keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Lunta on taas

Violetit pilvet Alanyan yllä :))
Aamulla herään ukkosen jyrinään, enkä malta jäädä lämpimien peittojen alle, vaan nousen kylmään huoneeseen. Makuuhuoneenkin parvekkeelle on satanut vettä oikein kunnolla, olohuoneen parvekkeelle vielä enemmän. Huomaan, että olen oppinut laittamaan pyykkipojat pyykkeihin, mikä on ollut enemmän kuin tarpeen. Koko pyykkiteline oli kaatunut tuulen voimasta, ja valkoiset paidat, sukat yms olivat onneksi telineessä vieä kiinni, ja omalla parvekkeella. Olisi ollut jokseenkin noloa käydä metsästämässä pikkuhousuja jostain pihamaalta tai naapureiden parvekkeilta (olisivat ehkä jääneet hakematta).

Päivällä pilvien lomasta pilkahteli aurinkokin, ja loi kauniita valokuvioita sekä pilvien sekaan että meren ylle. Illalla saapuivat uudet sadealueet ja ukkonen. Illan pimentyessä ajelimme vuoreninteelle sellaiseen paikkaan, josta näkyi enemmän salamoinnin puolen taivasta. Oli upeaa katsella illan pimeydessä salamoiden leikkiä pitkin taivaankantta. Pääosin ne olivat pilvisalamia. Nyt lähestyy taas uudet, muhkeat jyrinät, ja yritän tässä nopeasti naputella tekstiä kasaan, sillä aion poistaa modeeminkin sekä sähköverkosta että netistä kovimman ukkosen ajaksi. 

Ilma viilentyi Alanyan vuoristossa sen verran rajusti ,että tänään arktisten ilmavirtausten mukana tulleet sateet tulivat lumena alas ja jäivät lumena maanpintaa, siis sinne ylimmille vuorille, paikkaan, johon sitä laskettelukeskustakin ollaan tuttavan mukaan tekemässä.

Päivän naurun aihe löytyi Alanyasta pikkukadulta.
TAnssituntien valtavan melun jälkeen tinnitus vinkuu häiritsevän kovaa molemmissa korvissa. Tosiaan, nyt opella on minikaiuttimet, mutta naiset puhua pärpättävät opettajan puheen päälle ja musiikin puheen päälle. Olemme suht pienessä, kaakeloidussa tilassa, ja kaikuineen melu on valtava. Yli puolet ajasta opettajan puhetta on mahdotonta kuulla, mutta en aio ottaa siitä stressiä. Kotona huonelämpötila oli päivällä +18 C, nyt on +17 C ja yöllä ehkä laskee vielä alemmas. Konkreettinen ensimmäinen kylmyyden tuoma rajoitus on ollut pullan ja leivän leipomisen vaikeus. Hiivataikinan kohotus vaatii näin kylmässä huonelämpötilassa hirmuisen pitkän ajan, ja nytkin tuolla on leipätaikina puolivalmiina.. jää siis huomisaamulle, tuli mitä tuli. Yllätyksenä sain tänään litran omista oliiveista paikallisessa puristamossa puristettua extra virgin oliiviöljyä. Olipa hieno aromi.  Ulkonäöllisestä tuo pullollinen on samanlaista kuin kaupasta saatavat vastaavan nimiset, mutta maku on hieno. Ei sitä voi oikein sanoin kuvata.


Syksyn värejä täälläkin, kuivuuden vuoksi.


Karmeita uutisia Suomesta

Päätin jo ennakolta, että en puutu Suomen asioihin, kun sieltä ei paljoakaan positiivisia uutisointeja näy, enkä halua aina jakaa pelkkää negatiivista. Luin taas tapani mukaan Suomen uutisia ja viime päivien tapahtumia. Ulkomailta katsoen Suomi on muuttunut muutamassa kuukaudessa ihan järkyttävään suuntaan. Ja en tiedä, olenko medialukutaidoton vanha nainen, vai jotain muuta, mutta teen poikkeuksen, ja kommentoin kuitenkin, on Suomessa taas niin väkivaltainen tilanne kehkeytymässä.

Suomi valmistautuu juhlimaan itsenäisyyspäiväänsä 6.12.2016. Omasta turvallisuudestaan kiinnostuneiden kannattaa kuitenkin välttää Helsinkiä ja muutamia paikkoja siellä, sillä aiempien vuosien tapaan on tulossa sekä väkivaltaisia mellakoita että aineellisia vahinkoja. Erityisesti nyt, kun noin monta radikaalia ja ääriajattelevaa ryhmää järjestää siellä samanaikaisesti omat mielenosoituksensa, on yhteenottojen todennäköisyys suuri. Noiden ääriryhmien tapoihin kuuluvilta vahingonteoilta ja väkivaltaisuuksilta ei vältytä tänäkään vuonna, joten oikeasti, katso missä kuljet. Nuo tyypit pahoinpitelevät kanssaan eri mieltä olevia ihmisiä, niin suomalaisia kuin ulkomaalaisiakin, tummaihoisia kuin valkoisiakin, niin kristittyjä kuin muslimeitakin. He eivät katso sitä kuka sinä olet, vaan ainoastaan sitä, oletko heidän kanssaan täysin samaa mieltä vai et.

Suomen kehityssuunta kohti väkivallan lisääntymistä (ja virkavallan taholta tulevaa tukea, hiljaista väkivallan hyväksyntää), on aivan väärä. Moni suomalainen luulee olevansa turvassa näiltä joukoilta, koska ei ole tummaihoinen eikä muslimi, mutta näille sekään ei riitä. Ja erityisesti ulkomaalaisten tarvitsee olla varuillaan. Tässä on linkki Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa listataan kyseiset, tähän mennessä ilmoitetut 6.12.2016 Helsingissä järjestettävät mielenosoitukset.

Eikä siinä kaikki.

Suomessa 11/2016 julkinen keskustelu on rajattua ja kontrolloitua, pelolla rahalla ja ties millä vaimennettua, niin netissä kuin muissakin medioissa. Tuossa yhteiskunnassa ei voi puhua enää siitä, että pieni ryhmä heikko-osaisia ja kouluttamattomia on höynäytetty käskyjen noudattajiksi ääriliikkeisiin. Ei. Mukana on myös koulutettuja, varakkaita, näennäisesti hyvinvoivia, yhteiskunnan erilaisista sosiaalisista ryhmistä tulevia henkilöitä.

Pelottavinta on poliisijärjestelmän vaisuus ja hiljaisuus, toimimattomuus. Tässä on Jussi Jalosen kirjoitus aiheesta.
Jollei ongelmien ryöstääntyessä isommaksi poliisi olekaan tavallisen, kurinalaisen ja kunniallisen kansalaisen puolella, niin lopputulosta en halua edes sanoa ääneen. Jos Presidentti Niinistöllä olisi enemmän valtaa, niin hänellä olisi myös näkemystä ja kykyä ratkaista näitä ongelmia. Niinistön valta on kuitenkin niin pieni, ettei hänellekään jää riittävästi mahdollisuuksia. Parhaansa hän tekee niillä resursseilla mitä hänellä on.

Tässä vielä erään lakialan ammattilaisen, Sakari Timosen, blogikirjoitus aiheesta Mitä tässä maassa oikein tapahtuu.

Kammottavaa. Toivon, että tämä räjähdysherkkä ruutitynnyri, nimeltään Suomi, pysyy kasassa, ja pystyy ratkaisemaan nuo yhteiskunnassa muhivat ongelmat ilman suurempaa verenvuodatusta. Perisuomalainen ongelmien maton alle lakaisu ja silmien sulkeminen, tai olevan vähättely, ei nyt enää ole järkevää. Juu, tiedän, että saan itsekin tällä kirjoituksella taas sekä uhkailuja että "se ylireagoi" tmv kommentteja, mutta olkoon sitten niin. Mieluummin se kuin hiljainen tapahtuvan hyväksyntä pupujussin tyyliin pää pensaassa.

Tiedän, että moni Suomessa asuva tuttavani sanoo, että "eihän täällä mitään ole vikana, kaikki on niin kuin ennenkin". Jep. Silmät voi halutessaan ummistaa ja uppoutua vanhoihin suomielokuviin ihan rauhassa. Kaikki on ihan hyvin ja auvoisesti, muuten vaan natsiliput liehuvat pääkaupungissamme itsenäisyyspäivänä... vai mitä? Niinhän se on joka maassa. On vain arvo- ja valintakysymys miten tilanteita katsoo.

No, illalla lisää positiivisia asioita ja elämää täällä 4.000 km päässä.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Talvisaarna

Alanyan talvea 11/2016. Vettä odottava luonto ruskistuu kuivuuttaan.
Näin on taas yksi päivä tätä talvea eletty. Hiljainen, leppoisa päivä on takana. Miten sinä päiväsi täytit ja käytit? Oliko se kokonaisen päivän arvoista, sen ainoan päivän mikä meillä varmuudella on? Huomisestahan me emme tiedä, ja siksi tämän hetken eläminen on kaikki. Koko elämä on nyt. Toki suunnitelmia on huomiselle ja ensi viikolle, seuraavaan kuukauteen, vuoteen jne. Katselin äsken Youtubessa aivan ihanaa videota, ja sitä ajatellessani mietin, että olisipa ihana tanssia omana 90-vuotispäivänään vaikkapa kunnon Lindy Hoppia. Hiukan sorrun ajoittain elämään tulevaisuudessa, ja unohdan päivästä monta hetkeä, kun vaan istun tietokoneella naputellen kirjaimia toinen toisensa perään. Onko siinä mitään järkeä -luultavasti ei, mutta ajoittain se on hauskaa, joskus tarpeellista, toisinaan typerää, ja enimmäkseen elämäntäyteistä. Elämäntäyteistä... mitä se tässä oikein sitten tarkoittaakaan. Osa meidän aikanmme elämästä ja suhteista, kommunikoinnista on vaan siirtynyt sähköisten välineiden ja bittien maailmaan, ei sille vaan mitään mahda. Eikä kaikelle tarvitse mahtaakaan. Joidenkin asioiden voi antaa mennä omalla painollaan, ja toisia voi johdatella johonkin suuntaan.

Erityiset yhdessä
"Yabancı", ulkomaalainen, on uusi nimeni, jos opettajia on uskominen. Reilun metrin päässä edessäni ryhmämme tanssinopettaja kommentoi läsnäoloani vasta tulleelle, ihmettelevälle luokanopettajalle: tuo yabanci oppii nopeasti. Keskustelua yabancısta jatketaan, ja yabancı seisoo siinä vieressä ja kuuntelee, ymmärtää joka sanan, muttei osallistu keskusteluun muuten kuin olemalla katseiden kohde ja keskustelun aihe, niin, ja nauramalla hiljaa sisäänpäin tilanteen koomisuudelle. Ei oikein ole tilaa puuttua keskusteluun, ja toisaalta en halua haaskata tanssituntia puhumiseen. Toivottavasti en itse sorru vastaavaan ainoankaan "muuta kieltä puhuvan" kanssa. Toivottavasti ymmärrän kohdata ihmisen ensisijaisesti ihmisenä, taustoistaan ja olemuksestaan huolimatta. Tiedän, että siinä minulla on vielä valtavasti työmaata, paljon oppimista ja monta oppituntia käymättä. Minullakin on omat "yabancıni" , ja jo tulevan viikonlopun aikana tulee eteeni tilanne, jossa minun suvaitsevaisuuteni punnitaan ihan perusteellisesti. Nyt näen, olenko oppinut viimeisen vuoden aikana tuon asian suhteen yhtään mitään. Tekisi mieli juosta karkuun koko tuota tilannetta, mutta se ei kuulu luonteeseeni. Ei kun kohti haastetta vaan, tuli mitä tuli.

Opettaja kysyi aiemmin, että onko liian nopeaa musiikkia (kun olen tunneilla olevista vanhin). Nauroi vaan tuo kysyjä, kun pyysin vauhdikkaampaa. Sitäkin on kuulemma tulossa. Tänään pysyi jo hyvä ja lämmin olo yllä, vaikka naiset tarvitsivatkin paljon taukoja. Olin varustautunut kahdella paidalla ;) . Nyt kun meillä on kännykkään kytketyt kaksi minikaiutinta sekä kännykkä musiikinlähteenä, niin on kieltämättä paljon mukavampi tanssia kuin open laulun rytmiin. Hyvin hän laulaa, ei siinä, mutta musiikki on kuitenkin musiikkia, ja luo oman erityisen fiiliksensä tekemisen tueksi.

MIelenkiintoinen pikkukatu, Alanyasta 11/2016
Me ihmiset olemme vähän  niin kuin nuo edellisessä kuvassa näkyvät puut: kukin kuhmuraisia ja kaarevia omalla tavallamme. Silti nuo puut luovat yhdessä hyvän kokonaisuuden, joka ei olisi ollenkaan sama kokonaisuus, jos joku otettaisiin siitä pois. Kaikilla meillä on oma kohtalomme, oma elämänpolkumme ja omat tehtävämme. Joskus itse kukin sortuu siihen, että ajattelee jotakuta ihmistä sellaisena, kuin on hänet joskus tavannut. Siitä "joskus tavannut" -ajankohdasta saattaa olla jo vuosia, mutta se ei ajattelematonta haittaa. Kun joku on ollut jokinlainen vuonna 2001, niin sellainen hän on, ja piste. Armottovan kova linja. Minkä hetken perusteella sinä haluaisit itsesi muistettavan? Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse olla muuta kuin on, ei edes kaikkein karmeimman tyypin, ja jokainen (lue: useimmat) muuttuvat koko ajan.

Eräs tuttava sanoi minulle eilen, että "sinä olet muuttunut, minä en muutu mihinkään". Ei se ihan noin mene. Jokainen muuttuu jokaisen kohtaamansa henkilön myötä... no, tuosta tuli mieleen opinnäytetyö Martha E. Rogersin mallista, vuodelta 1992... kaikkea sitä mieleen juolahtaakin. Vastustatko sitä muutosta, jota sinussa koko ajan tapahtuu, vai annatko sen tulla?

Ulkomailla asuminen muuttaa ihmistä. Uuteen kaupunkiin muuttaminen tai samassa kaupungissa uuteen kaupunginosaan muuttaminen muuttaa ihmistä. Henkilö, jonka tapaan viikonloppuna, muuttaa minua. Ja minä annan sen muutoksen tapahtua. Ihmisenä kehittyminen, ihmisenä kasvaminen on iänikuinen projekti. Ulkomailla asuminen on hyvä peili, josta voi nähdä omaa sisäistä itseään. Silloin tarvitsee vain luottaa siihen, että ympäristö kantaa, ja heittäytyä elämään täysillä juuri sellaisena kuin sillä hetkellä on, sekä sallia itselleen yritykset ja erehdykset, armollisuus ja anteeksiantavaisuus, haaveet sekä ennen kaikkea onnistumisen ilo. Valoon päin.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Kuu ja tähti

Antalyan Kaleiçin alueelta kaunis rakennus 2016
Illan pimetessä on taas kavuttu kotiin, kirjaimellisesti. Kaupunki on ihmeen tyhjä, hiljainen ja pimeä monin paikoin. Shakespeare-ravintolan tienoilla ja ihan ydinkeskustassa oli toki täydet katuvalot ja muutamia ihmisiä liikkeellä vielä iltayhdeksänkin aikaan. Kävelin vähän ennen kahdeksaa eräältä turkkilaisten asuma-alueelta yli Sevket Tokuksen ja Atatürk Caddesın, läpi basaarialueen aina satamaan asti, ja olin hämmentynyt pimeydestä. Jotenkin oletin, että katuvaloja olisi päällä enemmän. Oli aika aavemaista kulkea yksin pimeilläkin katuosuuksilla. Turvallista siellä silti oli, mikään ei uhannut mitenkään, mutta onhan se kolkkoa ja aavemaista, kun on pelkkiä varjoja, kulkukissoja ja ohi menee vain joku satunnainen skootterilla päristelijä. Satama-aluekin oli hiljainen kuin nukkuva kylä, ja nukkuvalta se myös näytti. Vain parissa vierekkäisessä sataman ravintolassa istui kolme henkeä toisessa, ja pari toisessa, ja tarjoilijoita pyöri ympärillä saman verran. Fiilis oli ihan hukassa. Tuttu tarjoilija kysyi istumaan heille pöytään hetkeksi, sanoi tarjoavansa kahvin tai teen, mutta kiitin kohteliaasti, ja sanoin, ettei täällä ole yhtään sellainen fiilis, että tekisi mieli istua minuuttiakaan. Antalyalle isot kehut, sillä siellä oli ihan eri tavalla elämää. No, onhan Antalya toki paljon isompi kaupunki väkimäärällisesti, joten siellä voi olettaakin olevan enemmän ja vilkkaampaa yöelämää. Alanyan sataman ja basaareiden seutu on siis asettunut puolittaiseen talviuneen. Asian ehdottomasti paras puoli on se, että perheenisät ovat taas kotona ja saavat levätä ylipitkien sesongin aikaisten työpäivien jälkeen. Isät pääsevät opettelemaan uudelleen isän roolia, pitkähkön tauon jälkeen.

Alanya Simit Dünya, omenatasku ja korvapuustityylinen kuivakakku
Itseltäni on aamuheräämisen rytmi hieman hukassa Suomen reissun jäljiltä. Ja osin unta on siirtänyt iltamyöhän treenit, sillä fyysisen treenaamisen jälkeen menee parisen tuntia, ennen kuin elimistö on sen verran asettunut, että voi kuvitella nukahtavansa.

Alanyassa pukeutuminen on nyt hieman haasteellista, jos ajattelee käyttävänsä samoja vaatteita sekä päivällä että illalla. KUn lähdin kotona kahden maissa, oli farkkujen ja pitkähihaisen paidan lisänä oleva villatakki riittävästi, kahvilan aurinkoisessa pöydässä istuessa jopa liikaa. Auringonlaskun jälkeen tuolla varustuksella paleli, ja yhdeksän aikoihin bussia odotellessa oli jo suorastaan kylmä, kun mereltä hiljakseen puhaltava viima meni vaatteista läpi. Iltaisin on ihan toppatakkikeli, tai saattaa tuolla vielä selvitä nahkatakillakin. Bussit ovat edelleen pääosin ruuhkaisen täysiä ja ajoittain niissä tulee jopa tukalan kuuma. Tällä hetkellä busseja täyttää mm yliopisto-opiskelijat ja muutkin opiskelijat, joita on saapunut kaupunkiin pitkienkin matkojen päästä. Turisteja ja täällä asuvia ulkomaalaisia näkyy busseissa muutamia silloin tällöin. Polkupyörällä vastaan tulevista henkilöistä suurin osa on ainakin näille lähialueille ollut ulkomaalaistaustaisia, eurooppalaisia. PAikallisia olen nyt nähnyt harvemmin fillarin selässä, naisia erittäin vähän.

Täällä on taas torielämässä uudet värit ja uudet maut. Satsumia, klementiinejä, appelsiineja, granaattiomenia ja avokadoja on runsaasti tarjolla. Ja erilaisia pähkinöitä on edelleen. Joillakin torimyyjillä on ainoana tuotteena tuoreet oliivit, ja toisilla vain perunaa ja sipulia. Kestane eli kastanja oli tänään itsellä opettelun alla. Aiemmin olen paahtanut niitä eri tavalla, mutta vasta nyt ymmärsin noiden viiltojen merkityksen, ja paahtaminenkin onnistui hyvin. KOskaan ei näköjään ole liian vanha oppimaan uutta, kai. Sen sijaan alan uskoa, että painonpudotusruokavaliossa on jotain pielessä, jotain oleellista on liian vähän (no ruokaa tietysti B) )... hhmm, jotain muutakin, sillä lihasten aineenvaihdunta ei toimi kunnolla. Kasvisruokavalion säätäminen ei ole ihan vahvimpia puoliani, vaan jospa sitäkin vielä oppii. Ensimmäisenä tuli mieleen lisätä ruokavalioon Suklaata, heh, mutta jospa nyt kuitenkin jotakin ihan muuta. TAi sitten ilmojen kymeneminen ja liian vähäinen vaatetus (?)  vaikuttaa noin paljon.

Olemme tuttavapiirin naisten kanssa puhuneet paljon eräästä tietystä korusta ja sen käytöstä. Tässä tuo Ay-yildiz on yhtenä rannekoruversiona. Turkin lipussa on kuunsirppi ja tähti. Ne ovat siis myös kansallinen symboli. Sen lisäksi niillä on muitakin symbolisia merkityksiä. Moni meistä on käyttänyt ko koruja tmv. siksi, koska tykkäämme Turkista. Tässä on hieman sama juttu kuin Suomen leijonassa, ja sen käyttämisessä nykypäivän, tämän hetken Suomessa. Täällä kaikki eivät katso hyvällä sitä, että ulkomaalainen ja vielä nainen käyttää ko tunnusta avoimesti korussa. Osa on ollut vihaisia ystävälleni, kun hänen kaulassaan roikkuu kultainen Ay-yildizriipus. Selvittääkseni asiaa ostin minäkin itselleni ko tunnuksen, tosin tuollaisena pienenä rannekoruna. Sitä on helppo näyttää tutuille, ja kysyä, että miksi joku hermostuu kun näkee tällaisen ystäväni kaulakorussa. Suurin osa ei halua vastata, ja ainoa, joka on vastannut (eräs opettaja), totesi, että naiset eivät todellakaan käytä tuota symbolia, ja jos turkkilainen nainen sitä käyttää, niin se on korkeintaan kaulakorussa.

Mielenkiintoista. Ihmisten reaktiot, maassa missä hyvänsä ja asiasta mistä hyvänsä, ovat mielenkiintoisia. IHminen
sinällään on varsin mielenkiintoinen "pakkaus". Koskaan ei voi tietää mitä toisen ihmisen pään sisällä liikkuu, ja mitä seuraavana päivänä tapahtuu toisen ihmisen asenteissa tai vaikkapa ihmisten välisissä suhteissa. Elämä on uskomattoman mielenkiintoista. NAutitaan siitä ku kerran täällä ollaan, tässä elämässä siis.



sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Oliivien aikaa

Alanyalaisella ohjeella valmistuvat mustat oliivit
Oliivien säilöntää, tomaatinsiementen idätystä, sitruunan siementen idätyksen aloittamista ja löhöilyä tuttavien kanssa jutellen. Niistä oli tämä päivä tehty. Ostin perjantaina torilta 3 kg tuoreita mustia oliiveja. Sain oliivien säilönnästä monia erilaisia ohjeita kuluneen viikon aikana, ja muistin vielä aiempina vuosinakin saamiani ohjeita ja näkemiäni säilöntätapoja. Siinä sitten vaan valitsemaan, että millä tavoin tällä kertaa mennään. No, tällä kertaa ja tällä kertaa... ihan ensimmäistä kertaa säilön oliiveja itse.

Peruslogiikka on se, että haluan säilöä oliivit ilman ns. säilöntäaineita, luonnon konstein. Siksi valitsin käymiseen ja suolan käyttöön perustuvan säilönnän. Puhtaat oliivit, joita ei nyt siis erikseen pestä, tarkastetaan yksitellen. Jos oliivi oli hyvän näköinen, se pääsi isompaan pulloon, ja jos se oli hieman kypsyneemmän tai kolhiintuneemman oloinen, niin sen osoite oli toisessa pullossa. Ja koska oliiveissa oli aika paljonkin näitä hieman nahistuneita, niin nyt voin sitten kokeilla kahta erilaista säilöntätapaa, koska näitä on kahdessa eri astiassa valmistumassa.

Priima-pulloon laitetut oliivit ovat kokonaisia ja ehjiä. Pulloon tuli lisäksi meri- tai vuorisuolaa (en tiedä kumpaa se kaupasta löytämäni on) 100g / 1 kg oliiveja sekä vettä niin paljon, että oliivit peittyvät. Kakkospulloon laitettuihin oliiveihin tein kuoren rikkovat viillot, ja lisäsin pulloon karkeaa suolaa 100g / 1 kg oliiveja. Tähän pullolliseen ei tullut vettä lainkaan,
Ilman vettä, käymisellä ja suolalla valmistuvat oliivit
ainakaan tässä vaiheessa. Osa paikallisista tuttavista neuvoi, että kaikki oliivit viilletään ennen pullottamista, ja osa sanoi, että vain vihreät oliivit viilletään, ja mustat säilötään siltään. Täällä kaikki tuttavat säilöivät mustat oliivit veteen tai säilöntäaineliuokseen, ja youtuben video-ohjeissa oli myös vedettömiä ohjeita.

Pulloja on nyt heiluteltu ja keinuteltu, että suola on taatusti levinnyt. MOlempien pullojen korkkeihin ohjattiin tekemään reikä käymiskaasujen ulospääsemiseksi. Vedellisen pullon vesi pitää jatkossa vaihtaa päivittäin, jolloin myöskin suolaa joutuu lisäämään päivittäin, ja kokonaissuolamäärän hahmottaminen, ainakin näin vasta-alkajan mielestä, on hankalaa. Toisessa pullossa, jossa ei ole muuta kuin oliiveja ja suolaa, on paljon vähemmän työtä. Kääntelen vain kyljellään makaavaa pulloa jokusen kerran päivässä, että suola ja oliivit pysyvät sulassa sovussa. Toiset sanovat, että vettä pitää pitää ja vaihtaa pulloon 20 pv, toiset puhuvat 10:stä tai 30:stä päivästä. Joten en vielä tiedä miten lopulta teen. Enkä vielä hahmota mitä kaikkea niille oliiveille pitää tehdä tuon käymisvaiheen jälkeen. Ehkä sekin selviää aikanaan.

En lakkaa ihmettelemästä naapureiden "kenkien elämää". Toisilla on tapana säilyttää kaikkia omankin perheen kenkiä rappukäytävään sijoitetussa hyllykössä tai kenkäkaapissa. Joidenkin kengät vain ovat vapaassa muodostelmassa pitkin seinämiä tai pitkin lattiaa, rappukäytävän puolella. Sitten on myös heitä, jotka ottavat kaikki kengät huoneiston sisäpuolelle. Aiempina kesän viikkoina kenkien käytävässäolon pystyi haistamaan ulko-ovelle asti, eikä se välttämättä ollut mikään sulotuoksu. Toisinaan tuoksui kyllä parfyymikin, toisinaan sitten hiukan rujommat hajut. Sellaisten tosi vahvasti haisevien kenkien ohi mennessään toivoi, että omistaja ymmärtäisi heittää ne jo roskiin. 

Tämän naapurini kotona oli kaikesta päätellen vieraita käymässä, sillä ei heidän ovensa edessä yleensä ihan  noin monia kenkiä ole odottelemassa. Ja nyt pieni polkupyöräkin siinä odotteli, vaikka kerrostalossa olemmekin, emmekä edes ihan alimmissa kerroksissa.

Onneksi on nyt kumisaappaat ostettu, vaikkakin nilkkapituiset, sillä huomiselle aamulle on ennustettu pientä sadetta, ja tiistai-torstai on luvattu vettä vähän enemmänkin, ja myrskytuulien kera. Myrsky kuulostaa edelleen houkuttelevalta, vielä en ole siihen kyllästynyt. 

lauantai 26. marraskuuta 2016

Antalyassa

Antalyan satamaa näköalahissistä kuvattuna 26.11.2016
Tuttava sattui eilen sanomaan, että lähdetään sinne Konyaan nyt tänään, lauantaina. No, koska bussimatka KOnyaan kestää 5,5 tuntia, niin katsoimme parhaaksi lähteä sinne silloin, kun voi mennä jo yöbussilla, ja on aamulla perillä (tosi virkeänä, toinen silmä itään ja toinen länteen katsovana). Sen jälkeen on koko päivä aikaa kierrellä 2,2 milj. asukkaan kaupunkia ja shoppailla, tai mitä sitten tekeekään. Illalla voi hypätä bussiin ka matkustaa yön aikana kotiin Alanyaan... Juu. Ja juuri em syistä kohteeksemme tänään valikoitui Antalya.

Antalyan Kaleiciä näköalahissistä kuvattuna 26.11.2016
Molemmilla oli ainoat kosketukset Antalyaan muutamamt lentokenttäkäynnit sekä satunnainen autolla ajo kaupungin läpi. Niinpä aamulla kello 8 hyppäsimme Akdenizin bussiin Alanyan isolla bussiasemalla. Kumpikaan ei malttanut nukkua bussissa, vaikka yöunet jäivät lyhyiksi, vaan puheen pälpätys jatkui koko matkan. Antalyan Otogarille eli pitkän matkan bussien bussiasemalle päästyämme oli kome tehtävää: a) löytää wc, b) selvittää viimeisen Alanyaan palaavan bussin aikataulu (=23.00) sekä c) selvittää pääsy Antalyan keskustaan ja sieltä takaisin Otogarille.

Ensimmäinen ja toinen ratkesivat helposti, kolmas vasta perillä. Oli käsittämätöntä, kuinka ne monet ihmiset, joilta kysyille, sanoivat, että keskusta alkaa jo tästä vierestä, ja riittää, että menette raitiovaunulla yhden pysäkkivälin. No, onneksi Otogarin läheltä lähtevä tramway eli raitioovaunu, kulki pääosan matkaa maanpinnalla, jolloin näimme missä kannattaa jäädä pois ja missä ei. Otogarilta lähtiessä oli kaksi suuntavaihtoehtoa: Fatih ja Havalimani (Lentoasema). Keskustaan pyrkiessä ota se lentoaseman suunta.

Ennen raitiovaunuun (joka vaikuttaa myös metrolta) pääsyä piti ostaa Antalya Kart, matkakortti, joka maksoi 10 TL, kun sitä ei ollut ennalta. 5 TL oli tuon ladattavan kortin hinta ja 5 TL käyttörahaa oli ladattu sisään, noin suunnilleen, sillä info sanoi, ,että kortin sisältä riittää noin viiteen matkaan. Ja kun meitä oli kaksi, ja tuli käytännössä kolme eri matkaa molemmille, niin jouduimme lataamaan sinne liiran lisää, ja korttiin jäi 0.60 TL.

Antalyan Tramwayn Emniyet pysäkin luota 26.11.2016
Mutta se keskustan löytäminen. KUn matkasimme sen yhden pysäkkivälin, joka meille neuvottiin, niin totesimme, että ei näytä keskustalta, emme ole paikassa, johon pyrimme. Jatkoimme matkaa Emniyet pysäkille asti poistumatta Tramwaysta. Emniyetillä kävelimme parin kilometrin kierroksen, todetaksemme, että ei ole sitä mitä haluamme, eli keskustan humua ja shoppailupaikkoja. Siellä sitten eräs ystävällinen tilpehöörimyyjä kadulta neuvoi meille, että jos haluatte mennä todelliseen keskustaan, niin menkää Tramwayllä pysäkille nimeltä (unohdin nimen, eikä sitä lukenut pysäkkilistassa). Siispä hyppäsimme uudelleen Emniyetillä Tramwayhin, ja matkasimme Muratpasaan asti. Siinä kohden molempien vaisto sanoi, että kannattaa poistua. Muratpasa oli sitä, mitä haimme. Sieltä löytyi pääkatu vaate-, kenkä- yms liikkeineen. Ja kadun päässä oli Antalyan kellotorni, historiallinen Cesar-tyylinen patsas (en millään muista mikä Il Alla... siinä oli) ja historiallinen vanha kaupunki ja linnoitusalue Kaleici, satama sekä näköalahissi... ja kolme paria mukaan lähteneitä kenkiä.

Juustokakun moderni nimi on täällä Tsiis keik. Antalya 26.11.2016
Muratpasan alueella oli helppo ja miellyttävä liikkua, Nähtävää, sovitettavaa ja ihasteltavaa riitti. Samoin ruokapaikkoja ja juomapaikkoja oli paljon ja erilaisia. Baareja oli erityisesti sataman aluella. JOs jäät pois Tramwaysta Muratpasan pysäkillä, niin jatka siitä vain kävellen eteenpäin, sinne minne tramwaykin jatkaa. Ja sen jälkeen muutama kortteli kävelykatua, ja tulet historiallisen linnoituksen alueelle. Siellä kun eksyy basaarialueelle, myyjien keskelle, ja hillitsee hermonsa kaiken maailman tavaroiden kauppaajien keskellä, niin pääseekin jo laivasatamaan (joka on pienempi kuin Alanyassa). Satamassa on silti nähtävää ja koettavaa, ja hyvä tunnelma. Yhden täpötäyden laivan satamaan paluuta seurasimme silmät ymmyrkäisenä, ja totesimme, että ihan kiva, että olemme maalla. Laiva oli todella täysi. Satamasta takaisin shoppailukadulle noustuamme istuimme tsiis keik-kahvilaan juustokakuille. Oli ihana kuunnella sitä kielten ja kansainvälisyyden sekamelskaa. Antalyassa oli sykettä ja elämää, sellaista suurkaupungin makua, joka Alanyasta vielä tähän aikaan vuodesta puuttuu. Aikanaan Alanyakin kasvaa, mutta vielä nyt tämä on pikkusisko Antalyan sykkeeseen verrattuna.

Antalyan Muratpasan tramway-pysäkin vierestä iltavalaistusta
Ilta alkoi jo hämärtää, kun kävelimme viimeisestä kenkäkaupasta ulos (pulleiden ostoskassien kera). Myyjä hymyili onnellisesti lähtiessämme, ja toivotti tervetulleeksi uudelleenkin... ja hymyilytti meitäkin, eli ihan oli onnistunut shoppailu, puolin ja toisin. Siitä sitten takaisin tramwayhin. Onneksi Muratpasan kohdalla on myös kortin latauspiste / uuden kortin ostopiste. Siitä umpitäydellä tramwaylla matkustaminen Otogarille, Oikeasti se oli niin täysi, että jouduimme sulloutumaan vaunussa jo olleita ihmisiä vasten, että vaunun ovi meni kiinni. Ja muutkin vaunut olivat y htä täynnä. Emme ylettämeet pitämään kiinni mistään muusta kuin toisistamme, mutta se ei haitannut, sillä emme myöskään mahtuneet kaatumaan mihinkään päin.

Otogarilla pikaisesti lippujen osto, wc ja bussiin. JOtenkin puolihorteessa matka meni nopeasti (2,5 tuntia). Havahduin siihen, kun mietin ääneen, että miten Alanyan Kalen valot ovat jo noin ison näköiset. "Vi är redan i Alanya! Hur är det möjligt?" sanoi matkakumppanini. Siinäpä sitten kaksi useamman kenkäparin kantajaa onnellisena päivän kokemuksista ja väsyyksestä haukotelle käveli kohti kaupunkibussin pysäkkiä. Ihana oli olla reissussa, ja tosi ihana on olla kotona taas.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Ilta-auringon aikaan

Alanya 25.11.2016
Tänään tarjoilen kuvia päivän "kamerankäyttötreeneistä". En ymmärrä miten voi olla tarkentaminen näin vaikeaa, hah. No, kun ei ole lukulasit mukana, vaan kotona, niin on ihan sama katsonko siihen kameran ledinäytölle vai en, en todellakaan näe, onko kuva tarkka vai ei. Näön heikkeneminen on "ei-toivottavaa" ja tuntuu pahalta, ja on työlästä toimia huononäköisyyden ehdoilla. Vaikkei edes ole kovin huono näkö, jos vertaa heikkonäköisempiin, niin on silti tullut huomattua kuinka lähinäkö kuitenkin on tarpeellinen, ja arvokas ominaisuus silloin kun se vielä toimii.

KOlmannessa kuvassa varis ei malttanut jäädä odottelemaan, että saan asetuksia vaihdettua, vaan rääkäisi, ja lensi tiehensä. Ilta-auringossa, tuulenvireessä heiluva pikkuinen palmun alku näyttää nauttivan lämmöstä. LÄmpö on nyt karannut etelämmäs, ja viileä talvisää kutsuu ulkoilemaan ja nauttimaan luonnosta. Sadetta täällä toivoo useampikin ihminen, ja erityisesti puutarhojen omistajat. Kesä on ollut kuiva, ja syksy samoin. Nyt toivotaan luonnolle ja kasveille vettä, mutta toistaiseksi sitä on tullut varsin vähän. Kuivaksi ruskistuneita ja kuivuudesta ruskaan pukeutuneita puita ja pensaita sekä aluskasvillisuutta on monin paikoin.
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016
Alanya 25.11.2016

torstai 24. marraskuuta 2016

Sähköä

Alanyan kadunvarresta bongattu asetelma
 Muutostani, eli heinäkuulta asti, meillä on ollut  erilaisia sähköongelmia. Led-lamput eteisessä ja  olohuoneessa, sekä pistorasia kylpuhuoneessa eivät ole toimineet ihan oletetulla tavalla.  Lisäksi viikko sitten lakkasi tulemasta lämmintä vettä. Tänään aamulla ovikello soi jo ennen kuin olen edes herännyt, tosin heräsin siinä sängystä ylös pompatessani, ja paljain jaloin kylmällä laattalattialla kävellessäni. Yölampötilat laskevat lähelle +10C ja se tuntuu lämmittämättömän asunnon kivi- ja laattapinnoissa "melko raikkaana tuntumana".  Rakennuttaja katsoi hetken hämillään unisen näköistä, yöpukuista oven avaajaa, mutta päätti sitten kuitenkin tulla sisälle (vaikka se onkin vahvasti yleisen käyttäytymisetiketin vastaista, varsinkin kun nainen ei ole edes kunnolla päivävaatetukseen pukeutunut). Hän ratkaisi etikettiasian sillä, että jätti huoneiston oven auki.

Aikansa hän tutki johtoja, katkaisimia, pistorasiaa, ja haki välillä lisää työkaluja. Lopulta pistorasiaan löytyi virta ja se toimii. Ja sai hän ratkaistua myös lamppujen arvoituksen, mutta iso yllätys oli se, että esim. olohuoneessa olevat 14 led-lamppua vaihdetaan kaikki. Kaikki ovat rikki. Eteiskäytävästä vaihdettiin myös kaikki led-lamput, mutta niitä ei onneksi ollut kuin kolme. Jostain syystä asunnon kaikki ledivalot olivat palaneet kerralla. Pahin ongelma oli kuitenkin lämpimän veden hyvin pikainen tulo. LÄmmintä vettä tuli vain 5-10 sekuntia, jonka jälkeen vesi tuli ihan hyisen kylmänä, niin suihkuista kuin hanoistakin. Tuo vika ei ratkennut, ja hän tilasi sähkömiehen. No, sähkömiestä lähes nauratti, kun hän noin 15 sekunnissa löysi ja korjasi vian. En
Mysteerinen nuppi kylpyhuoneen laatoitetussa seinässä
edelleenkään ymmärrä mistä on kyse, mutta pääasia, että lämmintä vettä tulee taas.  Toisen kylpyhuoneen seinässä on kuvassa näkyvä "nuppi", jonka asentoa voi kääntää 2-3 cm. Hän käänsi nupin kaakkoon, ja siinä oli kaikki, mitä tarvittiin.  Olisinkohan siivotessani jotenkin käännellyt tuota nuppia, ehkä, mutta olisi kiva tietää mikä se on. Nyt tiedän yhden sen kääntämisen seurauksista, mutta en tiedä mikä sen käyttötarkoitus tai merkitys on. Ja arvaa onko kiva kysyä turkinkielellä tuollaisesta? Yhtään ei ole erikoissanastoa B) . Kysymättä jäi.


Tällä blogilla on ollut monia erilaisia tarkoituksia, ja näin on edelleenkin. Yksi oleellinen asia kuitenkin muuttuu. Blogia rakennetaan nyt kaupalliseenkin suuntaan, ja sanon sen tässä ja nyt avoimesti ääneen. Joten kaikki ne, jotka haluavat tänne tavalla tai toisella, syystä tai toisesta liikennettä ohjata, niin ohjatkaa vaan. Kiitos. Myös äärimielisten ja vihaa puhkivien, paheksuvien ja kummeksuvienkin runsas nettikommentointi ja siten myös suora linkittäminen tai epäsuora liikenteenohjaaminen on enemmän kuin toivottua. Ei-toivotuista komenteistakin voi olla hyötyä, kun kaupallistaa ne, joten jatkakaa te vihapuhujatkin vaan aktiivisena ja entistä innokkaampana törkypuheitanne omilla areenoillanne, hopi hopi. Sillä aikaa me tavallisempien lukijoiden kanssa voimme keskittyä ihan muihin asioihin 😂 .

HUomenna on uusi päivä ja uudet kujeet. Tiedossa on mm. toripäivä, tuttujen tapaamista pitkästä aikaa, ja ehkä myös vieraita hieman kauempaa. Katsotaan nyt mitä päivään kehkeytyy.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Joulunpunainen


 Joulunpunainen kuplavolkkari sopii ajankohtaan, ja vaikka joulupukin kulkuneuvoksikin, onhan siinä runsaasti tilaa "keulassa", etukonepellin alla, kai. Olen nähnyt noita autoja lähempää viimeksi lapsena, kun setäni ajoi tuollaisella, ja jossain muistin sopukoissa on mielikuva, että tavaratila olisi tuossa edessä. Ihan niin kuin setä oisi kaivanut jotain työkalujaan sieltä etukonepellin alta pois. Mutta kaivoiko hän niitä siksi, että se oli tavaratila, vai siksi, että teki siellä jotain remonttihommia, sitä en muista. Ja mikä parasta, kaikkea ei edelleenkään tarvitse tietää, eikä kaikkea tarvitse osata tai muistaa. Helpottavaa, suurimmalle osalle meistä.

Tuon tavaratilankin suhteen voin toki olla taas väärässä, ja tulen taatusti olemaan jatkossa monissa muissakin asioissa ihan pihalla, puutteelisin tiedoin varusteltu tai jopa väärässä. Mutta muista: Yleensä se, että olen väärässä, johtuu siitä, että tekstin lukenut henkilö ei ole oikein ymmärtänyt mitä minä olen kirjoittanut, tai ei ole ymmärtänyt mitä minä haluan sanoa kirjoituksellani, tai on muuten vaan väärässä sen suhteen, että olenko minä väärässä jossakin asiassa vai en... eikö niin? Suunnilleen tätä samaa tasoa olevia viestejä siitä mikä tai kuka olen, millainen olen tai en ole, ja mitä teen tai en tee, saan taas miehiltä. Olen lakannut jakamasta ihmisiä kansallisuuden tai etnisen taustan mukaan, mutta tuossa sukupuoliasiassa olen hyvin vanhanaikainen. Miehet ovat miehiä, ja Luojan kiitos me naiset saamme olla naisia.

Aikalailla samoilla linjoilla mennään käsityskykyni ja arvomaailmani suhteen, kuin ennenkin, vaikka olenkin päättänyt olla osallistumatta ihmisten jakamiseen etnisen taustan tai uskonnollisen näkemyksen mukaan. Se ei ole helppoa, sillä olen edelleen tulisieluinen ja vahvatahtoinen sekä määrätietoisesti tavoitteisiini pyrkivä. Siinä kokonaisuudessa ei parin, kolmen henkilön mielipide tai kommentointi paljoa paina, paitsi, jos kommentoija on perheenjäsen. Heidän mielipiteensä on yksi tärkeimmistä. Perhekin on tässä välissä kasvanut ja perhesuhteissa on tulossa muutoksia, positiivisia sellaisia. Saattaa toki elämä tuoda yllätyksiäkin, niin kuin on ollut tapana tähänkin asti. Ja tietysti äidin silmä näkee muksuissa ja heidän elämässään asioita, joista voi päätellä jotakin tulevaksi, mutta aika näyttää, niin omasta kuin perheenjäsentenkin elämästä. JA tuo viereinen kuva on taas mahdollisimman epätarkka, mutta silti se on siinä. Edelleen opettelen käsittelemään tuota uutta, ja älyttömän liukasta pikkukameraa. Ja kuten kuvista näet, en todellakaan ymmärrä vielä sitä pakkausta. Tänään mm. löysin siitä vielä yhden napin lisää, enkä vielä osaa käyttää puoliakaan niistä jo aiemmin löydetyistä. Takaisin tuohon kuvaa. Joulupukit  ja jouluiset asetelmat ja koristeet ovat hiipineet Alanyan katukuvaan tässä viimeaikoina. Hyvin monessa näyteikkunassa, yllättävän monessa, on jouluisia koristuksia. PAras oli ikkuna, jossa oli joulupukki seuralaisineen ja buddha-patsas sulassa sovussa keskenään. Vielä kun ihmisetkin oppisivat olemaan sulassa sovussa keskenään, ajatellen ensisijaisesti vain ihmisyyttä. Siinäpä olisi joululahjaa kerrakseen.

Tänään päätin kävellä lähimpään polkupyöräkauppaan, ja ostaa polkupyörän. Käytännössä kävelin useita kilometrejä, kun ensimmäisessä kaupassa hinnat alkoivat kolminkertaisesta "normaalihinnasta", seuraavissa oli 4x, ja lopuissa jompaa kumpaa. Paikalliset sanoivat millä hinnalla pyörä kannattaa ostaa, ja millä ei. KErtoivat, että 250 TL - 400 TL on normaalin, uuden vaihdepyörän hinta turkkilaiselle perheenisälle, kun hän lähtee ostamaan perheelleen polkupyörää. 800 - 1.200 TL oli se hintahaitari, johon minä tänään törmäsin. Ruotsalaisen ystäväni turkkialainen mies oli aika vasta ostanut hänelle polkupyörän, ja nyt minulla on mukanani kuva pyörästä, kassakuitista (415TL) ja takuukuitista, joiden perusteella yritämme löytää kyseisen kaupan uudelleen, ilman turkkilaisia miehiä. Kyllähän se fillarin myynyt kauppa löytyy, mutta toivottavasti heillä on edelleen tuota turkkilaisvalmisteista pyörää valikoimissaan edes yksi, ja mielellään vielä siihen samaan hintaan, tai saa se olla halvempikin. Nyt on tarve niin paljolle liikkumiselle, ettei huvita kävellä, varsinkaan pimeässä. Ilta tulee niin kovin aikaisin, ja pimeys ja kylmyys sen myötä. BUssien kanssa on hieman haasteita, eli odotusvälit ovat aika pitkiä. Samassa ajassa ehdin jo ajaa polkupyörällä monta kilometriä.

Tuosta alimmasta kuvasta yksi kysymys: Mitä näet kuvasa? Olen huomannut viime kuukausina, että asioita voi nähdä niin valtavan monella eri tavalla.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Vuoristossa vol. 1

Vuoristoreissusta tulee uuden reissun jälkeen ihan oikeitakin kuvia. Nämä tässä ovat tuolla heikkokameraisella kännykällä kuvattuja, kun siinä vaiheessa ainoa aktiivinen kamerankäyttäjä olin minä. Seurueella oli parempiakin kameroita, muttei niillä otettu kuin kuva tai kaksi, kun ne kamerat olivat koko ajan ihan väärissä paikoissa (unohtuneena autoon yms)...

KUn jatkat DimCayin turistikohteiden jälkeen joen itäisellä puolella eteenpäin, niin kapean tien vasemmalla puolen tulee vastaan Gözleme-paikka. Kyseisestä paikasta aukesi tällainen näkymä patojärven loppuosan suuntaan. Toiselta puolen pääsee ajamaan myös tuonne patojärven keskellä olevalle niemekkeelle, tosin vain näin matalan veden aikaan. BUssi numero 10 tulee tähän lähistölle myös. Sen päätepysäkki on samalla tiellä, eikä ole kovin kaukana.

Gözleme-paikasta jatkoimme gözlemet syötyämme edelleen kohti pohjoista. Ohitimme jonkun kylän, jonka nimi ei nyt millään tule mieleen. Kylän jälkeen vasemmalle kaartuva tie kapeni, ja  nousi selkeästi ylemmäs rinteeseen. Paikka paikoin tie oli jo niin kapea, että vastaantulevia sai vähän varoa, mutta maisemat olivat sen aroiset. Sieltä oli aivan huikeita maisemia, tosin niitä pahaita kuvia ei voi tänne laittaa, koska niissä näkyy tiettyjä henkilöitä.

Jatkossa Alanyan kaupungin bussit tulevat suht lähelle tätäkin paikkaa. Tuohon pienen matkan päähän rakennetaan parhaillaan siltaa, joka yhdistää Alanyan pohjoisimpia osia toisiinsa.. Kun silta ja tarvittavat tietyöt ovat valmiina, niin kaupungin bussit alkavat liikennöitä tänne asti. Silloin nämä pohjoisimmatkin kylät ovat yhtäläisten palvelujen ulottuvilla, siis bussia ja liikenneyhteyksiä ajatellen. Onhan täältä matkaa keskustaan, mutta vain noin 35 km, ellen muista väärin.

Monin paikoin patojärvellä ja tuolla vuorenrinteillä mietin sitä, että miksi ihmeessä ihmiset matkustavat yli 60 km päähän Manavgattiin laivaristeilyille, kun on tällainen hieno ja vastaavan tyylinen ympäristö Alanyassa ihan omastakin takaa? En tiedä, onko lupakysymys vai mikä, mutta toistaiseksi minkäänlaisia veneretkiä ei käsittääkseni järjestetä tuolla patoaltaalla. Toisaalta se on luonnon etu, säilyypähän puhtaampana ja luonnollisempana tuo seutu.

Tässä vieressä on oppaani mukaan niitä vuoria, joille aletaan rakentaa laskettelukeskusta, vai onko jo aloitettu, en ole varma. Nuo korkeimmat huiput ja vuoristo näkyy tuossa heikosti, mutta ne korkeimmat huiput ovat loppuvuodesta maaliskuulle asti lumipeitteisiä ja laskettelurinnekelpoisia. Laakson toiselta reunalta katsottuna vuoristo vaikutti hyvin mielenkiintoiselta erityisesti laskettelumahdollisuuksia ajatellen... hyvä ettei jo kantteja teroitella, kun odotetaan rinteeseen pääsyä. Olisi ihan mahtavaa päästä laskettelemaan täältä palmujen alta, ja varsinkin voin pienen etäisyyden päähän. Sinne rinteisiin kertynee matkaa kokonaisuudessaan Alanyan keskustasta noin 70-100 km, ihan puhtaasti näkemisen perusteella arvaten. Ei paha, ei paha. No, jäähalliinkaan en ole vielä mennyt, kun en ole muistanut tuoda Suomesta luistimia. Nämä jäähallin luistimet eivät ole houkuttaneet, halli kylläkin.

Ihan siinä lähistöllä, missä kävimme kääntymässä, tuli vastaan lumirajan merkki. Tai siis merkki varoittaa liukkaudesta tiellä, sekä jäätymisen että lumen aiheuttamasta liukkaudesta. Tuntui jotenkin uskomattomalta. Hetki sitten +29C, Välimeren rannalla ja palmujen katveessa, ja pienen ajomatkan päässä lumiraja. JOllen muista väärin, niin tuo merkki on sen saman tien varressa, jota pitkin ajetaan Alanyasta Konyaan.

Paluumatkan teimme vuorten toiselta puolen, eli käännyttyämme emme palanneet ja kääntyneet DimCayin tielle, vaan jatkoimme suoraan kohti Mahmutlaria. Siellä muutaman kilometrin ajon jälkeen, Alanyaan nähden vuorten takana, aukesi aivan upea laakso. Olen hukannut sen laakson kuvan jonnekin, mutta sinne kannattaa mennä paikan päälle ihan itse. Laakso oli iso, avara, syvä, vehreä ja vaikuttava. Siellä olisi huippua valokuvata vaikkapa aamulla, auringon noustessa vuorten takaa ja värittäessä laaksoa ensisäteillään... Häkellyttävin kohta tuolla laakson reunalla kulkevaa tietä edetessä oli kohtuullisen ison kivivyöryn jäljet. Ylhääntä vuoriston rinteestä lähtenyt kivivyöry oli pysähtynyt juuri ennen tietä, onneksi. Onneksi senkin vuoksi, että tien toisella puolella oli siis se syvä laakso ja suht jyrkät rinteet alaspäin. Mitähän sitä tottumaton tekisi, jos näkisi kivivyöryn lähestyvän? Ei aavistustakaan, ei minkäänlaista suunnitelmaa. Tuo tieosuus kaikkineen olisi muuten korkeanpaikankammiselle aivan "unelmareitti", monessakin mielessä.

Laakson jälkeen, siis Mahmutlariin päin tullessa, kiinnitti huomion sekä tuo tien varressa oleva, ihan kiipeilypuun näköinen mänty, että vierellä olevan uuden laakson reunamilla oleva rapautunut pikku-huippu. Tuo alemmassa kuvassa näkyvä pikkuhuippu näyttää tuollaiselta pehmeän, pyöreän siloposkiselta, näin ensikertalaiselle ja alueella kiipeilemättömälle. KUn arvoisa oppaani saa inspiraation, ja hihkaisee, että nyt muuten kiivetään tuonne pikku-huipulle, ala tulla, niin en tajunnut edes väittää vastaan. Rinteen kivet, aluskasvillisuus rytisten ja salvarit lepattaen opas menee jo kaukana alaspäin viettävällä rinteellä, kun minä vasta mietin ensimmäistä askeltani. Jalassa on perinteiset, nahkaiset ottomaanikengät (pehmeät ja väljät), sekä naisten salvarit, eli ne superlöysät pussihousut, joiden haarus roikkuu puolisääressä. En arvioi vaatetuksen soveltuvuutta sen enempää, vaan laitan silmät hetkeksi kiinni, ja annan mennä.

Ihan oikeassa järjestyksessä pääsen jyrkän rinteen alas, ja alan sitten huudella näkymättömiin kadonnutta opasta. Hän on jo kapuamassa huipun alaosuudella, joten päätän kiriä tahtiani ja pinkaisen juoksuun, koskapa kivenlhkareet olivatkin kaukana sileistä ja liukkaista. Kivi on käsittämättömän karheaa, sellaista neulanterävää, vai pitäisikö sanoa veitsenterävää piikiveä. Ylöspäin mennessä en huomannut vielä moniakaan kiven ominaisuuksia, mutta alaspäin tullessa opin muutaman asian lisää.

Ylöspäin kiipeäminen on helppoa, kun ei katso ympärilleen, vaan keskittyy vaan valitsemaan seuraavaa jalansijaa ja kädensijaa rinteestä ja seinämästä. Sitten joskus rinne ja seinämä loppuiu, ja tuli tuo kuvassa näyvän pikku-huipun vasen, alempi huippu vastaan. Ylemmäs ei voinut kiivetä, ja vielä korkeammalle huipulle päästäkseen olisi pitänyt hypätä reilun kokoista hyppyä vaativan rotkon / kuilun yli. Ennen kuin katsoin kuiluun, en voinut vastustaa kiusausta ihailla vieressä avautuvaa, suht syvää laaksoa.

Joo, kannatti katsoa. Hengitys salpautui, painoin silmät kiinni ja painauduin tuohon huipun kärkeen mahalleni kun alkoi pelottaa tuo korkeus ja huipun jyrkkyys. Nyt vasta tajusin, mihin olin tullut. Ensimmäinen ajatus oli, että opas ei kyllä saa minua täältä mitenkään alas. Ei auta käskyt eikä kauniit sanat, vaan tarvitaan hinausauto tai helikopteri...

No, aikani toivuttuani, ja oppaan naurua kuunneltuani, uskaltauduin taas kääntämään itseni kasvot laaksoa kohden, selkä tiiviisti kiviä vasten. Tuonnekin pitää päästä oikean kameran kanssa joskus. Aivan huiput maisemat. Kun katsot tuota kuvasta minun makuupaikastani vähän oikealle, niin näet, että tuo mureneva kivikasa, jota myös huipuksi kutsuille, loppuu, ja sen vieressä on hirmuinen pudotus jyrkkää rinnettä alas laaksoon. Sitten voitkin vilkaista tuota seuraavaa kuvaa, ja opastani, joka loikkasi isommalta huipulta takaisin tuohon samalle alemmalle huipulle, ärsytti ja härnäsi minua hetken, ja käveli sitten tuonne kärkeen. Olin uudestaan "pyörtymisen" rajamailla jo pelkästään siksi, kun katsoin mitä toinen tekee. Hän vaan naureskeli ja sanoi, että on kasvanut vuorilla, ja että on lapsesta asti leikkinyt ja aina aikuisenakin kiipeillyt tällaisilla huipuilla... ok. Mutta siis pussihousut (salvarit) jalassa, no, se on kuulemma normaali varustelu. Aha.


Lippis takaperin ja vähän syvemmälle päähän... sain sentään kännykkäni takaisin, ennen kuin hän käveli tuonne. Niin, käveli. Kun sitten lähdimme tuolta tulemaan alaspäin, niin käveli hän siihenkin suuntaan. MInä tulin alkumatkan enemmänkin kontaten, kuten alemmasta kuvasta näkyy. Hirvityksen lisäksi astuin pari kertaa sellaisen kiven päälle, joka pyörähti jalan alta pois. En osannut valikoita tukevia kiviä, niin kuin opas, vaan valitsin aina ne irtoavat kivet. Lisäksi nuo pussihousut olivat joka käänteessä kiinni siinä terävässä kivessä. Vähän väliä sain irrotella pussia jostakin kivennokasta, ja repeytyipä niihin reikiäkin juuri tarttumissyistä. Housujen repimisen jälkeen ajattelin, että jos kerran tuokin pystyy kävellen laskeutumaan täältä alas, niin pystyn minäkin, ja osin loikin ja osin kävelin lopun matkaa. Tuli ihan kakara-ajat mieleen, silloin kun loikimme kanavan reunamilla ja milloin missäkin.

Alas päästyä oli enää yksi haaste -päästä takaisin auton luo. Autolle ja tielle päästäksemme piti kiivetä todella jyrkkää, pienen aluskasvillisuuden ja paksun havunneulaskerroksen peittämää kivikkoista ja soraista rinnettä ylöspäin aika reilun mittainen matka. Se osoittautui kaikkein vaikeimmaksi osuudeksi. Vasta turvallisesti autossa istuessani ehdin huomata, että kämmenten nahka on "erilainen kuin ennen". Ihan kuin molemmat kämmenet olisi vuoltu raastinraudalla. Se oli se terävä piikivi. Toin huipulta mukanani pienen palasen kyseistä kiveä, ihan vain satunnaisesti valitun, sopivanpienen irtopalan. Se on uskomattoman terävää, ja sillä saa viillettyä tavallista tulostuspaperia. Ilmankos esi-isämme tekivät niistä keihäänkärkiä ja ties mitä muuta työkaluja... oppia ikä kaikki.

Siinä sitten kiipeilystä hikisinä, väsyneinä ja nauravaisina ajelimme kohti Mahmutlaria. Tuntui jotenkin hassulta palata takaisin ihmisten ilmoille, takaisin kaupunkiolosuhteisiin. Minulle sopii silti parhaiten tällaiset päiväkäynnit vuoristoon. Aamulla lähtö, ruokailut jossakin, jos ei muuten niin gözlemepaikassa, ajelua sinne ja tänne, ihastelua ja kuvausta, wau sitä ja wau tätä, ja sen jälkeen paluu kotiin. Ja taatusti palaan tuolle reitille uudestaan jollakin kaveriporukkakokoonpanolla. Oli siellä niin monta wau-kohtaa. Wau-unia itse kullekin.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Tanssittaa

Alanya tänään pilvisenä ja jo iltaan hämärtymässä
Tanssin vuoksi olen ihan huippufiiliksissä, pitkästä aikaa. Jei jei jei. Olisittepa nähneet opettajan (nuori mies) ilmeet, kun tänään ekaa kertaa menin paikan päälle, hieman etuajassa, ja kysyin että missä ne tanssitunnit pidetään. Naama valahti, kesken ollut ruoka-annos jäi syömättä ja herra lähti puhelimen kanssa tupakille. Olisi ollut kiva tietää mitä hän minut nähdessään ajatteli. Kuului vaan kyselevän, että onko tuo vanha nainen jo ilmoittautunut, ja osaakohan se edes turkkia, miten sen saa oppimaan... ha haa. Nyt kyllä kehuskelen hieman, mutta ryhmä oli harjoitellut jo neljä opetuskertaa tiettyä turkkilaista, kuusiosaista koreografiaa, ja 20 minuutissa opin sen päästen samalle tasolle, kuin ryhmän heikoimmat kahdeksassa oppitunnissa. SEn jälkeen alkoikin sitten tulla uutta koreografiaa sellaista vauhtia, että osa siirtyi jo seisoskelemaan seinustalle. Muistettavaa kertyi niin paljon, että seuraavissa treeneissä en taatusti muista ulkoa ihan kaikkea, mutta osaan turvautua kaverin liikkeiden katsomiseen ja kopioimiseen.

Oletin, että minulla on jatkossa tanssitunnit kerran viikossa, ja olin siitäkin jo ennakkoon hyvin onnellinen, sillä kaipaan tanssia tosi pajon. Tuntien päätyttyä opettaja yllättäen sanoi, että tervetuloa tunneille JOKA PÄIVÄ. Pääsin samalla myös konkariryhmään! Wuhuu! Polvissa on mustelmia ja reidet tärisevät väsymyksestä. Käsivarret ja yläselän lihakset "nauttivat" myös olostaan... Ensiapuna kroppa sai Suklaata ;) . Nyt on lihakset väsyneet ja sen tuntuiset, että huomenna on taatusti kipeitä paikkoja, mutta ei se mitään, huomenna on uudet treenit. Sillä se kipu lähtee millä se on tullutkin. Ja huippua tässä on se, että todellakin treenaamme viitenä päivänä viikossa, ja hiukan eri kokoonpanoilla joka kerta. Opettajalla on erikseen hitaat ja nopeat / vaativammat koreografiat... tänään oli ne hitaat. Innolla odotan huomista, vauhtia ja fyysisyyttä. Eikä tarvitse edes itse miettiä koreografioita eikä valmistella tuntia, menee vaan ja nauttii :)) . Helppoa ja niin ihanaa!

Aiemman päivän aurinkoenergiaa ja kapokkipuun kukkia
HAssu, pieni yksityiskohta oli se, että ope tuli tunnille ilman soitinta ja ilman musiikkia. Tosi iso osa ajasta mentiin hänen turkinkielisen ohjeistuksensa ja laskunsa mukaan. Ja kun tanssissa on ihan oma sanastonsa, niin arvaatte varmaan paljonko siitä turkinkielisestä tanssisanaststa oli minulle entuudestaan tuttua -hyvin vähän. Kun en ymmärtänyt sanoja, niin "katselin vaan kuvat". Mallista on muutenkin helpompi tehdä, kuin pitkiä puheita noudattamalla. Kun ei ollut musiikkia, niin opettaja lauloi aina sitä biisiä, jota tarvittiin. Ja eihän siinä mitään, hyvin lauloi ja hyvin rytmitti. Sen mukana oli helppo tanssia.

Juu, lupasin eilen, että kerron tänään vuoristoseikkailusta. No en kerro, kun nämä fiilikset olivat nyt ne päällimmäiset. Vuoristosta voi puhua sitten toisena päivänä. Se reissu on tehty jo, eivätkä ne muistot karkaa mihinkään. Kerrotaan kun ehditään. Nyt on suihkun aika, askel-askel-jousto-potku-juoksee-juoksee-kädet- sulkee...

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Aurinkoa ja kukkia marraskuuhun


Alanyan Kale-kukkula, marraskuussa noin ranta nr 12:n kohdalta
Täällä ei synkistellä :)) .Tänään on sivu täytetty auringonvalolla ja kukkasilla, ja on sinne yksi mehiläinenkin päässyt. Saman tyylinen linja tullee jatkumaan jonkin aikaa, osin siksi, että täällä on valoa ja kukkia, ja molemmista pidän. Ehkä välillä on karskimpiakin kuvia,  joskus jopa mustavalkoisia. Katsotaan nyt mitä tulee. Kuvat ovat edelleen turistiräpsyjen tasolla, kuten joku on joskus kommentoinut, mutta se ei minua haittaa. Aiemmasta kamerasta hajosi kenno samoihin aikoihin kuin blogi jäi tauolle, ja tässä uudessa on vielä niin paljon opettelua, että en aseta itselleni mitään onnistumisen paineita kuvien suhteen. Jotakin tulee. Se on ainoa asia, jonka kuvien osalta voin luvata.

Alanya on edelleen kasvanut ja vilkastunut, sekä valmistautuu suunnitelmallisesti kasvamaan lisää. Täällä on valtion ja kaupungin taholta paljon uusia projekteja valmistumassa, ja niistä on ilo kertoa myös täällä, aikanaan. Enkä minäkään ole vielä jämähtänyt mihinkään keinutuoliin, joten saattaa olla, että elämässä sattuu ja tapahtuu edelleen yhtä sun toista. Ainakin kalenteri näyttää sellaiselta että jotain on lupa odottaakin tapahtuvaksi.

Alanya ja kukat, molemmat nauttivat marraskuun auringosta
Tuo ensimmäinen kuva on nähty täällä aiemminkin, ja silti se on tuossa taas. Kun en itse liiku enää Kalen suunnalla kovinkaan usein, niin ei tule siltä suunnalta kaupunkia kuvattuakaan. Itse asiassa kaipaan Kalelle, jossa meillä oli varsin tiivis kyläyhteisö ja kaikki oli lähellä. Meteliä ja elukoita en kaipaa, enkä entistä asuntoa. Sen sijaan nautin nykyisen asunnon hiljaisuudesta, ilmavuudesta, vaaleudesta ja valoisuudesta. Ja juuri valoisuutta ja ilmavuutta tuo ensimmäinen kuvakin edustaa, ja siksi se tuohon pääsi. Kalesta kaipaan liikkumisen helppoutta... sanoinko minä tosiaankin noin 1,5 km jyrkkään ylämäkeen kävelystä? B)  Joka tapauksessa täällä kauempana on auto tarpeen. Bussivuorot ovat päiväaikaan ok, mutta onhan se aina projekti, kun odottaa kaupungilta kotiin pääsyä, ja sitten vielä matkustaa sen muutaman kilometrin.

Alanya ja marraskuun kukkija
Kävin tässä välillä myös Suomessa, ja olihan se harmaa hämäryys aika rankkaa, varsinkin, kun siihen tulee runsaan valon keskeltä. Aiemmin Suomessa asuessa hämäryyteen ja pimeyteen jotenkin vaivihkaa vaan tottui, niin kuin olosuhteisiin yleensäkin totutaan. Lapissa asuvia ihimsiä arvostan erityisesti, sillä vaatii ihan omanlaisensa sitkeyden rakastaa niinkin kovia luonnon suomia olosuhteita. Siellä on kauneutta mutta on siellä myös koettelevia olosuhteita. No, jotkut sanovat että nämä olosuhteet täällä ovat kovia... itse en koe sitä niin. Minun elimistöni on tehty lämmintä ympäristöä varten; siihen on jo tekovaiheessa asennettu tänne kesän lämpöön sopiva termostaatti. Ilmapiiri on ok, ja kaupunki on rauhallinen ja turvallinen, edelleen. Täällä ei ole tarvinnut pelätä. Yksinäisyyttä ei tarvitse vapaaehtoisesti kokea näin seurallisessa ja osallistuvassa kulttuurissa vaikka hiljainen sesonki on ollutkin, tosin minun luonteeni kaipaa hiljaisuutta ja tilaa enemmän, kuin mihin täällä on totuttu. Sanovat toisinaan erakoksikin, jos eivät näe joka päivä ;) . Ja koska olen ulkomaalainen, niin saan sopivasti erivapauksia suhteessa paikallisiin käyttäytymisnormeihin.

Tiare-kukka ja uskomattoman upea tuoksu. Marraskuu, Alanya
 Pari kuukautta sitten kävimme paikallisen ja ruotsalaisen ystäväni kanssa vuorilla, erään siellä asuvan perheen vieraana. Se reissu oli mielenkiintoinen, ja moni käyttäytymiseen liittyvä asia tuli taas keskusteluun, ja ehkä jotain jopa opinkin. Päällimmäiseksi jäivät armolliset lauseet: "Koska sinä olet ulkomaalainen, niin monia asioita katsotaan läpi sormien. Sinulta ei vaadita näiden tapojen tuntemista." Vuoristolaisten elämää turistien virta ei ole muuttanut, niin kuin keskustassa asuvien elämää, ja siksikin monet perinteiset, hyvät tavat ovat siellä edelleen korkealle arvostettuja. Tapakulttuurissa erityisesti kohteliaat käyttäytymistavat ovat tärkeitä, ja siinä on paljon sellaisia hienouksia ja vivahteita, joita suomalaisessa kulttuurissa en ole kokennut, ja joiden oppimiseen menee aikaa. Niin ihmisten kuin maisemienkin puolesta reissu oli elämyksellinen, ja siitä kerron lisää vaikkapa seuraavassa kirjoituksessa ihan kuvien kera.

Sen verran säästä, että päivisin ulkona on vielä +20 - +28 C, vähän paikasta riippuen. Tuuli on kuitenkin viileää, ajoittain jopa kylmää, ja huoneet tuntuvat kolealta ilman lämmitystä. Lämmitys toki korjaa tilannetta, ja villapaidat ja villasukat sekä toppatakki on jo kaivettu esille kaappien kätköistä. Öisin lämpötila laskee noin +10 - +15 C:een, ja useimpina öinä täällä vuoren rinteessä tuulee. Käytännössä lähes joka yö on tuulista, toisinaan kivasti myrskytuulista. Täällä on ollut upeita myrskyjä ukkosineen ja salamoineen. Se, että vettä tulee hetkessä saavillinen lähes vaakasuoraan, ei mahdu tuon "upeaa" -otsikon alle, mutta kuivaksi paahtunut luonto kaipaa sadetta ja sateet ovat täällä paljon lyhytikäisempiä kuin Suomessa (jossa siis saattaa sataa viikon, tai kaksi, tai...). Meillä sade kestää usein tunnista muutamaan tuntiin, ja joka päivä näkyy edes vähän aurinkoa. Sääennustuksessa pilviä on alkanut näkyä useammin kuin ennen, ja on mielenkiintoista nähdä nyt koko talvi. Itse asiassa aiemmin en ole koskaan ollut täällä koko aikaa marraskuun puolivälistä helmikuun puoliväliin, vaan viikon silloin ja toisen tällöin. Pääsääntöisesti olen ollut tänä ajankohtana Suomessa. Nyt on toisin. Kävin jo Suomessa, ja seuraavan kerran käyn passin uusimisen vuoksi vasta maaliskuussa. Joten nyt siis tulee täysi annos talvisäätä a la Alanya.  Silti kumisaappaat on vielä ostamatta, kun en ole löytänyt "naisellisen nättejä, siroja ja korollisia". Aiemmista kokemuksista muistelen, että ne tulevat olemaan tarpeen.

Nyt istahdan katsomaan X-Factor UK:n suoraa tuloslähetystä, ihan vaan Saaran vuoksi :)) . Rentoudutaan hetkeksi ja unelmoidaan.