torstai 1. joulukuuta 2016

Ihan väärä mies

Alanyan Kleopatraranta Delfino Beachin kohdalta 1.12.-16
Kameran kanssa tuli tänään käänteentekevä ahaa-elämys:  tajusin katsoa linssiä edestä päin... Olen ollut niin jumittunut noiden lukemattomien nappuloiden ja valikoiden sekamelskaan, että olen unohtanut katsoa missä kunnossa linssi on. Iste öyle. Kun linssistä poisti rasvatahrat, niin kas, moni asia kuvia ottaessa helpottui. Onneksi minulla ei ole mitään kallista järjestelmäkameraa, ennen kuin opin käyttämään edes jollain tavalla tällaisia pikkuisia :)) .

Meillä on ollut kivan sateinen ja kylmä päivä, ensimmäinen sellainen, kun kaipaan lapasia tai hansikkaita käteen ja lakkia päähän. Kuitenkin oikeaa kättä lämmittää rystysen kohdalta "kirpaisevasti". Onnistuin jotenkin saamaan taas palohaavan, vaikka kyse oli vain vohveliraudasta. Olo on kuin keittiön hengettärellä, juu-u. Vohvelirauta on edelleen ollut päivittäisessä käytössä, sillä sillä on tosi helppo tehdä sellaista leipää, jonka energiapitoisuuden voi hahmottaa kohtuullisen hyvin. Kaloreitten laskeminen on nyt mennyt lähes "yli", kun treenien lisääminen on antanut painonlaskulle  ja kunnon kohotukselle hyvää potkua. Lihasongelmiinkin löytyi ratkaisu: luovuin kasvisruokavaliosta, lisäsin proteiinia (kana + jogurtti) ja lisäsin hieman energiamäärää. Nyt on hyvä sekä vaa'an kannalta, suunta on oikea, että lihastoiminnan kannalta ( ei kipeydy eikä kramppaa).

Tuo nuken kuva on tuossa siksi, että kyseinen barbie viettää aikaansa meidän olohuoneen pöydällä, ja hämmentää ainakin naapureita. Hiukanko naapuri katsoi pitkään minua ja nukkea, kunnes kerroin, että projektina on tehdä runsas vaatteisto serkkutytön pikkuneidille, joka on kohta barbieleikki-ikäinen.  Voisi niitä nukenvaatteita tehdä myös sinne lapsenlapset-kasaan jo valmiiksi, jos jää energiaa ja inspiraatiota tällä erää. "Sinähän olet sitten melkein kuin me, kun kerran osaat neuloakin", tuumasi rouva. Siihen ei ollut paljon sanomista. Herätti se sen verran tunnemylläkkää, että oli parempi, etten sanonut kaikkea mitä ajattelin, en itse asiassa sanonut muuta kuin "kiitos".  Joskus hiljaisuus ja pelkkä hymy on paljon parempi.

Naapurin miesväki katseli eteisessä odottavaa virveliäni kiinnostuneen oloisena. Kysyin miten täällä on kalastuksen laita, siis että tarvitaanko virvelikalastukseen joku lupa. "Ei tarvita, sen kun menet vaan veden äärelle ja alat heitellä, tosin sinun kannattaa ensin vaihtaa tuo siima paljon vahvempaan". Juu, vavassa riittää kestoa, muuta ei Kärnänkosken pikkulohien jäljiltä oleva, ja jo haurastunutkin siima riitä täällä. En edes tiedä mitä kaloja tuolta merestä rannalta kalastajille nousee, ja mitä niistä kannattaa ottaa itselle, mitkä antaa kissalle jne. Joten kun ensimmäisen kerran lähdemme kalareissulle, on taas parempi olla paikallisopas mukana, ja muillakin kerroilla, arvelen . Silloin voi aina kalan saadessaan heittäytyä naiselliseksi, ja antaa toisen liata kätensä, ja irrottaa kalan uistimesta / syötistä.   On mukava vaan heitellä ja tehdä se siistimpi osuus. Tarvittaessa voi myös heittäytyä "en minä osaa kaloja perata" -linjalle, tai ainakin kokeilla toimiiko se taktiikka. Olisi äärettömän mukavaa saada nauttia vain virvelin heittelystä, ja mahdollisesta saaliista suoraan paistinpannuvalmiina, tai jopa syöntivalmiina. MIssähän sellaisia miehiä kasvaa? Suomalainen miespuolinen kalastusseura sanoi "likaa itse omat kätesi; ja siinäpähän perkaat mitä saat, ei se minun ongelmani ole".

Eräs ystäväni on palannut armeijapalveluksestaan, sotarintamalta, ja halusin nähdä miten hän voi ja muutenkin vaihtaa kuulumisia. Hänhän oli oikein aidosti oma ihana itsensä. Olin hyvilläni siitä, ettei hänen persoonallisuutensa (ainakaan nyt nähdyn perusteella) ollut muuttunut tuon rajun kokemuksen seurauksena, niin kuin joskus aiemmin olen nähnyt muuttuvan. Hän suorapuheiseen tapaansa kyseli sitten yhtä ja toista, ja ehtipä jopa kommentoida, että olet kyllä valinnut itsellesi ihan väärän miehen. Hiukanko piti nauraa hänen perusteluilleen. No, hän on Muzzin oikea käsi, ja ystävä, joten hänen perustelunsa ovat "omanlaisensa", kaikella ystävällisyydellä. Vaan löytyipä hänestä tarkkanäköisyyttä ja ajattelun syvyyttä, ei ollut mikään turha sanoja.

Treenien ja tapaamisen jälkeen kävelin kotiin hiukan kauempaa, kun en tullut sillä paremmalla bussilla, joka uo lähemmäksi. Tuolla matkalla jalkakäytävän kivetyksellä tuli vastaan Musta, Iso Hämähäkki, tai selaiseksi sen ensin katsoin. Ensireaktio oli tallata se lyttyyn, mutta sitten huomioni kiinnitti sen erilainen liikkumistapa. Katsoin hiukan lähempää kännykän valon kanssa, että miksi se kävelee noin. Samalla tunsin, kuinka pallea, kurkku ja keuhkot valmistautuivat kirkaisuun, mutta jälleen sain sen pysäytettyä. Olen oppinut enemmän kuin uskoisikaan. Tuo vastaantulija oli skorpioni. Siinä lyhyessä hetkessä, kun vedin kirkaisuni takaisin, ehdin myös tajuta, että minulla on bootsit ja farkut jalassa, joten se ei mahda minulle mitään, ja olen ehkä riittävän paljon isompi kuin tuo pikku skorpioni. Melkein pääsi naurahdus, kun katsoin että sehän on joko kohmeessa, kuolemaisillaan tai tokkurassa (vaikkapa kyläkauppiaan autosta putoamisen jälkeen). Tuolla tiellä nimittäin ajaa paljon pieniä avolava-autoja, kyydissään erilaisia maanviljelys- ja puutarhatuotteita vuoriston pikkukylistä, ja juuri siellä on skorpioneja. Jotenkin en jaksa uskoa, että tuo olisi muuten vaan "paikallinen", joka on noussut jalkakäytävälle syystä tai toisesta. Oli miten oli, siihen se jäi kivetykselle taapertamaan, kun minä jatkoin matkaani. Luonto osaa yllättää.

LIsätty myöhemmin:
JOs se on tullut vuoristolaisen kyydissä, niin ei ihme, jos on kohmeessa LInkki lehtijuttuun

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.