sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Hätänumero ja sairaalakokemus

Muutama sana ambulanssin soittamisesta sekä sairaalakokemuksesta
Alanya, parvekkeella rankkasateelta säästynyt ruusu. 15.1.2017

Turkissa on käytössä sama 112-hätänumero, kuin mitä on Suomessakin. En enää muista, mitä puheluun vastattiin, mutta se joka tapauksessa meni hätäkeskukseen, josta voi tilata sekä ambulanssin että poliisin. Hiukan hankalalla murteella puhuva naishenkilö kysyi, minkälaista apua tarvitsen. Sanoin ihan selkeästi (omasta mielestäni) turkiksi, että tarvitsen avh-epäilyn vuoksi ambulanssin ja kyydin sairaalaan. Tiedän, että nykyinen puhelimeni on surkea kökkö, ja siinä on jotain vikaa äänentoistossa molempiin suuntiin. Kun olin kolmannen kerran sanonut asiani, niin kovaa kuin pystyin, niin nainen kysyy, mitä oireita minulla on. Aloitin sanomalla "erittäin kova päänsärky", jolloin hän korottaa äänensä ja alkaa naukua toisessa päässä, että "et kai sinä nyt päänsäryn takia ambulanssia tilaa". Nielin mieleeni tulleet kirosanat, ja en tiedä miten hän sen hetken hiljaisuuden tulkitsi, mutta kysyi sitten "haluatko keskustella englanniksi vai turkiksi". Sanoin vain "ihan sama, kunhan nyt jotenkin saisin sinut ymmärtämään asiani", ja jatkoin oireselitystä. Hän ei malttanut kuunnella, vaan tivasi tällä kertaa itse englantia puhuen, että "haluatko keskustella englanniksi vai turkiksi".

No, kun hänelle lopulta selvisi, että hän voi puhua kumpaa lystää, sillä ymmärsin hänen englannistaan ja turkistaan yhtä paljon, en kuitenkaan kaikkea kummastakaan, niin päästiin jatkamaan asiaa englanniksi. Samalla hän kysyi mistä soitan, ja mikä on osoite. Sanoin osoitteen, jolloin hän taas hyvin kovaäänisesti toistelee "päätä nyt, että haluatko puhua englanniksi vai turkiksi, valitse joko englanti tai turkki". Jumalauta mikä toope. Koska osoite on Turkissa ja turkkilainen, niin miten ihmeessä sanon sen enganniksi. Tottakai se tulee sanottua sellaisena kuin se on, eli turkiksi. Siinä vaiheessa ajattelin, että hukkaan tuon torvelon kanssa vain aikaani ja energiaani, että soitan taksin, oli kyse mistä hyvänsä. Sanoin vain suht rauhallisesti, että "ilmeisesti sinulla ei ole mitään koulutusta tehtävääsi" ja suljin puhelimen.

Menee noin 10 sekuntia, ja 112 soittaa kännykkääni. Sama nainen on siellä toisessa päässä, ja kysyy taas englanniksi samaa litaniaa... tarvitsetko poliisin vai ambuanssin apua, Ok, mikä on osoitteesi. Sanon sen edelleen turkiksi, ja hän aloittaa jo "haluatko puhua...", kunnes hänellä välähtää, tapahtuu jotain älyämisen tapaista, ja hän sanoo "ai, sanoitko sinä osoitteesi? Onko tuo sinun osoitteesi? Ok, ambulanssi on pian siellä." 5 minuutin odottamisen jälkeen ambulanssista soitetaan, ja kysytään, että missä tällainen osoite sijaitsee. Selitän, aluetta koko ajan laajentaen, ja tietyssä kohden sairaanhoitajanainen tajuaa, millä suunnalla osoite on, ja sanoo sitten, että "tule sinne pihalle, tien varteen jo valmiiksi, niin tiedämme mihin tulla".

Alanya, parvekkeella rankkasateelta säästynyt ruusu. 15.1.2017
Ajatteen melko rumia, kun rajuimman oksentelun jälkeen päätä särkee ihan hirvittävästi, niskaa ja vas käsivartta vihloo, tinnitus huutaa kovaa, oksennuksen ja ripuloinnin hallinta on mahdotonta, kuumetta on 38C tienoilla, ulkona on voimakas, hyytävä tuuli. Otin käsilaukun ja muovipussin mukaan, ja ajattelin, että kai se sitten on odotettava pihalla. Seisoin siellä ainakin 5 minuuttia, ennen kuin alkoi kuulua ambulanssin hälytysäänet. "Tuokin vielä" ehdin ajatella, ja yritin käpertyä mahdollisimman lähelle kivimuuria sekä tuulensuojaan että näkösuojaan. Viittoilen heitä pysähtymään, ja siihen he eteeni kääntyvät.

Oli sitten lääkärikin mukana, ja ihmetteli, miksi avh-epäilypotilas on itse kävellyt ja on ulkona istuskelemassa... en edes viitsinyt vastata, kun ei löytynyt positiivista vastausta siihen hätään. Sen jälkeen sairaanhoitajanainen ja lääkäri puhuvat yhtä aikaa minulle, enkä tiedä kummalle vastaan ja kummalle en, kaiken lisäksi pitää hieman miettiä millä kielellä ja miten ne asiat sanoo. Lääkäri tekee pian päätöksen, että ajetaan siihen ja siihen sairaalaan. En suostu menemään vaakasuoraan makuulle, koska pahoinvointi pahenee siitä, ja saan lopulta paarien pääpuolta vähän ylös. Oksettaa ja pas***, kysyn oksennuspussia tms. ja hoitaja sanoo, ettei meillä ole. Kaivan käsilaukustani muovipussin, jonka vaistonvaraisesti otin mukaan, ja keskityn hengittelyyn ja oks+rip pidättämiseen. Hoitaja patistaa pariin otteeseen laskemaan pään takaisin alas, ja pitämään silmät kiinni. Kokeilen silmät kiinni olemista, ja päätän unohtaa sen saman tien, kun tekee entistä huonompaa.

Sen jälkeen hoitaja istuu penkillään, ja selaa kännykällään facebookia, kunnes yllättäen laittaa mansetin käsivarteen, ja mittaa verenpaineen. Hän sanoo painelukeman, ja kysyy, paljonko minun paineeni normaalisti on. Sanon 116/65 mmHg. Hän ymmärtää siitä yhtä vähän kuin minä hänen lukemastaan, sillä meillä on käytössä eri arvot, tai eri skaala, mikä tahansa, mutta ei sama asteikko. Hän kysyy lääkityksen, ja kerron, että on astmalääkitys, mutta en luettele lääkkeitä, koska se on tuossa tilanteessa ihan turhaa. Samalla tulemme isommalle tielle, ambulanssi kiihdyttää, ja minä luistelen pitkin petiä (ilman turvavöitä). Hän laittaa saturaatiomittarin sormeen, samalla, kun yrittää pitää vasemmasta olkavarresani minua siinä petillä, ja näemme normaalin saturaation sekä epätasaisen, ja korkean pulssin.

Alanya, parvekkeella rankkasateelta säästynyt ruusu. 15.1.2017
Matka tuntuu kestävän kauan, pillien ääni ärsyttää, ja kuski ajaa lujaa ja heittelehtivästi. Ensiavun pihaan päästessämme lääkäri huikkaa etupenkiltä, että odota siinä, viemme sinut paareilla sisälle. Hoitaja taas patistaa paareilta ylös ja kävelemään sisälle. Ehdin ottaa pari askelta auton sisällä, kun lääkäri komentaa paareille maate, ja miehet kantavat paarit sisälle. Tuttu päivystyksen lääkäri kyselee, verikokeita otetaan, ulkomaalaispotilaiden opas kyselee passia ja vakuutuskorttia, ja hämmentyy, kun saa oleskelulupakortin ja vakuutuspaperinivaskan. PAhoinvointi nousee taas, mutta suoraan suoneen pukataan keskushermostovaikutteisia pahoinvointia hillitseviä lääkkeitä, onneksi tällä kertaa hitaana infuusiona. Samalla kun mietin, että mihin oksennan, pistän merkille sen, että hoitajat ovat ottaneet käyttöön kumihanskat ja käsidesin.

Sitten havahdun liikenteeseen ja ääniin. Tajuan ,että minut on sijoitettu ensiavun lääkehuoneeseen! No, sairaanhoitajatuttavat ymmärtävät miksi tuo huomio on huutomerkillä. Ja sen jälkeen, kun vahvistan lääkärille, että kyllä, noiden muiden oireiden lisäksi on sekä oksentelua, että vesiripulia, niin osa hoitajista ottaa käyttöön 3m:n venttiilimaskit ja hanskat minua lähestyessään, ja osa ei edes lähesty. Käytävästä vaan kuuluu naisten puhe, että "minä en ainakaan tuon ulkomaalaisen luo mene, ja minä en ainakaan vie sitä CT:hen, vieköön joku muu". Sitten kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen tulee siirtoapu-nuorukainen, ja koska ei löydä pyörätuolia, niin lähtee viemään minua sängyllä ct-tutkimukseen. Täällä viedään taas jalat edellä, niin kuin aiemmallakin kerralla, ja se tuntuu jotenkin karmivalta, kun on tottunut siihen, että Suomessa vain ruumista viedään jalat edellä.

Nuorukainen ei ole ihan vielä oppinut sairaalasängyn hienouksia, eli ei osaa kääntää kahvaa siihen asentoon, että pyörien ohjaus olisi päällä. SÄnky luikertelee ja kiemurtelee, osuu seiniin ja päin ovenpieliä, ja on osua ihmisiinkin. Toisaalta, jalat edellä kuljetettaessa se ohjauslukitus ei ehkä toimi kunnolla, sillä nuo kansainväliseen käyttön tehdyt sängyt on tehty juuri toisinpäin ajettavaksi. Saan nauruni pidäteltyä vielä tässä vaiheessa. Tulomatkalla uorukaiselta palaa hihat ihan täysin, ja parin vaikean mutkan jälkeen hän antaa sängylle vielä lisävauhtia, kun huomaa, että se menee taas päin seinää. Siinä vaiheessa minä räjähdän -nauruun. Tapahtuman nähnyt toinen juniori tulee kaverilleen apuun, ja saa niskaansa hirveän ryöpytyksen, sillä oli ollut räpläämässä kännykkäänsä ennen kuin tuli avuksi. Aiempi nuorukainen latelee täyslaidallista tuolle toiselle siitä, kuinka tämä on välinpitämätön ja laiska, kuinka potilas on työaikana tärkeämpi kuin facebook, ja kuinka kännykkä on työaikana oltava kiinni. Ja minua naurattaa niin, että on jännitttävä kaikki alakerran lihakset ihan vaan siltä varalta, ettei sänky kuraannu nauraessa.

Samalla minut tuotiin ulko-oven viereen, joten tiedän pääseväni pois. Neurokirurgi purjehtii siihen kiharat keikkuen, ja ilmoittaa, että on hyviä uutisia: aivot löytyivät, ja mitään ongelmaa ei löytynyt. Hän singahtaa samantien muualla, palatakseen 10 sekunnin kuluttua kysymään, että mistä päin Suomea olen... niin, kun hän on ollut naisystävän luona Lappeenrannassa kolme päivää, ja se oli kaunista seutua. Saman tien hän katoaa taas, ja minä jään naureskelemaan itsekseni. Haa, hän on siis löytänyt sen suomalaisen prinsessansa, jota etsi jo 4,5 vuotta sitten, kun hänet ensimmäisen kerran tapasin. Niin se maailma etenee. Miessairaanhoitaja, joka tulee lähistölle, ilmoittaa, että pääsen pois, kunhan lausunnot ovat valmiit. Vaan kun se kiharapäinen mies kirjoitti lausunnot väärällä kielellä (englanniksi), kun ne vakuutusyhtiölle pitää olla turkiksi, niin odottelenpa sitten lisätunnin, tai pari. Jostain unen ja valveen rajamailta tunnen kylmää, vaan kun peittoa ei ole, niin voi sitä nukkua kylmässäkin.

Herättyäni pääsen jalkeille, koska ei ole avh:sta kyse, vaan virusperäisestä suolistoinfektiosta "kaikilla mausteilla". Ulkomaalaisille tarkoitettu tulkki / opas kävelyttää minua pitkin sairaalaa, vaikka tietää minun tuntevan talon oikein hyvin. No, hänellä oli syynsä olla mukana, ja hän oli itse asiassa yksi niitä harvoja, jotka pystyivät hoitamaan asian niin, ettei jäänyt sairaalan virheen makua. No, kun hissi ei toiminut, niin jo ennen ensimmäiseen kerrokseen pääsyä silmissä pimenee, keikun hetken pyörtymisen rajamailla, ja saan taluttajan, josta kuitenkin karistaudun irti heti, kun pääsen pois portaikosta. Sen jälkeen oppaani yrittää puhua kollegansa kanssa riittään nopeasti, mutta koska hän puhuu hyvää turkkia, niin ymmärsin heidän keskustelunsa. En kuitenkaan halunnut vielä kysyä, vaan jäin vaan aistit avoimina seuraamaan, että mitä seuraavaksi tapahtuu, ja miten hän aikoo asian minulle esittää. Hänet oli ilmeisesti pyydety siihen juuri siksi, etteivät muut halunneet selittää tapahtunutta.

No, oli tapahtunut sairaalan / lääkärin toimintavirhe suhteessa vakuutukseen. Minuahan se ei mitenkään muuten häirinnyt, kuin että minulle tarjottiin maksettavaksi ensin sitä summaa, joka olisi veloitettu vakuutusyhtiöltä, jos se olisi ko tutkimuksen suostunut maksamaan. Sen jälkeen sitä summaa laskettiin paljon. Ja kun sitä vielä kerran laskettiin, niin oltiin lähes realistisessa summassa. Ja siitä hieman tingittiin, jolloin päästiin maksettavaan summaan. TUttava hoiti prosessin kokemuksella, suoralla minimiselityksellä minut tuntien, ja melko tyylikkäästi. Pisteet hänelle. Saatan jopa palata samaan sairaalaan toistekin, vaivasta hieman riippuen. Tosin, päätin myös sen, että seuraavan lääkäritarpeen tullessa kokeilen Devlet Hastanesia, valtion sairaalaa, ja jos en saa sieltä apua, niin vasta sitten käännyn näiden puoleen. He ovat kuitenkin olleet ammattimaisesti toimivia ja ammattilaisia.
Alanya 14.1.2017

Tänään aamulla kaurahiutaleita, pari kuivattua viikunaa ja appelsiini, sen jälkeen pelkkää odottelua, koneella istumista  ja villapaidan neulomista parvekkeen viileässä auringonpaisteessa. Ja iltapäivällä, ensimmäisen kerran viikkoon, tajuntaan tuli viesti "hirveä nälkä". Siitä se lähti. Niin se vaan tämäkin vanha muija on taas jalkeilla, ja tästä vahvistuu takaisin arkikuntoon. HUomenna taas tanssitreeneihin (ihan vaan katsomaan). Viikossa ovat ryhmät edenneet niin paljon, että katsomisestakin on taatusti apua, vaikken vielä mitään jaksa tehdäkään.


"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. -Tuntematon"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.