maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kuolema vieraili

Gözleme-paikka, 34 v samat yrittäjät samassa paikassa. Alanya 5.3.2017
Eilinen yllätti niin monin eri tavoin, että kotiuduinkin vasta tämän päivän puolella. Aamulla nukuin pitempään kuin
tavallisesti, kun yöllä tuli herättyä aivan liian monta kertaa. Kuuma -  kylmä - kuuma - kylmä. Siinäpä ne heräämisten syyt tiivistettynä. Kun herätessä ei ollut enää kyse aamusta, ja oli jo oikeasti nälkä, niin päädyin tekemään tomaattimunakas menemeniä... vieläkin puistattaa. Muut ainekset olivat jo pannulla. Olin rikkonut jo kaksi kananmunaa kulhoon pientä vatkausta varten, ja rikoin sinne sen kolmannenkin. Joku siinä kolmannessa otti silmiin, ja katsoin sitä tarkemmin. En ole koskan nähnyt niin pitkälle haudottua munaa kananpojanalkioineen. Enkä varsinkaan omassa aamiaisessani. Yäääk! Hetki ja hieman enemmänkin piti keskittyä pitämään oma suolisto kurissa ja järjestyksessä, ne kun yrittivät kääntyä ympäri.

Jo kolme tai neljä päivää oli vahvasti sellainen fiilis, että pitäisi käydä tapaamassa entistä naapurustoa ja mahdollisesti jopa vuokraemäntääkin ennen kuin siellä joku kuolee. Jotenkin siirsin tuon tunnelman aiempina päivinä taka-alalle, keskityin kirjan taittoon ja pysyin siis kotona. Eilen päätin lähteä kaupungille "haukkaamaan happea" kun tuntui siltä, että olen istunut tällä erää enemmän kuin tarpeeksi tietokoneen ääressä. Juuri ennen lähtöä vielä jostain syystä vaihdoin tummemman sävyiset vaatteet, kun ne toiset vaan eivät tuntuneet oikealta ratkaisulta. Bussia odotellessa soitin ruotsalaiselle ystävälleni kysyäkseni häntä mukaan Kalelle, sillä tiesin että hänkin haluaisi tavata näitä Kalen rouvia. Ystäväni ei juuri silloin vastannut, ja suuntasin kulkuni itsekseni Kalen huipulle. Menin ylös asti ihan vaan siksi, että halusin syödä Gözlemen siellä ylhäällä. Sieltä sitten kuvia napsien kävelin alas entiseen naapurustooni.

Yksi Kalen hautausmaista, jostain syystä ennakkoon jo otti silmiin. 5.3.-17
Lähimarkettiin suuntasin hakemaan jäätelöä viemisiksi, ja jostain kumman syystä otin jäätelöpuikkoja enemmän, kuin mikä on sen perheen tavallinen pääluku. Entistä kotiovea lähestyessä ihmettelin, kun koko seutukunta oli parkkeerattu täyteen autoja. Ajattelin vain, että jonkun luo kokoontuu sukua ja ystäviä. Ystäväni ikkunaan koputtaessani hänen tyttärensä tuli avaamaan, ja lopulta löytyi ystävänikin. Hän kysyi ensimmäiseksi, että "miten sinä tiesit, että vuokraisäntäsi on kuollut"...en minä tiennytkään. Ja jostain syystä ystäväperheelle tarkoitettujen jäätelöpuikkojen määräkin täsmäsi nyt siihen lukumäärään, mikä tuli kun laskettiin läsnä olevat lapset mukaan. Minä ja ystäväni tyttö emme vielä olleet käyneet ilmaisemassa osanottoamme vuokraisännän leskelle, joten ystäväni käveli jonnekin takahuoneeseen, toi minulle ja kanssani saman tyylisesti pukeutuneelle, aikuiselle tyttärelleen huivin, antoi päähänlaittokomennon, ja sanoi että mennään.

Ennen lähtöä yritin kysyä, että mitä minun pitää sanoa ja kenelle ja miten tervehtiä ja ketä. No enhän minä osannut edes lausua sitä, mikä olisi ollut paras osanottoilmaus tässä tapauksessa kun surevat omaiset ovat vanhoillisia ja ukonnollisia. Siksi ne huivitkin tarvittiin, omaisia kunnioittaaksemme (provokaatiota välttääksemme). Onneksi olin siitä Aşk ve Mavı tv-sarjasta oppinut yhden osanottoilmauksen, ja käytin nyt sitä, vaikka se olikin tähän tilanteeseen liian  vapaamuotoinen, liian kevyt. Vaan taas tavallaan mokasin tervehtimisprotokollassa, kun en tuntenut läsnäolevia naisia, että kuka on kukin, ja kuka on lesken jälkeen vanhin jne. Tajusin mokani siinä vaiheessa, kun paikalle saapui erään sukulaisen lääkäritytär, joka tunsi sekä läsnäolijat että protokollan, ja noudatti sitä varsin kauniilla tavalla. Tuolla oli onneksi läsnä vain naiset. Miehet olivat kokoontuneena naapurissa olevan moskeijan tiloihin. Väkeä oli paljon. Kulttuurisen osaamisen lisäksi myös turkinkielen osaamiseni on kehittynyt, sillä nyt ymmärsin tuon lesken alanyanmurteellisesta puheesta yli 90%, kun vuosi sitten en ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä.

Mantelipuu kukkii toisen hautausmaan reunalla 5.3.17
Osanottokäynnin jälkeen palasimme ystäväni asuntoon, ja pääsimme puhumaan hautajaistavoista. He kyselivät, että miten Suomessa, miten kristityt hautaavat ja valmistelevat hautaan jne. Minä sain kysyä tämän miehen kohdalta, että miten täällä toimitaan, mihin hänet haudataan jne. Hämmästykseni oli suuri, kun häntä ei haudattukaan Kalelle, vaan alle 1km päähän siitä, missä minä nyt asun. Ystäväni kuittailikin jotakin siitä, että olemme vuokraisäntäni kanssa taas naapureita. Rauha hänen sielulleen.

Hautajaistunnelmien jälkeen halusin kävellä hiukan "vanhalla reviirilläni", ja kävelin yläkautta Damlatas-luolan  luokse, ja siitä Kleopatrarannan puistoja pitkin eteenpäin. Valokuvia on taas viikoksi eteenpäin 😉 . En tiedä miksi jatkoin sieltä sitten sinne minne jatkoin, seurasin vain vaistoani, joka oli tuossakin asiassa yllättävän "päättäväinen". Luulin olevani menossa hieman pidemmälle, ja sieltä bussilla kotiin. Ehdin kävellä vain vähän matkaa, kun eräs tuttu henkilö pysäyttää minut. "Haluan avata toisen firman, haluan avata sen sinulle." 😲 Mitä??? 😶

Sitä keskustelua jatkettiin kauan, kunnes turkinkielisen keskustelun ymmärrys- ja uhumiskapasiteettini olivat sen illan osalta käytetty. Samalla tajusimme että on jo tosi myöhä, ja viimeinen bussini lähtee hetken kuluttua. Juoksin bussille, ehdin juuri ajoissa pysäkille ja varsin sekavissa tunnelmissa olin kotona vähän puolenyön jälkeen. Hiukan oli vaikeuksia saada unta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.