torstai 16. helmikuuta 2017

Voihan Damlatas

Murskattua lakritsijuurta, herkkujuomaa tulossa
Kävelin tänään pitkin Damlatasta, lähes sieltä museon ja luolan tienoilta koulun luokse asti. En tiedä miten kuvaan sanoin sen tunteiden mylläkän, mitä tuo kävelylenkki aiheutti. Oli iltapäivä, ei siis mikään myöhä vielä, ja kaiken lisäksi arkipäivä, keskellä viikkoa. Aurinko paistoi viistosti, ja kohtuullisen kylmä tuuli puhalsi mereltä. Kadun varret olivat täynnään pysäköityjä autoja, ihmisiä oli "jossakin".  Kaduilla ei näkynyt montaakaan kulkijaa, ja näkyä olisi voinut verrata vanhojen amerikkalaisten länkkäreiden aavekaupunkeihin, hylättyihin kaupunkeihin.

Lähes kaikki vaate-, kenkä- ja laukkuputiikit olivat kiinni, samoin kuin iso osa ravintoloista ja muistakin paikoista. Todella monesta oli poistettu jopa nimikyltit, ja vain tyhjät raudat tai katkaistut naulat  törröttivät muistona. Häkellyin, niin, etten muistanut edes kameraa. Useissa oli lappu Vuokrattavana. Monta 4-5 vuotta tuntemaani yrittäjää on poissa.Osa noista suljetuista firmoista on todennäköisesti vielä talvitauolla, ja avaa ehkä ovensa joskus. Ne, jotka olivat vuokrattavina-lappua kantavia tai näyteikkunat riisuttuina ovat joko vaihtaneet paikkaa tai lopettaneet kokonaan. Ja muuallakin kaupungilla kävellessä on taas uusia Lopetamme-lappuja. Katukuva muuttuu rajusti. Se on sekä surullista, että mahdollisuuksia täynnä oleva tilanne. On hyvin mielenkiintoista nähdä, mitä tämä sesonki tuo tullessaan.

Tuttu kiinteistönvälittäjä järjesti minulle taas treffit osakkaansa kanssa.
Taas, ja sen saman tyypin kanssa, jonka tapasin aiemminkin kesällä. Valitettavasti lasken hänet elottomiin ihmisiin.  Olen aiemmin miettinyt, miksi joku henkilö sytyttää, ja joku taas ei. Tänään siellä yllättäen esille tulleessa, ja epämukavassa tilanteessa en juurikaan tuota ehtinyt pohtia, yritin vain jättää itsestäni mahdollisimman kylmän ja epämiellyttävän vaikutelman. Karmeaa, mutta muutakaan en keksinyt, sillä se heppu itsekään ei ole tajunnut kahdesta tai kolmesta edellisestä kerrasta yhtään mitään. Rahalla ei voi korvata sitä, jos ihmisestä puuttuu elo, tuli, intohimo ja elämä. On kuin katselisi pystyyn kuivanutta puuta, tai tyhjää mantelinkuorta: Kuivunut ja puutunut pinta, sisältä eloton. Tiedän, on kovasti sanottu, ja lempeämpikin voisi olla, mutta kun ei tuollaisella yhdistelmällä herää minkäänlaista kiinnostusta, niin ei sitten herää. Sille miehelle itselleen en ole kärttyinen, vaan hänelle, joka minut taas tuohon tilanteeseen järjesti. Siinä olisi jollekin rahaa rakastavalle varakas sinkkumies, eurooppalaisen näköinen, juuri näinä päivinä Saksasta eläkkeelle jäänyt, ja Kleopatrarannalle vasta valmistuneen kerrostalon  rakennuttaja, ja kattohuoneiston omistaja. On upeat näköalat, ja paras paikka. Ja kyllä, tiedän, kuka järkkää treffit.
Vähän aurinkoenergiaa aiemmalla kuvalla

Maanantaina palelluin useampaan otteeseen ihan luita ja ytimiä myöten, skootterin kyydissä ja ilman. Ei auttanut, vaikka auton lämmittikin sen jälkeen saunamaiseen lämpötilaan, joku pöpö pääsi niskanpäälle. Tuossa tunteroinen sitten totesin, että olen jälleen jonkun räkätautiviruksen kärttyinen omistaja. Jää taas juoksulenkit ja kävelylenkit ja mitkä tahansa lenkit väliin, ja on tiedossa barbienvaatteiden tekemisen täyttävä viikonloppu. Onpas tämä heikkovastutuskykyinen alkuvuosi, ja onpas nuo ruuhkabussit hyviä pöpöläheitä. Alanpa yrittää positiivisempaa ajattelutapaa ennen nukkumaanmenoa. Siihen auttaa Pitbullin musiikkivideot ja Suklaa, hah.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.