torstai 15. kesäkuuta 2017

Päästä aurinko sisään

Alanyan Tosmur, DinCayi laskee mereen
Neljän tunnin kaupungilla olon jälkeen nukuin kahden tunnin päiväunet ihan vaan silkasta väsymyksestä. Heräsin äsken, ja yritän valita kirjoitanko todellisesta arjestani, siitä mitä elämä on juuri nyt, vai kirjoitanko Alanyasta tai Turkista. Ja Turkista omista kokemuksista, vai siitä mitä elämä on siellä asuvien tuttujen ihmisten näkökulmasta, tai turistikavereiden näkökulmasta... Sellaista tämä on, blogin pito. Valintoja ja välttelyäkin. Omastani en halua kirjoittaa juuri nyt, vaan välttelen sitä(kin) aihetta. Turkkiin siis. Tai ehkä sittenkin tunteista.

Tämä poissaolo, miten se vaikuttaa? Heitin kysymyksen itselleni, päästin sen ihan sinne perille asti, ja reaktio yllätti minutkin. Ei jei, tästäkään asiasta en halua puhua juuri nyt. Kaipaa perusteellisempaa mietintää ja voimia. Entä naiseudesta, kun siitä on tullut puhuttua viime aikoina muissa piireissä -ei, kun sekin menisi henkilökohtaiseksi. Mitä vaan itselleen tarjoilee, niin nyt ei oikein huvita, ei se eikä tämä aihe. Jaahans, on siis Sellainen päivä. Joillakin bloggareilla on kuulemma tällaisia päiviä varten varalla jo ennalta valmiiksi kirjoitettuja juttuja, ettei tarvitse kuin julkaista. Jep jep, voi olla, joillakin. Itsellä ei nyt ole, niitäkään. Joskus on ollut valmiiksi kirjoitettujen varastoa, ja on ollut ajastettuinakin useampia, mutta nyt ei. Valinnan ja tekstin luomisen tunnot ovat tuoreita, tästä ja nyt, myös tänään. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa.

Uusilla pikkuteillä ihmettelemässä
Tekisi mieleni palata takaisin löhöasentoon, siihen josta vastahakoisesti itseni äsken nostin pois, ja Camilla Läckbergin Leijonankesyttäjään. Ostin taas pokkarin sillä perusteella että a) on hyvä kansikuva, b) on itselle entuudestaan tuntematon kirjailija, ja c) oli helppo ostos (tarjolla marketissa). Nimen tajusin lukea vasta kotona, eikä se ole ollenkaan hassumpi, herättää jopa hymyä ja hyviä muistoja. Kirja jää kuitenkin vielä hetkeksi odottamaan. Kierrän keittiössä, jääkaapilla ja teen ison kupillisen teetä mietintää helpottamaan. Juuri kun haluan ottaa toisenkin kulauksen teetä ennen kuin se kylmenee, tajuan juoneeni jo koko kupillisen (0,45 litraa). MIhin se katosi? Eikä helpottanut tilannetta yhtään...

En jaksa enää istua, tai siis fyysinen puoli ei jaksa. Alan tulla kärttyisäksi näistä fyysisistä rajoitteista, ja harkitsen jo tämänpäiväisen tekstin lopettamista tähän, kesken kaiken, ilman mitään valmista. Katselen kuvia, josko niillä olisi enemmän kerrottavaa. Heh, onhan niillä, yhdelle yhtä ja toiselle toista. Mitäpä minä tässä marisen ja takerrun muutamaan pikkuseikkaan. Olen sentään hengissä, kokonainen, liikun, näen, kuulen, puhun ja ajattelukin toimii. On siis aika tarkistaa asenteita, taas.

Kai väsyneenä ja sairaanakin voi kaikesta huolimatta olla hyväntuulinen ja onnellinenkin, jos vaan tahtoo. Eikö?

Jos menettää terveyttä tai toimintakykyä, niin miksi takertua siihen mitä menettää, kun voi olla onnellinen siitä kaikesta mikä jäi vielä jäljelle. Kuulostaako oman mielen manipuloinnilta? Voi sen niinkin nähdä, vaan onko sillä mitään väliä mitä tuollainen ajattelutapa on tai ei ole, jos se kerran toimii. Jos noin ajattelemalla saa itselleen paremman olon, vaarantamatta omaa tai muiden terveyttä ;), niin antaa mennä vaan. Mitä väliä? No on, on paljonkin väliä sillä mitä ajattelee ja miten ajattelee.

Kiehtova tuleva kukkanen, auringonotossa
Tuli mieleen vanha mietelause, en tiedä kenen se alunperin on, mutta jonkun viisaan keksimä. Tässä se on vapaasti muotoiltuna, sillä en edes muista tarkasti miten sen aikanaan luin.

"Huoli on kuin puro. Mitä enemmän vettä uomassa virtaa, sitä enemmän tilaa se valtaa."

Saattoi olla ettei tuo muistuta alkuperäistä nimeksikään, mutta tuollaisena sen muistan. On tärkeää antaa tilaa kiitollisuudelle kaikesta siitä, mikä jäi jäljelle, ja jättää se muu huomiotta. Jokainen tietää itsestään parhaiten, miten siihen kiitollisuuden tilaan pääsee. Ja kiitollisuus taas, jälleen se on yksi avainasia onnellisuuden kokemiseen.

Tuli mieleen maanantain bussimatka toiselta puolen SUomea tänne missä olen nyt. Kun katsoimme bussin oikean puoleisista ikkunoista ulos, näimme vain vahvat, tummat pilvet monissa eri sini-violetin sävyissä ja lähestyvän sateen. Vasemmanpuoleisista ikkunoista katsottaessa näkyi kaunis sininen taivas, upea auringonpaiste ja muutama taivaalla purjehtiva pieni pilvi. Voit itse valita kummasta ikkunasta katsot ulos, ja kumman tunnelman päästät sisään. Ihan itse. Miten olet tänään valinnut? No, päätöstään ja tapojaan voi aina muuttaa. Aina voi muuttaa, jos haluaa.

Joten päästetään aurinko sisään 😊 .

Lisätty jälkeenpäin.
Se mitä en äsken muistanut, ilmaantuikin eteeni. Enpä muistanut likimainkaan samoille sanoille...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.