tiistai 21. helmikuuta 2017

Purkupuuhia ja suunnittelua

Nyt tuoksuu vaniljiaisen voiselta, 21.2.2017
On niin kevättä, kun ulkona ilman takkia kävellessä auringon puoleinen puoli tuntee ilon lämmenneestä säästä, ja varjon puoleinen puoli kehoa palelee. Alamäkeen kävellessä aurinko paistaa ihanasti vasten kehoa ja kalpeita kasvoja, ja käy jo mielessä pienoinen rusketuksen kaipuukin. Hiukankin kun tulee tuulenvirettä, niin takittomuus kaduttaa, mutta vain alamäkeen mennessä. Raskaan ostoskärryn kanssa ylämäkeen kävellessä ei palele. On ruhtinaallisen hyvän tuntuista olla ulkona taas ilman talvivaatteita. Asunnon sisälämpötilakin nousi tänään jo +17C:een, kun oli parvekkeen ovet auki kahta puolta asuntoa. Ja vesihauteessa onnistuu jo pullataikinankin kohotus, ja tässä odotellessa on sopivasti aikaa tälle kirjoittamiselle.

Muista kirjoittamisista olen edelleen lomalla, täysin irti, paitsi mitä nyt mieli alkaa jo askarrella seuraavan projektin juttuja. Antaa kehitellä vaan, ja sitten kun on hirmuinen hinku päästä pistämään ne paperille, niin sitten on aika aloittaa se seuraava ihan uusi, tai jatkaa sitä turkkilaisen miehen käyttöopasta. Sekin kun tuolla jossain odottaa. Ainakin minulle on tärkeä antaa asioiden pyöriä mielessä ja kypsyä kaikessa rauhassa. Se kai on sitä luovaa prosessointia tässä inhimillisessä prosessorissa. Kamalaa käyttää ihmisestä teknisiä konetermejä, bläh, vaan käytinpä nyt, kun tulivat mieleen. Aiemmin työstin tekstiä enemmän, vaihdoin ilmaisuja ja tekstien paikkoja ja pohdin kuvia. Nyt tämä tulee lähes tajunnanvirran tahtiin, ja niillä ilmaisuilla kuin mitä mieleen tulee.

Harmi purkaa, muttei keskeneräiselläkään mitään tee 21.2.2017
Koneeksi tunsin tänään itseni, kun purin 4 kk lankoja odottanutta pitkää villatakkia. Olin virkannut tuota kuviovirkkauksellista takkia polven alapuolelta aina kainaloihin asti. Siinä vaiheessa kävi ilmi, että Alanyasta ei löydy enää päävärilankaa, joka tietenkin loppui kesken, enkä voi tilata sitä mistään nettikaupastakaan kun en ole varma sen nimestä. Löysin Alanyasta 6 lankakauppaa, ja menin lankamallin kanssa jokaisen valikoimat läpi. Ei ollut. Aikani sitten annoin puolivalmiin  tekeleen lojua olohuoneen yhdellä tuolilla muistuttamassa olemassaolostaan, kunnes tänään keksin, mitä sille teen. Purin yli metrin mittaisen, kauniin ja työlään käsityön kerros kerrokselta, väri väriltä. Siihen meni useita tunteja, ja aluksi nousi myös paljon tunteita turhasta työstä.

Lopun lähetessä tajusin, ettei se työ ole ollut turha, niin kuin ei tämä purkaminenkaan. Olen sinäkin aikana työstänyt paljon muita ajatuksia, niin kuin aina käsitöitä tehdessä. Käsin tiskaaminen ja asunnon tai vaatekaappien siivoaminen ovat samanlaisia projekteja. Koska ne ovat niin automaattiohjauksella tehtäviä töitä, niin niitä tehdessä voi sen verran rentoutua, että  ajatuksen tasolla voi työstää monia muita projekteja. Silittäminen ei ole kivaa, koska siinä kun yrität samalla tavoin uppoutua ajatuksiisi, niin on palovammoja iholla, ja nyt parikin isoa arpea muistona. Kyseiset kotityöt ovat vastenmielisiä silloin, kun joku päkättää vieressä tai on kamala meteli ympärillä, mutta kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa niitä tehdessä mieli lepää ja luovuus pääsee valloilleen. Ja juuri tuosta syystä en pysty ymmärtämään ainaisessa melussa asuvia ihmisiä, enkä heitä, jotka välttävät ajattelua, tai ajatuksille ja tuntemuksille tilan antamista. Mitä on elämä ilman tunteita, tuntemuksia tai niiden pohtimista. Tällaiselle ambivertille ajatteleminen ja pohtiminen, sekä tunteiden ja tapahtuneiden arviointi ja työstäminen on ihan arkipäivää. Siksikin olen ymmälläni siitä, miten joku voi olla ilman. Miten voi vaan olla (ilman ajattelua ja pohdintaa), ja väittää silti olevansa onnellinen ja oikeaan suuntaan menossa.

Apulämmöllä näkyi kohoavan isosti ja ilmavasti 21.2.2017
Kuvittelin, että kirjoitan tämän tekstin nopeammin kuin mitä pullataikina kohoaa. Ehei. Edellisen kappaleen jälkeen kävelin intuitiivisesti keittiöön katsomaan, että mikähän siellä on taikinan tilanne... ja kun vastassa oli viereinen näky, niin jäinkin sitten leipomispuuhiin. Monia jauhoja olen pullataikinaan kokeillut, ja tähän mennessä tämä Migroksen kakkujen ja piirakoiden tekoon tarkoitettu vehnäjauho on toiminut parhaiten, mutta sitkoa ei sitkeästä vaivaamisesta huolimatta oikein synny tälläkään. Voipullatkin pysyvät silti jo kasassa, eivätkä ole ihan murotaikinamaisia, kuten eräällä aiemmalla jauholla tehtäessä. Ja kyllä nuo alkavat jo näyttääkin pullan tapaisilta. Resuisesta ulkonäöstä huolimatta ovat hyviä, ja tuoksuvat vaniljaiselle voipullalle sen verran vahvasti, että rappukäytävässäkin on jo kommentoitu. Näistä jo kehtaisi viedä naapurille maistiaiset, vaan katsotaan nyt mitä sen kanssa teen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.