torstai 22. joulukuuta 2016

Aurinkoa sielun sopukoissa

Päivän perusilme ukkospilvien jälkeen
Ei mennyt tämäkään päivä turhuuksiin. Kirjoitusprojekti eteni huimasti ja muksujenkin kanssa tuli vaihdettua muutama sana. Äsken ihmettelin ainoastaan sitä, miksi kello näyttää jo noin paljon, vaikkei vielä ole ollut edes ruoka-aika. Kirjoitusinspiraatio on ollut niin vahva, että voileivät ja reilut pari litraa kuumaa teetä ovat kannatelleet tähän asti. Ja varmaa on ainakin se, ettei nyt enää kannata mitään kokkaamista aloittaa, aamulla vasta. Vaa'allekin olisi periaatteessa mukava nousta, pitkästä aikaa, mutta ei se mitään kerro, kun patteri on tyhjä. Ja se saattaa olla tyhjä melko pitkään. Kuinka voi olla mahdollista edes yrittää muistaa sellaista asiaa kuin vaa'an patteria, kun kauppa pursuaa kaikenlaista muuta, paljon mielenkiintoisempaa. Ennen patterin loppumista jo hermostuin vaa'alle, kun se aina vaan näytti samaa lukemaa, vaikka farkut hieman jo löystyivätkin... elleivät sitten löystyneet vanhuuttaan ja kuluneisuuttaan ;) .

Koko tämä jäisenoloinen, ja sisällä tiiviisti vietetty torstaipäivä oli kovin tummasävyinen, ellei jopa hämärän harmaa, niin kuin Suomalainen syyspäivä ilman aurinkoa. Välillä pelkästään satoi (pyykit ovat ulkona parvekkeella jo toista vuorokautta, kuivumassa), välillä myös jyrisi jylhä ukkonen salamat välkkyen. Minä istun sisällä tietokoneen ääressä, syvällä paksun täkin uumenissa, lämpimänä, mutta pipo kiristäen. Usko tai älä, nyt kiristää, sininen puuvillapipo kaupan lastenosastolta. Ilman pipoa särkisi sekä niskan lihaksia että päätä, niin että kireäpipoisuus on noista kahdesta vaihtoehdosta se pienempi paha, ehkä.

Tanssitunneillekaan en tässä säässä lähtenyt tarpomaan. Eilen lähdin hyvissä ajoin, että ehdin käydä myös ruokaostoksilla ennen kuin vaatteilla topattuna ja kaatosateessa ostoskärryni kanssa taapertaen saavun treenipaikalle. 300 m ennen treenipaikalle pääsyä tuli tekstiviesti, ja samalla huomasin, että puoli tuntia aiemmin oli tullut toinen viesti: ei treenejä tänään kylmän sään vuoksi. En jaksanut edes harmistua, vaan jatkoin taaperrusta sateenvarjon ja ostoskärryn kanssa, palaten pitkin pieniä ja pimeitä kujia juuri sen saman reilun kilometrin matkan, mitä olin siihenkin asti tullut. Kärrykin painoi sen verran, että tuli kaikkien vaatekerrosten alla jopa kunnolla lämmin. Bussipysäkillä nautin odottamisen riemusta, ja siitä, että minulla oli iso sateenvarjo, joka suojasi ylävartaloa lähes vaakasuoraan vihmovalta sateelta. Housunpunttien kastuminen ei suuremmin haitannut, sillä vesi ei imeytynyt lasketteluhousujen materiaalien läpi, ja kylmenevien varpaiden tuntemuksista muistin uusien saappaitteni jo kotoa lähtiessä suoman yllätyksen -eivät pitäneet vettä. Mikäs tässä on ollessa ja elellessä, kun on ihan kotoisen suomalaisen oloinen, pimeä, kolea ja märkä ympäristö.

Alanya 22.12.2016 ja ihan lähimmät rinteet lumen peitossa
Tänään olen nauranut makeat naurut suomalaisen kannalta niin yksinkertaiselle asialle kuin lumelle, vai pitäisikö sanoa inhimillisyydelle. Kerroin jo aiemmin, että turkkilaiset tuttavat täällä Alanyassa rakastavat voimakkailla mehuilla maustetun lumen syöntiä. Tänään tuota valkeaa herkkua tuli senttikaupalla lisää, ja lumiraja on jo ihan Alanyan lähimmillä rinteillä, eli tuossa 2-4 km keskustasta. Gercek Alanya -lehti, jollen väärin muista, kun useampaa luin, oli napsaissut ison kuvan kahden aikuisen herkutteluhetkestä. Molemmilla lumihangessaistujilla oli lusikka kädessä, ja rouvalla vielä pekmezi, eli täällä paljon käytetty siirappi(melassi)-pullo kädessä. Pariskuntakin sen vahvisti, pekmezillä maustettu lumi on herkullista. Vuoriston kapeilla ja jyrkillä teillä on ollut ulosajoja ja onnettomuuksia. Osa teistä on jopa jouduttu sulkemaan turvallisuussyistä. Kaupungin aurauskalusto on liikkunut aktiivisesti ja teitä on myös suolattua, mutta faktaa on se, että tavallisten ihmisten autojen kesärenkaat ja kesäajotaito eivät sovi yhteen lumisten teiden ja ajoturvallisuuden kanssa.

Vastapainoksi lumelle juhannuskeinu v. 2014
Lisäksi täällä on paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan aiemmin olleet lumisessa luonnossa enempää kuin tunnin tai pari. Useilla ei ole edes olemassa tähän säähän soveltuvaa vaatetusta, tai ajatusta siitä, kuinka pukea, suojata ja ohjeistaa perheen lapset tai vanhukset kaiken tämän keskellä. Monella ei ole edes sukkia kengissä, tai on säärien päällä ja hameen alla paljas iho tai ohuet sukkahousut. Useila ei ole muuta takkia kuin vilatakki tai collegetakki-tyylinen ohut neulostakki. Käsineitä olen nähnyt tosi harvoilla. Mummuja on liukastellut luitaan rikki, ja vanhuksia jäähtyy. Pitkä sääennuste ei paljoa mutuoksia lupaillut, joskus vaan vähän aurinkoisempia päiviä. 20 vuotta sitten on uutisointien mukaan ollut edellinen kerta, kun Alanyassa on ollut lunta yhtä alhaalla kuin nyt.

Kun nyt taas tulin näistä talvisista ihmeistä puhuneeksi, niin en tee megapitkää juttua, eli palataan Kyprokseen ja sen parempiin puoliin toisena päivänä. Se kokemus ei karkaa enää mihinkään, tuskin valokuvatkaan. Ja silloin kun sataa, ja luonto siitä kiittää, niin aurinkoa voi etsiä muistoista, elämyksistä ja kokemuksista, jostain sieltä syvältä sielun syövereistä, jos ne elämykset ja muistot kovinkin kaukana ovat. Toisilla eletty elämä on lähempänä ja hyviä muistojakin on helpompi löytää. Nautiskellaan päivästä ja hyvistä asioista ympärillämme, tehdään hyviä muistoja huomista hämärää varten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.