tiistai 22. marraskuuta 2016

Vuoristossa vol. 1

Vuoristoreissusta tulee uuden reissun jälkeen ihan oikeitakin kuvia. Nämä tässä ovat tuolla heikkokameraisella kännykällä kuvattuja, kun siinä vaiheessa ainoa aktiivinen kamerankäyttäjä olin minä. Seurueella oli parempiakin kameroita, muttei niillä otettu kuin kuva tai kaksi, kun ne kamerat olivat koko ajan ihan väärissä paikoissa (unohtuneena autoon yms)...

KUn jatkat DimCayin turistikohteiden jälkeen joen itäisellä puolella eteenpäin, niin kapean tien vasemmalla puolen tulee vastaan Gözleme-paikka. Kyseisestä paikasta aukesi tällainen näkymä patojärven loppuosan suuntaan. Toiselta puolen pääsee ajamaan myös tuonne patojärven keskellä olevalle niemekkeelle, tosin vain näin matalan veden aikaan. BUssi numero 10 tulee tähän lähistölle myös. Sen päätepysäkki on samalla tiellä, eikä ole kovin kaukana.

Gözleme-paikasta jatkoimme gözlemet syötyämme edelleen kohti pohjoista. Ohitimme jonkun kylän, jonka nimi ei nyt millään tule mieleen. Kylän jälkeen vasemmalle kaartuva tie kapeni, ja  nousi selkeästi ylemmäs rinteeseen. Paikka paikoin tie oli jo niin kapea, että vastaantulevia sai vähän varoa, mutta maisemat olivat sen aroiset. Sieltä oli aivan huikeita maisemia, tosin niitä pahaita kuvia ei voi tänne laittaa, koska niissä näkyy tiettyjä henkilöitä.

Jatkossa Alanyan kaupungin bussit tulevat suht lähelle tätäkin paikkaa. Tuohon pienen matkan päähän rakennetaan parhaillaan siltaa, joka yhdistää Alanyan pohjoisimpia osia toisiinsa.. Kun silta ja tarvittavat tietyöt ovat valmiina, niin kaupungin bussit alkavat liikennöitä tänne asti. Silloin nämä pohjoisimmatkin kylät ovat yhtäläisten palvelujen ulottuvilla, siis bussia ja liikenneyhteyksiä ajatellen. Onhan täältä matkaa keskustaan, mutta vain noin 35 km, ellen muista väärin.

Monin paikoin patojärvellä ja tuolla vuorenrinteillä mietin sitä, että miksi ihmeessä ihmiset matkustavat yli 60 km päähän Manavgattiin laivaristeilyille, kun on tällainen hieno ja vastaavan tyylinen ympäristö Alanyassa ihan omastakin takaa? En tiedä, onko lupakysymys vai mikä, mutta toistaiseksi minkäänlaisia veneretkiä ei käsittääkseni järjestetä tuolla patoaltaalla. Toisaalta se on luonnon etu, säilyypähän puhtaampana ja luonnollisempana tuo seutu.

Tässä vieressä on oppaani mukaan niitä vuoria, joille aletaan rakentaa laskettelukeskusta, vai onko jo aloitettu, en ole varma. Nuo korkeimmat huiput ja vuoristo näkyy tuossa heikosti, mutta ne korkeimmat huiput ovat loppuvuodesta maaliskuulle asti lumipeitteisiä ja laskettelurinnekelpoisia. Laakson toiselta reunalta katsottuna vuoristo vaikutti hyvin mielenkiintoiselta erityisesti laskettelumahdollisuuksia ajatellen... hyvä ettei jo kantteja teroitella, kun odotetaan rinteeseen pääsyä. Olisi ihan mahtavaa päästä laskettelemaan täältä palmujen alta, ja varsinkin voin pienen etäisyyden päähän. Sinne rinteisiin kertynee matkaa kokonaisuudessaan Alanyan keskustasta noin 70-100 km, ihan puhtaasti näkemisen perusteella arvaten. Ei paha, ei paha. No, jäähalliinkaan en ole vielä mennyt, kun en ole muistanut tuoda Suomesta luistimia. Nämä jäähallin luistimet eivät ole houkuttaneet, halli kylläkin.

Ihan siinä lähistöllä, missä kävimme kääntymässä, tuli vastaan lumirajan merkki. Tai siis merkki varoittaa liukkaudesta tiellä, sekä jäätymisen että lumen aiheuttamasta liukkaudesta. Tuntui jotenkin uskomattomalta. Hetki sitten +29C, Välimeren rannalla ja palmujen katveessa, ja pienen ajomatkan päässä lumiraja. JOllen muista väärin, niin tuo merkki on sen saman tien varressa, jota pitkin ajetaan Alanyasta Konyaan.

Paluumatkan teimme vuorten toiselta puolen, eli käännyttyämme emme palanneet ja kääntyneet DimCayin tielle, vaan jatkoimme suoraan kohti Mahmutlaria. Siellä muutaman kilometrin ajon jälkeen, Alanyaan nähden vuorten takana, aukesi aivan upea laakso. Olen hukannut sen laakson kuvan jonnekin, mutta sinne kannattaa mennä paikan päälle ihan itse. Laakso oli iso, avara, syvä, vehreä ja vaikuttava. Siellä olisi huippua valokuvata vaikkapa aamulla, auringon noustessa vuorten takaa ja värittäessä laaksoa ensisäteillään... Häkellyttävin kohta tuolla laakson reunalla kulkevaa tietä edetessä oli kohtuullisen ison kivivyöryn jäljet. Ylhääntä vuoriston rinteestä lähtenyt kivivyöry oli pysähtynyt juuri ennen tietä, onneksi. Onneksi senkin vuoksi, että tien toisella puolella oli siis se syvä laakso ja suht jyrkät rinteet alaspäin. Mitähän sitä tottumaton tekisi, jos näkisi kivivyöryn lähestyvän? Ei aavistustakaan, ei minkäänlaista suunnitelmaa. Tuo tieosuus kaikkineen olisi muuten korkeanpaikankammiselle aivan "unelmareitti", monessakin mielessä.

Laakson jälkeen, siis Mahmutlariin päin tullessa, kiinnitti huomion sekä tuo tien varressa oleva, ihan kiipeilypuun näköinen mänty, että vierellä olevan uuden laakson reunamilla oleva rapautunut pikku-huippu. Tuo alemmassa kuvassa näkyvä pikkuhuippu näyttää tuollaiselta pehmeän, pyöreän siloposkiselta, näin ensikertalaiselle ja alueella kiipeilemättömälle. KUn arvoisa oppaani saa inspiraation, ja hihkaisee, että nyt muuten kiivetään tuonne pikku-huipulle, ala tulla, niin en tajunnut edes väittää vastaan. Rinteen kivet, aluskasvillisuus rytisten ja salvarit lepattaen opas menee jo kaukana alaspäin viettävällä rinteellä, kun minä vasta mietin ensimmäistä askeltani. Jalassa on perinteiset, nahkaiset ottomaanikengät (pehmeät ja väljät), sekä naisten salvarit, eli ne superlöysät pussihousut, joiden haarus roikkuu puolisääressä. En arvioi vaatetuksen soveltuvuutta sen enempää, vaan laitan silmät hetkeksi kiinni, ja annan mennä.

Ihan oikeassa järjestyksessä pääsen jyrkän rinteen alas, ja alan sitten huudella näkymättömiin kadonnutta opasta. Hän on jo kapuamassa huipun alaosuudella, joten päätän kiriä tahtiani ja pinkaisen juoksuun, koskapa kivenlhkareet olivatkin kaukana sileistä ja liukkaista. Kivi on käsittämättömän karheaa, sellaista neulanterävää, vai pitäisikö sanoa veitsenterävää piikiveä. Ylöspäin mennessä en huomannut vielä moniakaan kiven ominaisuuksia, mutta alaspäin tullessa opin muutaman asian lisää.

Ylöspäin kiipeäminen on helppoa, kun ei katso ympärilleen, vaan keskittyy vaan valitsemaan seuraavaa jalansijaa ja kädensijaa rinteestä ja seinämästä. Sitten joskus rinne ja seinämä loppuiu, ja tuli tuo kuvassa näyvän pikku-huipun vasen, alempi huippu vastaan. Ylemmäs ei voinut kiivetä, ja vielä korkeammalle huipulle päästäkseen olisi pitänyt hypätä reilun kokoista hyppyä vaativan rotkon / kuilun yli. Ennen kuin katsoin kuiluun, en voinut vastustaa kiusausta ihailla vieressä avautuvaa, suht syvää laaksoa.

Joo, kannatti katsoa. Hengitys salpautui, painoin silmät kiinni ja painauduin tuohon huipun kärkeen mahalleni kun alkoi pelottaa tuo korkeus ja huipun jyrkkyys. Nyt vasta tajusin, mihin olin tullut. Ensimmäinen ajatus oli, että opas ei kyllä saa minua täältä mitenkään alas. Ei auta käskyt eikä kauniit sanat, vaan tarvitaan hinausauto tai helikopteri...

No, aikani toivuttuani, ja oppaan naurua kuunneltuani, uskaltauduin taas kääntämään itseni kasvot laaksoa kohden, selkä tiiviisti kiviä vasten. Tuonnekin pitää päästä oikean kameran kanssa joskus. Aivan huiput maisemat. Kun katsot tuota kuvasta minun makuupaikastani vähän oikealle, niin näet, että tuo mureneva kivikasa, jota myös huipuksi kutsuille, loppuu, ja sen vieressä on hirmuinen pudotus jyrkkää rinnettä alas laaksoon. Sitten voitkin vilkaista tuota seuraavaa kuvaa, ja opastani, joka loikkasi isommalta huipulta takaisin tuohon samalle alemmalle huipulle, ärsytti ja härnäsi minua hetken, ja käveli sitten tuonne kärkeen. Olin uudestaan "pyörtymisen" rajamailla jo pelkästään siksi, kun katsoin mitä toinen tekee. Hän vaan naureskeli ja sanoi, että on kasvanut vuorilla, ja että on lapsesta asti leikkinyt ja aina aikuisenakin kiipeillyt tällaisilla huipuilla... ok. Mutta siis pussihousut (salvarit) jalassa, no, se on kuulemma normaali varustelu. Aha.


Lippis takaperin ja vähän syvemmälle päähän... sain sentään kännykkäni takaisin, ennen kuin hän käveli tuonne. Niin, käveli. Kun sitten lähdimme tuolta tulemaan alaspäin, niin käveli hän siihenkin suuntaan. MInä tulin alkumatkan enemmänkin kontaten, kuten alemmasta kuvasta näkyy. Hirvityksen lisäksi astuin pari kertaa sellaisen kiven päälle, joka pyörähti jalan alta pois. En osannut valikoita tukevia kiviä, niin kuin opas, vaan valitsin aina ne irtoavat kivet. Lisäksi nuo pussihousut olivat joka käänteessä kiinni siinä terävässä kivessä. Vähän väliä sain irrotella pussia jostakin kivennokasta, ja repeytyipä niihin reikiäkin juuri tarttumissyistä. Housujen repimisen jälkeen ajattelin, että jos kerran tuokin pystyy kävellen laskeutumaan täältä alas, niin pystyn minäkin, ja osin loikin ja osin kävelin lopun matkaa. Tuli ihan kakara-ajat mieleen, silloin kun loikimme kanavan reunamilla ja milloin missäkin.

Alas päästyä oli enää yksi haaste -päästä takaisin auton luo. Autolle ja tielle päästäksemme piti kiivetä todella jyrkkää, pienen aluskasvillisuuden ja paksun havunneulaskerroksen peittämää kivikkoista ja soraista rinnettä ylöspäin aika reilun mittainen matka. Se osoittautui kaikkein vaikeimmaksi osuudeksi. Vasta turvallisesti autossa istuessani ehdin huomata, että kämmenten nahka on "erilainen kuin ennen". Ihan kuin molemmat kämmenet olisi vuoltu raastinraudalla. Se oli se terävä piikivi. Toin huipulta mukanani pienen palasen kyseistä kiveä, ihan vain satunnaisesti valitun, sopivanpienen irtopalan. Se on uskomattoman terävää, ja sillä saa viillettyä tavallista tulostuspaperia. Ilmankos esi-isämme tekivät niistä keihäänkärkiä ja ties mitä muuta työkaluja... oppia ikä kaikki.

Siinä sitten kiipeilystä hikisinä, väsyneinä ja nauravaisina ajelimme kohti Mahmutlaria. Tuntui jotenkin hassulta palata takaisin ihmisten ilmoille, takaisin kaupunkiolosuhteisiin. Minulle sopii silti parhaiten tällaiset päiväkäynnit vuoristoon. Aamulla lähtö, ruokailut jossakin, jos ei muuten niin gözlemepaikassa, ajelua sinne ja tänne, ihastelua ja kuvausta, wau sitä ja wau tätä, ja sen jälkeen paluu kotiin. Ja taatusti palaan tuolle reitille uudestaan jollakin kaveriporukkakokoonpanolla. Oli siellä niin monta wau-kohtaa. Wau-unia itse kullekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.