keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Yksinäisyys-parisuhde-hiljaisuus-tila

Alanyan värejä 7.2.2017
Täällä taiteillaan virusten kanssa, vaihteeksi tietokoneiden kera... Annoin turkkilaiselle opelle muistitikun, koska hän
halusi laittaa esitysten musiikit sinne, jotta voin treenata kotona. No, kun hän liitti muistitikun omaan tietokoneeseensa, niin hetkeä myöhemmin kone halvaantui virusongelman takia. Ja minun muistitikullani olleet tärkeät videot menetettiin siinä samalla. Toki ope menetti myös paljon ja vaikka mitä, koska hänenkin koneensa jouduttiin... mikä se sana nyt on... alustamaan uudestaan ja asentamaan uudestaan. Sain tikun tänään itselleni, ja siellä oli kuulemma nyt ne tarvittvat musiikit. En tietenkään muistanut skannata sitä ennen kuin klikkasin auki, ja ehdin vain nähdä, kun Avast ilmoittaa tikulla olevan Papras-AV troijalaisen. Sen jälkeen tikku ei sitten toiminutkaan, eikä Avast tai Malwarebytes löytäneet troijalaista enää. En vaan usko sitä, sillä kone on nyt jokseenkin hitaan-paskamaisen-hankala. Niin että hyvällä tuurilla tämä viesti vielä tulee ulos, ja huomenna tarvitsee sitten etsiä sellainen ohjelma, joka sen troijalaisen löytää ja poistaa, ennen kuin on liian myöhäistä ja vielä työläämmät seuraukset. Tämänpäiväisen Malwarebytesin uusimman Pro-version asennuksesta ja ajosta oli se etu, että koneeltani löytyi 24 haittaohjelmaa, ns. vakoiluohjelmia, jotka olivat tulleet kahdesta lähteestä, bookingilta ja amazonilta. En vaan edes muista miksi tuolle jälkimmäiselle sivulle olen mennyt, mutta oli yllätys, että tuo eka sivustokin on asennuttanut koneelle törkyä. Ja onneksi tämän blogin kautta eivät voi virukset tai haittaohjelmat levitä, kiitos googlelle siitä.

Tämä päivä on ollut Erilainen monessa muussakin asiassa. Aamulla herätessä tajusin, että öisin on jo niin lämmintä, että pääsen ehkä muuttamaan omaan makkariin ihan lähiaikoina. Ja todellakin päivä oli niin lämmin, että jopa tuulisella parvekeellakin tuli kuuma. No, olihan tuo villapaita silti edelleen päällä, mutta silti oli selvästi lämpimän tuntuinen päivä. Ja tässä talossa on kaksi asiaa, joiden toimivuuteen en enää luota: ulkolämpömittari ja vaaka. Mutta ulkona oli muutaman tunnin ajan lämpimämpää kuin sisällä, joten ei muuta kuin parvekkeen ovet auki ja lämmintä ilmaa sisällekin. Jotain lentäviä ötököitäkin oli jo hereillä ja liikkeellä, sillä vasta niiden läsnäolosta tajusin, että hyttysverkotkin voisi taas asentaa paikalleen. On se vaan ihanaa kun lämpö palaa taas, vaikkakin vähitellen. Likipitäien juhlan paikka :)) . Kroppa on kuitenkin jo tottunut tähän +16-17 C sisälämpötilaan, ja saman tien alkaa totuttautuminen nouseviin lämpötiloihin. Mihinkähän asti saisi mennä, että olisi ympäri vuoden sellaiset +20 - +45 C ? En tiedä, eikä vielä ole tarvetta ottaa selvääkään. Toistaiseksi mennään näillä mitä on ympärillä nyt.

Vielä aamuun. Taaskaan ei ollut mitään havaintoa herätyskellosta eikä sen sulkemisesta. Tarvinnee ruvata laittamaan se sen verran kauas, että joudun laskemaan jalkapohjat lattian kylmille kaakeleille ennen kuin yletyn sammuttamaan herätyksen. Minulle se kylmä lattia on takuuvarma herätys. Herätyksen sulkeminen käy nykyään muutoin jopa heräämättä, unissakävelijämoodista käsin. Tänään nousin ylös harvinaisen myöhään, ja sain juuri itseni puettua ja likimain ihmismäiseen ulkomuotoon, kun ovikello soi. Hetken ajattelin olla avaamatta, koska kuulin että naapurin ovikello soi samaan aikaan. Kun käytävästä kuului miehen puhetta, niin oletin talon sahibin eli tämän kerrostalon omistajan olevan siellä, ja menin avaamaan. Hämmästykseni oli kohtuullisen suuri, kun siellä olikin pari poliisia.  Olettivat ilmeisesti, etten puhu turkkia juurikaan, koska vain katselivat, ja kyselivät sitten naapurilta muutamia kysymyksiä, ja sen jälkeen talon sahibilta ylemmissä kerroksissa. Tämä ulkomaalainen ja hänen olemisensa ja asumisensa ilmoittamassaan osoitteessa on taas tarkastettu ja todelliseksi, paikkansa pitäväksi havaittu. Oletin, että kyseessä oli rutiiniluontoinen asumistarkastus, kun en tiedä mistä oli kysymys. Minulle kun ei puhuttu eikä minulta mitään kysytty.  Tiedän vaan, että aika ajoin meidän olemassaolomme ilmoittamassamme osoitteessa tsekataan. Se on ihan normaalia toimintaa.

Alanyan satamasta pari päivää sitten
Tanssiryhmässä olin aistivinani tänään pientä vaivautunutta kulmien alta katselua. Meille tulee pareittain tanssittavan tanssin osuus myös tuohon kokonaisuuteen, ja tässä ryhmässä minä olen ainoa ulkomaalainen. No, tietyt miehet valitsivat parikseen tietyt naiset, ja jotkut naiset valitsivat parikseen jotkut miehet, mutta sitten jäi joukko miehiä ja naisia, jotka eivät valinneet yhtään mitään. Minä päätin katsoa pasiivisesti mitä tuleman pitää, siis että kuka jää parittomaksi, tai kuka kysyy pariksi. Kun sitten treenattiin vielä ilman pareja sitä kyseistä tanssia, niin pari sieltä valitsemattomien miesten joukosta katseli meitä valitsemattomia naisia kohtuullisen arvioivasti. Tämä ulkomaalainen ei tule valituksi ihan helposti, sillä on reilusti muita jäljellä olevia vanhempi, ja monia pidempi, sekä valitettavasti useimmiten tarkasti rytmissä (jolloin miehenkin tanssin on oltava rytmissä, tai epärytmisyys korostuu, mikä on pelottavaa huterarytmisille). Mielenkiintoista nähdä miten tilanne ratkeaa, vai treenaanko yksin. Asiasta ihan toiseen. Ryhmässä on eräs nuorehko mies, joka tuli mukaan paljon myöhemmin kuin muut, ja joka toimii ja liikkuu mielestäni niin kuin tanssinopettaja. No, tänään kävi ilmi, että hän on tanssinopettaja.

Usein terveydenhoito- ja terapia-alalla toimivat henkilöt tunnistaa suht helposti, mutta toki jokaisesta ihmisestä, hänen puheessaan, olemuksessaan, tavassaan olla ja toimia, näkyy hänen ammattinsa tai harrastuksensa jollakin tavoin. Katsotko koskaan ihmisiä sillä silmällä, että mikähän tuon rouvan tai herran ammatti mahtaa olla tms.? Kaveripiirini kanssa harrastimme sitä aikoinaan Tampereella asuessa parissa keskustan kahvilassa. Se oli jonkinlainen vastine nykypäivän ihmisten kännykkään tuijottamiselle. Samoin sekä Suomessa että täällä edelleenkin tulee hetkiä, jolloin kavereiden kanssa istumme jossain kahvilassa, ja joku aloittaa kysymällä, että mitähän tuo tuolla istuva mies tekee työkseen. Eikä siinä mitään pahaa ole, vaikka moni vuosikausia pelkkää kännykkää tuijottanut "asennekalkkis" sitä kenties vierastaakin. Niinhän moni vierastaa älypuhelimettomia päiviäkin. Jotkut kokevat suorastaan pelottavana sen, että pitäisi selvitä vaikkapa viikko ilman rakasta älypuhelinta. Kuulutko sinäkin Heihin?

Pystytkö katsomaan ympärilläsi olevaa maailmaa ilman pelkoa ja vihaa, ilman negatiivisia tunteita, lapsenomaisesti luottavaisena ja silmät auki? Näet sen mitä näet, ja mietit siitä jotakin positiivista. Pystytkö katsomaan ihmisiä suht neutraalisti, silläkin riskillä, että joku heistä katsoo takaisin, ja että katseenne kenties kohtaavat hetkeksi? Pystytkö katsomaan ihmisiä, jotka katsovat sinua, ja jakamaan heille kiltin "hyvää päivää" hymyn? Voitko opetella kulkemaan hitaammin, jotta ehdit nähdä ympäröivästä maailmasta enemmän? Voitko pysähtyä hetkeksi, ja tutkia ympäristösi yksityiskohtia, sellaisia, jota nopeasti ohi menemällä et näe?


Karusti sanottuna: heitä kännykkäsi helekuttiin edes parina päivänä / iltana viikossa, mieluummin joka päivä töiden jälkeen. Edes sinä et ole niin korvaamaton, että sinun pitäisi olla koko ajan tavoitettavissa. Ja toisekseen sinulla on perheesi, jota ovat paljon ihmeellisempiä kuin netin maailma ikinä. Lisäksi he ovat nyt tässä ja läsnä, niin kuin lahja, joka aikanaan otetaan sinulta pois. Eivät he aina tule siinä olemaan. Elä heidän kanssaan nyt, kun se on vielä mahdollista, nyt, kun olette kaikki siinä yhdessä. Ja jollei sinulla ole perhettä, niin sitä suuremmalla syyllä heitä se kännykkä helekuttiin, sillä sieltä huijareiden verkostosta ei monikaan oikeaa ihmissuhdetta löydä. Oikeat ihmiset ovat ulkona, auringonpaisteessa nauttimassa kevään tulosta. Ja kun itsekin uskaltaudut sinne ilman ennakkoluuloja, ilman ennakkoasenteita ja "hyvät mielessä", niin kohtaat monia katseita, monia ihmisiä; osa heistä yhtä yksinäisiä kuin sinä.

Tuosta yksinäisyydestä tuli mieleen. Moni kysyy minulta, että enkö ole yksinäinen, kun asun yksin. TUrkkilaiset
kauhistelevat ja moni eurooppalainenkin tuttava kokee yllättäen yksinolon ahdistavana. Mutta on sitten niitäkin, jotka ymmärtävät. Minulla on ollut ilo tavata pari muutakin täällä asuvaa samanlaista naista, siis sellaista, jotka tarvitsevat paljon tilaa ja paljon hiljaisuutta tehdäkseen niitä luovia projekteja, joita he tekevät. Kukaan meistä ei tee samoja asioita kuin toinen, vaan meillä on kaikilla omat juttumme. Ja olemme sopivasti samassa rytmissä. Viikko keskitytään omiin juttuihin, ja viikonloppuna ollaan sosiaalisia, ja seurallisia. Joskus viikollakin meillä kaikilla on sellaisia päiviä, että "uh, nyt ulos ja ihmisten seuraan", ja silloin on aina joku valmis, joku, jolla on samansuuntaisia fiiliksiä. Jokainen meistä kolmesta häiriintyy vahvasti, jos joutuu jakamaan oman tilan 24/7 jonkun muun, kuin oman lapsen kanssa. Ja vaikka olemme kaikki naisia, niin on hyvin epätodennäköistä, että kukaan meistä muuttaa yhteen kenenkään toisen kanssa, tai menee naimisiin.

Eli vastauksena tuohon kysymykseen: en ole yksinäinen, koska voin säädellä yksinolemistani mieleni mukaan, ja hakeutua mieluisaan seuraan silloin kun haluan. Ja lähiaikoina on kysytty naimisiinkin, mutta vastaus oli "ei kiitos". Yhteisasuminen puheliaan, seurankipeän, riippuvan tai epäitsenäisen ihmisen kanssa saisi minut varmaankin hulluuden, epätoivon tai raivon partaalle. Eriasia on, jos vastaan tulisi toinen samanlainen, joka voi vetäytyä omaan "miesluolaansa" luovaan työhön, ja antaa minulle oman aikani ja tilani. Olen parhaimmillani ja onnellisimmillani silloin, kun on tilaa olla niin kuin nyt. Enkä usko, että parisuhde-elämä on mitenkään mahdollista, koska sitten pitäisi lopettaa kirjoittaminen ja muut luovat harrastukset, joiden toteuttaminen vaatii sen oman tilan (koska parisuhde käsittääkseni tuhoaa tämän oman tilan). Mutta pahinta kaikista olisi hirveän puhelias ihminen, joka ei kestä hiljaisuutta tai yksinoloa, ja joka huudattaa tv:tä tai radiota ihan vaan siksi, että olisi ääntä. Suomessa, elävässä elämässä olen tavannut pari ellaistakin, jotka eivät pystyneet nukkumaan ilman, että radio on auki ja pauhaa omaa tarinaansa. Silloin saattaa olla jo aikamoisia luurankoja kaapissa. Mitä pelkäämistä hiljaisuudessa on? Sehän vain nostaa omat ajatuksemme ja tunteemme kuuluville ja näkösälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.