä, jos positiivisesti ajatellaan. Viimeisen nousun kohdalla väsähdin aivan täysin. Ei tehnyt mieli edes syötävää, vaikka nälkäinen olinkin ollut aiemmin illalla. Ja suihkuun mennessä tuli vain kylmää vettä, lämmin vesi ei toiminut vieläkään, tai siis siinä ei ole tarpeeksi painetta, että suihku pysyisi päällä. Tällä kertaa kelpasi kylmäkin suihku. Pesusta ja muutosta väsynyt kissa nukahti omalle petilleen portaikkoon, vedin makuuhuoneen oven perässäni kiinni ja nukahdin hyvin nopeasti minäkin. Siinä nukahtaessani tuli mieleen monta muutakin kohtaamista paikallisbussien kanssa, niitä, jotka eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan.

Tästä linkistä pääset Alanya Lovers -sivustolle, jossa on mm Alanyan paikallisbussien aikataulut ja reitit, ihan vaan siltä varalta, että joskus satut niitä tarvitsemaan ;) .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.