torstai 16. maaliskuuta 2017

Jaksaa, jaksaa

Alanya ja Dimcayin vierustan vuoria 16.3.2017
Lähdin 7 km pääntuuletuslenkille sellaiselle tieosuudelle, jota en ole aiemmin kävellyt. Bussilla pääsee DimCayn luolalle vievälle tielle, ja aikanaan sieltä takaisinkin. Siellä on selkeästi maaseutumaiset näkymät, aromit ja äänet. Maaseutuahan se onkin. Koomisin tilanne koko kävelylenkin aikana oli kohtaaminen lehmää (hiehoa) narussa ulkoiluttavan isännän kanssa. Ne tulivat erään pienen talon pihalta samalle ajotielle, jossa kävelin. Lähistöllä oli upeasti vihreänä lainehtiva heinäniitty, ja ajattelin että he kenties suuntaavat sinne. Jatkoin kävelyäni, ja jäin sitten kuvaamaan appelsiinipuita ja niiden takana merelle asti avautuvaa näkymää. Viimeistä kuvaa ottaessani säikähdin "ihan vähän", kun lehmä ammui aivan selkäni takana. Jestas... en muistanut koko elikkoa, enkä arvannut että kuljemme samaa matkaa.

Tuo parivaljakko oli kävellyt kanssani samaan suuntaan jo lähes kilometrin verran. Vietiinköhän neiti lehmää herra sonnin luo kylään, tai tuotiinko sellaiselta reissulta, en tiedä. Tuskin sitä ihan vaan huvikseen ja kuntoilun ilostakaan siinä asfaltilla kävelytettiin. Tosin ei se lehmä pillastunut edes vierestä menevästä kaupungin bussista, joten voihan se olla jopa tottunutkin kadulla kävelijä. Toivotin vähäpuheiselle isännälle hyvää päivän jatkoa, kunhan olin ensin kehunut maisemat, ja poistuin reippain askelin pois lehmän edestä. Ei tuntunut kovin luontevalta kävellä tien laidassa lehmän edellä. Kummasti tuli askeliin pituutta ja vauhtia lisää.

Appelsiinitarhaa ja näkymä Kestelin yli Välimerelle 16.3.2017
Toiseen suuntaan mennessä kauhistelin kylmää, urheilutakistakin läpi pyrkivää pohjoistuulta. Vuorilta kun tuulee, niin tuulee kylmästi... paitsi kesällä ihanan viilentävästi. Nyt kaipasin jopa pipoa päähän ja käsineitä käteen. No, kumpiakaan ei tietenkään ollut mukana, eikä tule ennen seuraavaa talvea. Tien eräästä mutkasta, pilvien seasta näkyi tuo vuoren huippu, jonne laskettelukeskusta käsittääkseni ollaan suunnittelemassa / rakentamassa. Ja hyvä huippu onkin tuohon tarkoitukseen, sillä lunta siellä on tälläkin hetkellä, niin kuin kuvasta näkyy.

Samalla kun tähtäilin kameralla tuon vuoren suuntaan, niin säikähdin yhtä autoa... jotenkin tuli koikkelehdittua keskellä tietä siitä kuvatessa, kun ei ollut ollut liikennettä vähään aikaan. Sitten kun olen ajoradalla tien tukkona, niin tietysti juuri sellaisen tuttavan tien tukkona, jonka kanssa en niin välittäisi tavata. Siinä kohtuullisen kovasta vauhdista jarruttaessaan ja väistäessään hänen päänsä kääntyi yllättävän paljon. Notkeaniskainen mies, ehdin huomata, kun loikin pois alta ja jatkoin kuvaamista sieltä tien reunalta. Niin, ja jäi tervehtimättä, vaikka tunnistinkin. En ehtinyt nähdä yrittikö hän tervehtiä vai ei. Voinhan aina yrittää selittää, että en nähnyt, en tunnistanut, ja siksi en tervehtinyt. Se ei kuitenkaan kannata. Parempi kuin valehdella on olla sanomatta yhtään mitään.

Alanya ja Kale valmistautuu iltaan 16.3.2017
Perhepiirin käänteiden myötä olen hyvin huolissani, voisi sanoa jopa hermorauniona, kun odotamme patologisanatomista diagnoosia muiden tulosten tueksi ja lisäksi. En tiedä onko tuo luonteesta vai sairaanhoitajan tai äidin roolista nousevaa reagointitapaa. Ehkä kaikkia niitä yhdessä. En kuitenkaan ostanut lentolippuja (vielä), vaan toimin niin kuin juniori haluaa (ainakin toistaiseksi). Hiukan on sellainen "lähtökuopissa" -olotila, vaan yritän malttaa odottaa, ja sulkea aivoista toistaiseksi kokonaan sairaanhoitajan ajattelun osat. "Jätän päälle vain äidin". On ihan hirvittävän vaikeaa keskittyä mihinkään tekemiseen kunnolla juuri nyt. Itse olisin levollisempi, jos olisin myös fyysisesti läsnä siellä jossakin. Vaan tässä tilanteessa tärkeintä ei olekaan miten minä voin, vaan miten hän voi, jaksaa ja haluaa.

Voihan elämän kevät, sanoisi PikkuMyy. Sitä tasaista, rauhallista ja tylsää elämää ei ilmeisesti ole olemassakaan. Tai sitten sitä annostellaan vain tuollaisina erittäin lyhyinä jaksoina. En nyt keksi mitään piristävää sanottavaa tähän loppuun. Elämä antaa mitä se antaa, ja itse saa päättää miten siihen suhtautuu... himputti, niinkö sitä tuli sanottua jokin aika sitten. Vielä kun osaisi sitä ajatusta noudattaa, ja olla luottavaisin mielin ja rauhallisempana. Vaan se on se äiti kun rakastaa, toivoo ja pelkää yhtä aikaa. Ei ajattele järjellä vaan tunteella, ja vahvasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.