maanantai 30. tammikuuta 2017

Tavaton

Pienestä on ihmisen hämmennys ja ilo kiinni toisinaan. Ostin eri merkkistä kirsikkahilloa kuin yleensä, ja purkkia avatessani häkellyin, ja mietin, että mitäs tämä nyt on... Siellä purkissa oli kirsikoita. Voitko kuvitella, kirsikoita. Juu, ja niitä oli paljon! Otin sitten pari kolme, ehkä viisi tai kuusi, voileipäkeksiä lisää, ihan vaan varmuuden vuoksi ja laaduntestausmielessä. Että osas olla hyvvää :)) . Yksi pikku kysymys vaan jäi -mitä se edellinen kirsikkahillo sitten on mahtanut olla? Samalla kun minä yritän saada kirsikoita pysymään keksin päällä, myöskin käden ollessa matkalla lautaselta suuhun, suo naapuri sellaiset ääniefektit, että nauran taas vedet silmissä. Vielä viikko on koululaisten lomaa jäljellä, ja naapurin mamma veti taas sellaiset raivarit, että lähitienoo raikui. En tiedä oliko kohde anoppi, isäntä vai mukulat, mutta tuon jälkeen olivat taatusti rivissä ja ojennuksessa kaikki, paitsi se, joka poistui paukauttaen sekä asunnon, hissin että talon alakerran ovea niin, että hämähäkitkin heräävät horroksestaan. Aiherramunjeekale että teki hyvää, ainakin mun nauruhermoille, toivottavasti rouvalle itselleenkin. Näin se vaan tämäkin tammikuun viimeinen maanantai ja uusi viikko pärähtää käyntiin, iloisissa merkeissä.

Jospas vielä tämän päivän yritän malttaa pysyä kotona ja levossa, vaikkei kuumetta ole enää, ja henkikin kulkee taas perinteiseen malliin. Lämpömittariin ja ulos katsominen tukevat tätä ajatusta tällä kertaa hienosti, kiitos vaan. Ja uutisistakin saa taas lukea meteorologisesta varoituksesta, joka yllättän koskee kylmyyttä, jäätävää sadetta, teiden mahdollista liukkautta, yhden jos toisenkin asian jäätymistä ja kylmyydestä johtuvaa, lisääntynyttä sairastumisriskiä. Ja minä kun oikeasti luulin asuvani Välimeren ilmastossa. No, saahan sitä luulla, vaikka mitä ja kuinka paljon. Luonto on mitä on, ja tekee niin kuin tekee. Pienelle ihmiselle jää oma osansa, kun hän saa päättää, miten tuohon kaikkeen eteen tulevaan suhtautuu. Ja kyllähän me suhtaudutaan, se on varmaa se. Yhtä varmasti kuin aurinko nousee, niin tällainen rauhallinen ja vähään tyytyväinen, hiukan voimakkaalla tahdolla varustettu ja lämpöhakuinen naisihminen Suhtautuu Ei-toivottuihin asioihin kaikella sisään rakennetulla naisenlogiikalla ja energialla yhtä leppoisasti, kuin naapuri perheenjäseneensä hetki sitten. Tuli mieleeni monta lapsuusaikana vanhemmilta naisilta opittua ilmaisua, muttei ne nyt kaikessa kantaaottavuudessaan ihan julkaisukelpoisia ole nekään. Eikä niitä pieni tyttönen edes tajunnut, ennen kuin on tässä myöhempinä ikävuosina tullut joitakin yhdistäviä ahaa-elämyksiä. Oli nekin naiset vaan aikamoisia, kaikella kunnioituksella.

Tuosta pääsee taas sujuvasti miettimään suomalaisia avioliittoja ja naisten asemaa, mutta se on sellainen aihe, josta on parempi pitää näppinsä erossa, varsinkin, kun ne mieleen tulleet 20 ensimmäistä A4:sta asiasta eivät ole mitään iltasatukelpoista luettavaa. No, miten tästäkin nyt sitten jatkaa... muuten, kuin vaihtamalla aihetta ihan tuosta noin vaan. Mennään kohteliaisuuskulttuuriin.

Turkissa kohteliaisuuskulttuuri on ihan toisissa sfääreissä, kuin mitä Suomessa. Täällä on tärkeää olla kohtelias, sillä kyvyllä käyttäytyä kohteliaisuusetiketin mukaisesti oikein erilaisissa eteen tulevissa tilanteissa määrittelet myös omaa asemaasi yhteisössä. Turisteilta ei odoteta mitään osaamista tässä asiassa, eikä myöskään kohteliasta käytöstä. He käyttäytyvät juuri niin kuin käyttäytyvät, ja heille hymyillään, jos ei muuten, niin satalappusia ajatellen. Siihen minutkin on opetettu jo 90-luvulla, siis, että "jos ei muuten hymyilytä, niin ajattele jokaisen kohtaamasi asiakkaan kohdalla 100 mk rahalappusta". Hän oli tehokas kouluttaja. No, turistit siis saavat käyttäytyä niin kuin lomansa aikana käyttäytyvät, ja se siitä. Sitten täällä jonkun aikaa asuvilta odotetaan hieman tapojen oppimista, ede hieman. Silti heillekin annetaan heidän töppäyksensä anteeksi, ja ajatellaan, että ne on ulkomaalaisia, ei ne kuitenkaan opi olemaan maassa maan tavalla.

Turkkilaisen kanssa naimisiin meneviltä ulkomaalaisilta sen sijaan odotetaan hyviin tapoihin tutustumista ja etenevää hyvien käyttäytymistapojen noudattamista. Ajatellaan, että turkkilaisen puolison vastuulla on kouluttaa ulkomaalainen puolisonsa maan tavoille. Jokaisessa maassa on sama ajattelutapa, eli ulkomaalaisten toivotaan pystyvän käyttäytymään Maassa maan tavalla. Vain ylimieliset ääliöt eivät pysty tätä näkemään. Mutta, jos ulkomaalainen puoliso ei opi maan hyviä käyttäytymistapoja, ja käyttäydy niiden mukaisesti, niin siitä lankeaa häpeä myös puolison ylle. Tällöin ei anneta enää yhtä paljon anteeksi. Erityisesti suomalaisten käyttäytymistapa on karkea, kylmä ja epäkohtelias, kun vertaa sitä paikalliseen kohteliaisuuskulttuuriin.

Meidän kielessämmekään ei ole edes kaikkia tarvittavia sanoja, kuten esim. vastinetta sanalle lütfen, please. Kielemme ja erityisesti tapamme eivät myöskään ihan helpolla taivu Abe, Bey, Hocam, Efendi, Hanım tai Hanım Efendi -titteleiden käyttöön, tai esimerkiksi peruspuhekielessä teitittelyyn. Vielä vähemmän paikan antamiseen bussissa kaikille itseä vanhemmille ihmisille, paitsi jos olet pikkulapsi, tai vaikkapa automaattiseen vastaantulevien naapuruston ihmisten tervehtimiseen, tunsit heitä eli et. Minunkin naapuritalossa asuvaa ulkomaalaistaustaista naista tulee automaattisesti tervehdittyä kadulla, vaikka hän elein ja ilmein ilmaisee, että tuo tervehtiminen on hänestä valtavan vastenmielistä ja ei-toivottavaa. Viimeksi hän ei enää edes tervehtinyt, nyrpisti vain naamaansa. Kyllä, alan vähitellen muistaa, että tuo muija ei kuulu hyvät käyttäytymistavat omaavien joukkoon, eikä häntä tarvitse tervehtiä.

Tuolla tavoin hän itse määrittelee itsensä ulos joukosta, joko tietoisesti tai tietämättään, mutta se on hänen asiansa ja valintansa. Joillekin riittää se, että he ovat ulkomaillakin oman maan kansalaistensa ympäröimiä, ja että heillä on siinä suppeassa piirissä omat statuksensa. Se heille suotakoon. Jos aiot päästä sisälle ympäröivään yhteiskuntaan, ja siinä jonkinlaiseen sosiaaliseen asemaan niin, ettei asemasi ole pelkkää muiden antamaa kulissia (rahan tai vastapalveluksen odotuksen muodossa), niin paikallisten hyvien tapojen tunteminen ja noudattaminen on oleellinen lähtökohta. Jotkut ostavat rahalla asemansa, mutta niin kuin eräästä johtajasta näkyy, rahalla ei voi ostaa käytöstapoja eikä sydämen hyvyyttä. Ne tarvitsee oppia ihan omakohtaisesti.

Olen hiukan jo päässyt jyvälle siitä, milloin tervehdittävää ihmistä kutsutaan tittelillä, milloin Efendim tai Bey-sanoilla, ja milloin riittää pelkkä muodollinen tervehdys, mutta valtavan paljon tuossa on vielä opittavaa ja hienosäädettävää. Ja edelleen kiusaannun siitä, kun minua vanhemmat ihmiset teitittelevät minua, tai kun ravintolan tarjoilija käyttää sanaa Hanım Efendi. No, se tulee onneksi vain yhdessä ravintolassa, yhden henkilön suusta, ja hänellä on siihen perustelunsa, mutta en jaa hänen perustelujaan, ja siksi kiusaannun.

Tällaista tällä kertaa. Tv-sarjaa seuratessa on muuten tullut opittua vaikka mitä, hyvin mieleen jääneitä sanontoja ja yksittäisiäkin sanoja, muttei niitä uskalla käyttää, kun ei ole aavistustakaan mitä ne tarkoittavat. Ja kun olen yrittänyt kerran kysyä tuttavalta, niin jo ensimmäisen sanonnan kohdalla hän nauroi minulle hetken aikaa lähes pissat housussa, joten ei ollut kovin kannustava alku, ainakaan kyseisen sanonnan käyttöönoton suhteen... vaan kun se olisi niin kivasti kielenpäällä pyörähtävä, helposti suusta ulos tuleva. Juu ei. Kuvien perusteellakin paraneminen on hyvässä vauhdissa. Koko ajan on nälkä 😁

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.