perjantai 9. kesäkuuta 2017

Vapaa elämään

Niin on tämäkin sateinen ja harmaa perjantai, jota hetki sitten vielä torstaiksi luulin, paria tuntia vaille valmis muuttumaan lauantaiksi. Perjantait täällä eivät vieläkään tunnu perjantailta, kun kukaan ei toivota Hyvää Perjantaita niin kuin Alanyassa usein toivotettiin. Siinä kulttuurissa Perjantailla on sama asema kuin Sunnuntailla kristillisessä suomalaisessa kulttuurissa. Pääsi ihan livahtamaan ohi taas tuo perjantain kello 20, ja Aşk ve Mavı on menossa, jo puolivälissä. Ei sitä enää tässä vaiheessa tee mieli alkaa katsoa, kun ei tiedä ensimmäisen tunnin kiemuroita. Niin, tunnin, koska toinen tunti on mainoksia. Sen sijaan sarja näkyy atv-kanavan netisivuilta huomenna vähempimainoksisena. Jos muistan katsoa. Huomiselle illalle on tiedossa muuta kivaa, liput on jo ostettu, joten tv-sarja saattaa jäädä tärkeysjärjestyksessä jonnekin taka-alalle. Sehän ei haittaa mitään.

Palaan mielelläni aiemmin Alanyassa ottamiini valokuviin silloin, kun olen Suomessa, ja kun kaipaan aurinkoa,
lämpöä, merta ja ihmisiä... ja appelsiinipuita, hedelmätoria, äänimaailmaa, vuoristoa ja tähtitaivasta... Lista on pitkä, ellei jopa loputon, ja kokonaisuudessaan täynnä lämpöä, värejä, tuoksuja ja elämyksiä. Alanyassa ollessa omien lasten kuvilla on ihan samanlainen voima. Valokuvilla ja mielellä yhdessä on valtava voima. Kuinka vähän käytämmekään tuon yhdistelmän mahdollisuuksista, ikään kuin emme arvostaisi. Vai pitääkö sanoa minä-muodossa, että kuinka vähän muistankaan käyttää valokuvia tunnelmien ja muistikuvien esiinnostajina. Niissä piilee paljon mahdollisuuksia.

Ja toisaalta monet valokuvat kätkevät sisälleen myös paljon salaisuuksia, ihanuuksia joita kukaan ulkopuolinen ei osaa minun valokuviini yhdistää. Vain ne henkilöt, jotka
kuvan ottohetkeen liittyvät, jakavat keskenään siihen hetkeen liittyvät muistot. Vaikka kuvassa ei näkyisi ainoatakaan henkilöä, ei se tarkoita sitä, etteikö kuvan tarinaan liittyisi henkilöitä. Vaikka kuva kertoo katsojalleen tosi paljon, kertoo se kuvan ottaneelle kuvaajalle ja läsnä olleille vielä enemmän. Joskus harvoin kuvissani on myös mukanani olleita ihmisiä, joskus ihan tuntemattomia ihmisiä, ja tarinansa on heilläkin. Jos ei muuta, niin muistan omat tuntemukseni kyseistä ihmistä kohtaan sillä hetkellä, kun katsoin heitä siinä missä he ovat.

Kuvaamistakin kaipaan taas. Arvasin jo ennakkoon, että Suomessa ollessa ei tule kuvattua. En ole edes ladannut kameran tyhjää akkua. Kännykkäkameralla on tullut otettua sen verran kuvia, että opin siitä lisää ja lisää, mutta ainoatakaan näistä täällä otetuista kuvista ei tee mieli julkaista. Sillä tavoin SUomessa oleskelu on oleellisesti
erilaista. Koko ajan pitää turvata oma selusta yksityisyys ja rauha, ja miettiä mitä voi tehdä ja minne voi mennä. Noita murheita ei ole Turkissa. Voin liikkua ja toimia vapaasti, voin myös vapaasti kuvata ja julkaista kuvia. Olemisen ja elämisen vapaus on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joita Alanyasta kaipaan. Olla vapaa. Se on paljon, ja arvokasta.

Kaikki viereiset kuvat ovat viime vuoden kesäkuulta ja Alanyan Kleopatrarannan alkupäästä, puiston puolelta. Muistot hymyilyttävät nytkin. Tästä on hyvä lähteä unille. Kauniita unia itse kullekin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Vain blogin jäsenet voivat kommentoida, ja vihaviesteistä, rasismista, uhkailusta tms. ilmoitetaan automaattisesti poliisille, profiilin omistajan kotimaasta riippumatta. Kunnolliset, suoraselkäiset ja tunteellisetkin kommentit otetaan ilolla vastaan, aidoilta ihmisiltä.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.