torstai 11. toukokuuta 2017

Kärsimyksestä suorin sanoin

Eilen illalla töiden jälkeen päätin ottaa pienet päiväunet, koska torkahdin kotimatkalla jo bussiinkin. Väsytti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Päikkäreiltä heräsin tänä aamuna kello viiden herätykseen... kipin kapin aamutoimet ja ulos pieneen pakkaseen kohti parin kilometrin päässä olevaa The bussipysäkkiä. Nytkin väsyttää, mutta en antanut sille periksi vielä. Viikonloppu on vapaata, ja nukun sitten, kai. Sitä ennen muutama ajatus kärsimyksestä.

Kuinka paljon inhimillistä kärsimystä olisit valmis kestämään päivittäin? Entä kuinka monta viikkoa, kuukautta tai vuotta yhtäjaksoisesti? Tarkoitan tällä fyysistä tai psyykkistä sietämätöntä pahaa oloa, jota ei hoideta tarpeeksi hyvin, vaikka yhteiskunnassamme olisi siihen helpottavia vaihtoehtoja. Oikeasti, paljonko olisit valmis kantamaan omana taakkanasi, tuskanasi päivästä toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen?

Entä kuinka paljon on toiselle ihmiselle sopiva määrä inhimillistä kärsimystä? Paljonko omalle perheenjäsenellesi, äidillesi tai isällesi tahtoisit tuota tuskaisaa kuormaa antaa? Mitä olisit valmis tekemään tuota tuskaisaa taakkaa helpottaaksesi?

Mikä helvetti tähän suomalaiseen yhteiskuntaan on mennyt, kun välinpitämättömyys vaan leviää ja vahvistuu? "On siihen yritetty keksiä, keinoja, mutta ku...". Aikoinaan ihmistä autettiin niin kauan kuin hän apua tarvitsi. Jos joku keino ei auttanut, niin kokeiltiin toisia keinoja. Joskus aika ei ollut otollinen asioiden onnistumisen kannalta, ja kokeiltiin uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan. Aikanaan tuskiin löytyi oikea ratkaisu, helpotus ja elämän ihmismäisemmäksi tekevä apu. Nyt kokeillaan kerta tai pari, ja jätetään sen jälkeen heitteille; "mut ku...". Juuri ja juuri sen verran yritetään auttaa, että voi sanoa että on yritetty. Sen jälkeen nojataan vaan siihen vanhaan yritykseen, ja annetaan ihmisen huutaa sielu verillä, huutaa tuskissaan, olla hajoamispisteessä ja itkeä sitä, että eikö hän ole jo tarpeeksi kärsinyt, onko tätä vielä pakko kestää.

Tämä yhteiskunta kaipaa kipeästi ulkomaalaisia, koska ne jotka tänne asti ovat tulleet, eivät luovuta ensimmäiseen
kertaan. Eikä eteläisissä kulttuureissa olla niin kylmäsydämisiä kuin paatuneet suomalaiset. Ulkomaalaisissa työntekijöissä on toivo. Jos me vanhetessamme jäämme näiden välinpitämättömien kertaalleen yrittäjien ja "mä oon vaan töissä täällä" -tyyppien käsiin, niin loppuelämämme ei välttämättä ole kovin lempeä eikä siedettävä. Miksikö tästä marisen? Koska meillä on käytössämme valtava määrä erilaisia keinoja auttaa kärsiviä ihmisiä, mutta me emme auta. Emme käytä kapasiteetista kuin pienen osan, sen verran, että voi sanoa että on yritetty.

Jos olisin elänyt koko ajan tässä samaisessa systeemissä, käymättä välillä missään systeemin ulkopuolella, niin todennäköisesti en näkisi sitä näin. Todennäköisesti tyytyisin minäkin oleman hiljaa ja toteamaan, että on yritetty... tai sitten ei. Tuo ei todellakaan ole tapani mukaista. En ole tottunut luovuttamaan. Ymmärrän silti niitä, jotka kääntävät selkänsä avun tarvitsijalle. Ymmärrän, mutta en arvosta enkä hyväksy. Ja toivon hartaasti, että jos itse joskus olen vastaavassa tilanteessa, osuu kohdalleni sydämellä ja aivoilla varustettu ihminen tai yhteisö, joka pyrkii ratkaisemaan noinkin helposti ratkaistavan ongelman. Ei edes tarvitse keksiä mitään uutta, vaan käyttää jo kertaalleen keksittyjä asioita toisen ihmisen hyväksi. Ja tärkeimpänä kaikista: Haluaa toimia toisen ihmisen hyväksi. Kun on aito välittäminen ja halu auttaa, niin keinot kyllä löytyvät.

Sitten positiivisempaa asiaa. Kirsi Salosta Me Naisten artikkeli, joka kannattaa lukea www.menaiset.fi/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.