keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Punaisen jauheen perässä

Kanelipuun kuorta n. 40 cm pitkinä. Malatya market Kalahalli
Totesin juuri bloggerin avatessani että minulla on eräs blogi, johon on kertynyt jo 29 blogitekstiä, joista ainoatakaan ei vielä ole julkaistu. Kun tulee aika julkaista ne, niin sitten niitä putkahtelee ulos yksi kerrallaan. Se on tämän bloggerin riemu ja etu, eli jotain voi joskus myös tehdä varastoon, ja olla sitten vaikka kuukauden lomalla siitä kyseisestä blogista. No, Turkkiin ja turkkilaiseen kulttuuriin tuokin liittyy oleellisesti, ja tarkempi sisältö selviää vielä tänä syksynä.

Tänään kävin kupungilla jahtaamassa sairasvakuutuskorttiani. Ei kai siinä muuten olisi mitään haastetta ollut, mutta kun en ole viitsinyt järjestellä muuton jälkeen papereitani, enkä löytänyt heidän käyntikorttiaan. Käyntikorttejakaan kun ei ole kertynyt kuin muutama kymmen, ja nekin vähät on epämääräisesti heitetty muiden papereiden sekaan, samaan laatikkoon, ja ne siis voivat olla joko näkösällä tai piilossa papereiden välissä. Suljin laatikon, ja ajattelin että olen tyhmä, kun en edes muista sen toimiston nimeä. Jos tietäisin nimen, niin katsoisin osoitteen netistä. Vaan kun ei ollut nimeä, niin piti sitten tallustaa joka ikinen kadunpätkä tietyllä kaupungin alueella, että osuin löytämään sen firman. Minulla oli ainoastaan hyvä muistikuva (näkömuisti toimii edelleen loistavasti) heidän julkisivustaan, väreineen kaikkineen, ja sisätilojen pöytäjärjestyksenkin muistin, muistin jopa minua palvelleen rouvan kasvot (mikä on minulle jopa yllättävää). Yhden kerran, silloin ihan alussa, olin katsonut sen talon kohdalla johonkin väärän suuntaan, josta syystä kiersin todella monta kilometriä. Palatessani alkupisteeseen löysin sen heti. Siinä vaiheessa otti päähän oma havaintokyky, tai sen puute.

Hunajakenno 65 TL kotiin. Malatya Market Alanyan kalahallissa
No, sisällä sitten rouva ilmoitti, että ei yabanci (ulkomaalainen) koskaan mitään vakuutuskorttia saa, että vaan paikallisille tulee vakuutuskortti. Hyvä, että sain hillittyä itseni kaiken jälkeen. No, en löytänyt rahapussistani edellisen vakuutuksen korttia, sanoin vain, että tuo on kylä osi huono juttu. He eivät edes uskoneet, että joku yhtiö antaa ulkomaalaiselle vakuutuskortin. No, se ei ole uskon asia. Kortin sijaan he käskivät ottaa koko ison paperinipun mukaan, kun menen päivystykseen, tai siis paikkaan, jossa tarvitsisin vakuutusta. Entäs silloin, kun tapaturma tms voi sattua myös yllättäen? Kuinka taion paperinipun mukaani,, kun hoitaja ei usko ilman konkreettista dokumenttia, että tällä yabancilla on voimassa oleva turkkilainen vakuutus? Ja toisaalta, Kuka kantaa aina käsilaukussaan A4-kokoista ja yli puolen sentin paksuista paperinippua? Ja jos sitä kantaa käsilaukussa joka päivä, varsinkin, kun käsilaukku ei aina ole A4-kokoinen, niin kuinka monen päivän jälkeen se on enää lukukelpoinen tai edes jollain tapaa koossa. Lisäksi sairaalat ovat likaisia siinä mielessä, että niissä on aina eri bakteerikannat kuin kotona. Kuka on niin tyhmä, että tuo vapaaehtoisesti sairaalabakteereja mukanaan kotiin, esim. niiden eri käsissä ja pöytäpinnoilla ja ties missä pyörineiden vakuutuspapereiden mukana.

Pieni osa valvavasta maustevalikoimasta, Malatya Market Alanya
Eli ensi vuonna, jos Luoja suo, että edelleen olen täällä ja oleskelulupaa haen, niin joko vaihdan vakuutusyhtiötä
toiseen turkkilaiseen yhtiöön, tai tyydyn Günes Sigortan käytäntöön, tai pohdin, voiko ulkomaalaisella vakuutuksella (esim. amerikklainen AIG, joka nyt on muutenkin itselläni) korvata turkkilaisen vakuutuksen, ajaisiko se saman asian ja riittäisikö se myös Turkin valtiolle... Joka tapauksessa en ota paperinippua käsilaukkuun enkä mihinkään muuhunkaan laukkuun. Otan valokuvan ja valokopion etusivusta, ja toivon, että kännykässä on virtaa ja se toimii silloin kun pitää, niin että saan sen etusivukuvan näkyille silloin kun vakuutusta tarvitsen. Ja ehkä he päivystyksestä soittelevat sitten tarvittaessa kyseiseen vakuutustoimistoon ja työllistävät heitä tarpeeksi. Hiukan vahingonilo meinaa kuplia jossain taustalla, menen nimittäin testaamaan vakuutusten toimivuutta ihan tässä lähipäivinä. Ensin pitää vain osata päättää, että minne menen; menenkö entiseen, tuttuun ja turvalliseen, vai kokeilenko Devlet Hastanesia, joka on omalta kohdalta vielä kokeilematon.

Tälle päivälle olin sopinut tapaamisen yhden norjalaisnaisen kanssa. Olemme kerran aikaisemminkin yrittäneet tavata, mutta en ymmärtänyt asioiden kulkua, ja niin kävi nytkin. Olin sovitussa paikassa sovittuun aikaan, eikä häntä näy. Päätin kohteliaasti odottaa ainakin 20 minuuttia, ennen kuin soitan. Kun soitin, niin liikenteen meteli esti minua kuulemasta häntä ja hetken päästä hän ilmoitti, ettei kuule minua liikenteen metelin vuoksi. Joka tapauksessa hän oli
Väriä päivään :))
minulle älyttömän vihaisen kuuloinen siitä, että en ollut ilmestynyt sovittuun paikkaan silloin puoli tuntia aiemmin, niin kuin oli sovittu. Mietin hetken, että mitä sanon ja miten sanon. Hän oli itse jossain ihan muualla, ihan väärässä paikassa, ja jumalattoman vihainen minulle, kun en ilmesty tapaamiseen sovitusti. Yritin sitten kysellä, että missä hän mahtaa olla, sillä taatusti tunnen kaupungin paremmin kuin hän, ja ajattelin että ehdin sinne suht nopeasti. No, hän ei osannut sanoa missä hän on, ja sulki ärtyneenä puhelimen. Ei ole kerta eikä kaksi, kun aikuisen ihmisen kanssa sopii tapaamisen, ja hän sanoo "joo joo" paikalle ja ajalle yms, ja oletan, että hän osaa sinne, kun ei kerran kysy mitään. Silti tosi monen kohdalla käy niin, että he ovat jossain hukassa ja vihaisia. En voinut kuin nauraa ja todeta, että kaipa hän sieltä kotiinsa löytää, ja jatkoin matkaa tuonne vakuutusfirmaa etsimään.

Seuraava varsinainen projekti oli löytää tuolta kaupungin kulmalta bussikortin latauspaikka. Löytyi sellainenkin, jossa mainostettiin ko palvelua, mutta se ei ollutkaan käytettävissä. Sitten moni oli ko palvelusta luopunut tai konkurssissa. Lopulta löytyi Baskent sairaalan vieressä olevan suutarinkopin viereisestä pikkuliikkeestä. Ja verotoimiston takamaillakin oli yhdessä pienessä marketissa, mutta sen sijaintia en osaa selittää. Omilta asuinnurkilta en ole löytänyt, ja bussikuskit sanoivat, ettei täällä ole. Mutta kannatti taas ladata kortti. Normaalimaksu on 2,5 TL ja korttia käyttäen minulle maksaa 1,75 TL. Ja aika paljon tulee käytettyä. Ehkä hellekauden jälkeen voisi harkita fillarin ostoa, huom. harkita... siinähän voi vaikka kunto kasvaa, ainakin tämän vuorenrinteen kanssa, olettaen, että säilyy ehjänä ja toimintakykyisenä tuolla villin liikenteen seassa.

Alanyan Kalahalli Salı Pazarın eli tiistaitorin luona, lähellä Anadolu sairaalaa, kätkee sisälleen muutakin kuin ne vahvasti haisevat kalat. Tänään kävin siellä mausteostoksilla. Siellä on monia hyviä mauste- ja elintarvikekauppoja. Tämä Malatya Market, josta kuvat ovat, viehättää minua erityisesti sen omistajanaisen persoonallisuuden ansiosta. Ja siellä saa vapaasti katsella ja tutkiskella mitä kaupassa on, ja mitä seuraavaksi haluaisi kokeilla. Malatyasta tulleet aprikoosit ovat Turkin parhaimpia aprikooseja, ja lähinnä niiden vuoksi sinne menin. Sumakkijauhettakin tuli ostettua lähinnä tuoreen sipulin ja salaattien päällä käytettäväksi. Jos olet ruoka-annoksessasi sipulin päällä nähnyt jotain punaista jauhetta tai rouhetta, niin se on Sumakki -nimisen puun marjoja jauhettuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.