maanantai 13. maaliskuuta 2017

Oikein päivien päivä

Alanya Kleopatraranta ja ihana meri 13.3.2017
On niitä päiviä ja sitten on näitä päiviä, oikein päivien päiviä 😖.

En herännyt herätyskelloon, vaan siihen, että miesystävä haluaa tavata minulle mahdollisimman huonoon aikaan. Samalla saan toisenkin puhelun, äärettömän epämiellyttävän puhelun, joka saa vereni kiehahtamaan. Aamu meni miten meni, en ehtinyt syödä mitään aamiaista. Odottaessani miesystävää, kun hän tuli myöhässä tapaamiseen olin vielä entistäkin kärttyisempi. Kerroin kyllä, etten ole ehtinyt syödä mitään ja tarvitsen ruokaa, mutta hän oli niin täynnä asiaansa, ettei tajunnut, ei kuullut, eikä siis mahdollistanut ruokahetkeä. Hän yritti olla painostamatta, mutta painosti, painosti ja painosti. Hän kertoo kuinka vahvasti hän uskoo, että kaikki menee hyvin, kun vaan luotan häneen. Hän haluaa edetä nopeasti, muuttaa yhteen, järjestää asunnon läheltä työpaikkaansa, ja haluaa naimisiin. Minä en halua missään nimessä muuttaa tästä nykyisestä asunnosta pois nyt, enkä pitkiin aikoihin. Enkä halua asumaan hänen kanssaan saman katon alle, koska menetän oman tilani sitten ...mutta naimisiin voisin mennä, jos siihen ei liity mitään muita vaatimuksia... vitsi, vitsi. Voi jestas! No, liian nopea eteneminen  ja liian nopea kosinta = helvetillinen stressi.

13.3.2017
Halusin miettimisaikaa ihan itsekseni, ja kävelin pitkin ihanaa, aurinkoista rantabulevardia. Lupasin, että tapaamme 30 min myöhemmin hänen työpaikallaan. Siinä kävellessä kenkä tökkäsi johonkin korkeampaan katukiveen, ja kengän pohja irtosi siitä etuosasta kertaheitolla, ihan tuosta noin vaan. Juu, helpotti kärttyisää ja stressaantunutta oloa ihan hirvittävän paljon 😣 . Luulin, että olen jo pystynyt luopumaan kiroilusta ihan kokonaan. Ei pitänyt paikkaansa. En mennyt sinne minne lupasin, mutta törmäsin häneen ihan muualla. Hän on liikkeellä skootterillaan, ja lupaa viedä minut suutarille. JOstain kumman syystä taivun siihen, ja nousen skootterin kyytiin ilman kypärää. Pelkään koko ajomatkan. Päädyn suutarille, joka haluaa kengänpohjan ensiavusta lähes uusien kenkien hinnan. Sanon, ettei tarvitse vaivautua, ja lähden kävelemään kohti bussipysäkkiä kengänpohja läpättäen... verenpaine nousee, kuten ärtymyksenkin taso.

Muistan samalla, että tänään piti olla tärkeät tanssitreenit, kävelen bussireitiltä treenipaikalle, kengänpohja edelleen irtonaisena ja mieli ****tuuntuneena. Onneksi päätän syödä kunnon kanadönerin treenipaikan naapurissa ennen tunneille menoa, ja omistaja vieläpä hymyilee ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Melkein purskahdan itkuun. Pääsen  treenipaikan pihalle. Näen, että ovi on lukossa, ketään ei ole pihalla odottamassa ja kello on jo aika paljon. Treenejä ei siis ole, mutta kukaan ei ole vaivautunut ilmoittamaan siitä minulle. Mieliala kohenee monta astetta, negatiivisessa mielessä. Argh argh argh!

Siinä sitten muistan sen herran, jolle lupasin vastata jotakin. SOitan hänelle, ja puhelun aikana alkaa taas painotus.
Samalla kun kävelen puolitoista kilometriä kengänpohja edelleen puoliksi irtonaisena, ja verenpaine korkealla, kuuntelen häntä ja yritän saada sanottua, että itse asiassa en halua edes jatkaa tästä pisteestä enää yhtään mihinkään. Haluan erota. Ensimmäisen kerran koko tuntemisemme historian aikana hän suuttuu, ja lyö luurin korvaan. Laskeutuu ihana hiljaisuus, ja paljon helpompi olo alkaa vallata tilaa. Tähän on siis tultu.

Kevään värit rantabulevardilta 13.3.2017
Seuraavaksi muistan, että minun piti olla teatterilla tänään kello 20 taidemusiikkikonsertissa. Laitan tuttavalle viestin, että sorry, en voi nyt tulla, en nyt vaan pysty. Tunteja myöhemmin käy ilmi, ettei hän nähnyt viestiäni ajoissa, vaan meni paikalle ihan turhaan, ja odotti ja odotti. Ei sitten mennyt konserttiin hänkään. Koen etten halua mennä kotiin näin karmeassa fiiliksessä, näin ärtyneen stressaantuneena, vaan kävelen vielä pari kilometriä kaupungin tiettyä katua (tanssitreenikengillä) ihan vaan rentoutuakseni ja rauhoituakseni. En ole näkevinäni enkä kuulevinani kadun toisella puolen huutelevaa tuttavaa. En vaan nyt jaksa hänen tänne asti loistavaa pirteyttään ja energiansa määrää. Se tietää valtavaa puheentulvaa ja pitkiä keskusteluja. King's Placen kohdalle päästyäni huomaan, että voin jo hymyillä. Tekisi mieleni viinilasillista, muttei Kuninkaan keittiö ole vielä auki. Bussipysäkillä bussia odottaessani tunnen jo, että olen tehnyt oikean päätöksen. Alan taas rentoutua, ja olla enemmän oma itseni.

Pääsen kotiin, koen olevani kotonani, ja että tässä on hyvä juuri näin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Rasistit voivat kokoontua vaikkapa Siperiaan tai Saharaan leikkimään leikkejään keskenään. Kunnolliset, suoraselkäiset ja älykkäät, tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.