perjantai 28. heinäkuuta 2017

Öljypainifestivaalit kaikilla mausteilla

Alanyan painifestivaalit http://alanya.bel.tr/
On se aika vuodesta kun Alanya Gökbel Yaylası Yağlı Pehlivan Güreşleri järjestetään 13. kerran, isompana ja runsaampana kuin aiemmin. Huomenna lauantaina kello 20.00 alkavissa avajaisissa on avajaispuheen llisäksi tarjolla Off-Road Show, Zeybek-tanssiesityksiä, paikallisten muusikoiden konsertti sekä pääesiintyjä Serkan Kayan konsertti.

Öljypainien karsintaottelut alkavat sunnuntaina kello 9. Otteluista tekee tänä vuonna erityisen mielenkiintoisen se, että mukana on joukko nimekkäitä painijoita, painijulkkiksia. Mukana ovat mm. vuoden Ismail Balaban, Orhan Okulu, Fatih Atlı, Ali Gürbüz, Mehmet Yeşil ja Şaban Yilmaz. Painijoita on ilmoittautunut n. 500, joten karsintoja käydään
aamusta asti.  Tiedossa on kovatasoinen kilpailu, jonka ohessa tarjoillaan paljon muuta viihdykettä ja ajanvietettä koko perheelle. Finaalit painitaan iltapäivällä, viimeiset ennen viittä. Kello 17 alkaa palkintojenjako ja lopetusseremoniat. Tapahtuma on lapsiystävällinen ja katsojille maksuton.

Kaupungin sivuilla alanya.bel.tr sekä 
facebookissa
on lisätietoa, ja kartalinkki. Alanyasta on noin kahden tunnin ajo, mutta matkaan kannattaa varata runsaasti aikaa, sillä tapahtumaan on menossa ainakin toista tuhatta ihmistä, ellei enemmänkin. Pientä ruuhkaa saattaa siis tiellä on, ja kun varaa sopivasti aikaa, niin voi matklla pysähtyä syömään ja juomaan tai vaikka kuvailemaan maisemia.

Vieressä on kuva paikalle saapuvista painijajulkkiksista, jo kisoja voittaneista. Alla on ohjelma-aikataulu, joka ainakin tietokoneella ja tablella avautuu klikkaamalla suuremmaksi. Puhelimista ei aina tiedä miten ne näitä kuvia ja kuvatiedostoja käsittelee. Ja kaupungin sivuilta ja tuosta facebook-linkistä löytyy kaikki samat kuvat ja tiedostot toisessa muodossa, ehkä helpommin aukeavana, jos näiden kanssa on ongelmia.




torstai 27. heinäkuuta 2017

Ennen testaamaton ranta

Alanya tänään, läheltä LunaPArkia
Oli joku toinenkin suomalainen nainen joutunut eilen kolariin. Tämä toinen oli ollut osallisena moottoripyöräkolarissa.
Tuohon nähden olen selvinnyt itse tosi vähällä. Ja tänäänkin kun olen ollut skootterilla liikenteessä (kyydissä istuen) on muuten ollut kypärä päässä koko ajan. Laittoi kuskikin kypärän, kun ei kestänyt sitä, että minun kypäräni lippa iski häntä takaraivoon joka kerta kun hän jarruti vähän tukevammin. Mutta takaisin kolareihin ja liikenteeseen. Olkaahan varovaisia ja huomioikaa nekin suunnat, mistä ei pitäis tulla ketään. Aika-ajoin kannattaa siis katsoa myös taivaalle, jalkakäytävälle ja vaikka minkä suuntaiselle kaistalle. Myönnän, että pelkäsin kyydissä nyt vielä tavallista enemmän, mutta tuo murtunut varvas on nyt niin kipeä, siis Kipeä, etten edes ehdottanut saapuvani polkupyörällä sinne rannalle mihin menimme tämään.

Iloinen yllätys, tai no, ainakin hyvin erilainen yllätys oli ranta Kleopatrarannan loppupään ja tunnelin suuaukon välillä. Siellä oli rauhallista, hiljaista ja ihan julmetun kivikkoinen ranta. Meri oli tänään jokseenkin ärhäkkä, hankala ja vaikka tuo kaverini on hyvä uimari, niin niin vain tuli mahallaan ja naama edellä hiekkaan niistä tyrskyistä. Kävin kolmannen yli pyyhkäisseen aallon jälkeen tarjoamassa vetoapua, että pääsee maihin. Aiemmin ei tullut edes mieleen ettei pääsisi. Itse kävin kokeilemassa uimapatjan kanssa, mutta aallokko oli sille aivan liian iso. Yritti kääntää patjan ympäri, kunnes sovinnolla tulima mahalaskulla rantahiekkaan itsekin... ja tietty iskin kivikkoon juuri sen murtuneen varpaan. Kaverilla oli huonompi tuuri, sillä hänelle tuli ihan avohaava jalkaan noista teräistä kivistä, joita kohden meri paiskasi aikamoisella voimalla.

Rannalla tuli oltua 6 tuntia... mikä näin ruskettumattoman pohjoismaalaisen valkonaaman laskuopilla tarkoittaa paljon palanutta nahkaa (aurinkosuojavoiteesta huolimatta). edellisestä oliiviöljyämisestä opin sen, että se todella rauhoitti ainakin sen palovamma yhtä nopeasti kuin aiemmin käyttämäni after sun cremet. Yllättävää. Öljyämisen aika siis tänäänkin.

Eilen iltayöstä tuli yllättäen vastaan tilanne, jossa katsoin parhaaksi hypätä mereen ihan täysissä vaatteissa. Merivesi on ihanan lämmintä ja mukavaa myös vaatteet päällä, oli se ensimmäinen huomio. Seuraavaksi teki mieleni heittää jalassa olleet salvarit pois, sillä meressä niistä tuli painavat, hankalat ja uimista jollain tapaa vastustavat. Aikani pulikoituani rantauduin Kalen linnoituksen muurien juurelle, sinne Punaisen tornin ja Terzanen väliin. Se ranta on aivan ihana, oli etenkin kello 22.30, kun valot heijastuivat Terzanesta kauniisti suht tyyneen meriveteen. Rantautumisen jälkeen ei muuta kuin päällysvaatteet kappale kerrallaan pois siellä muurin katveessa, ja vääntää ne mahdollisimman kuivaksi. Yleensä kuumalla yksi tärkeinpiä vaatteiden valintakriteereitä on se, ettei vaatteissa näy hiki, eikä siis muukaan  kosteus. Nyt kävi juuri sellainen tuuri.

Kun kävelimme punaisen tornin juurelta Postin taakse ja Atatürk-kadulle läpimärkinä, niin kummankaan vaatteista ei nähnyt että vaatteiden alla valuu suolavettä, niin luontevasti ne istuivat päällä ja säilyttivät värinsä. Hiuksetkin olivat sopivasti kuivuneet siellä ennen kävelemään lähtemistä, joten nekään eivät kavaltaneet. Taksia emme jostain kumman syystä saaneet... kun kysyimme, että otatko kyytiin kaksi merestä noussutta. Riittävän pitkän taivalluksen jälkeen oli aivan ihana päästä lämpimään suihkuun.

Alanyassa on tulossa Güres Yağlı Pehlivan tapahtuma taas Gökbel Yaylası alueelle. Laitan siitä huomenna vaikkapa mainoksen jakoon, nyt en jaksa sitä etsiä. Uniaika koittaa just nyt. Hyvää yötä

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Läheltä piti, todella läheltä

Alanyan värejä. TÄmä köynnös oli leikattu pensaaksi.
Mietipä kaksi mahdollista, mutta ei niin yleistä seurausta siitä, että ostat polkupyörän.

Tänään lopultakin ostin täällä polkupyörän. Kävin ensin Kipassa, jossa oli vain lasten pyöriä ja jokunen 26" miesten pyörä. Metro-tukussa oli juuri sellaisia polkupyöriä kuin halusinkin, ja hintakin oli kohdallaan. Metron hinta oli puolet siitä, mitä minulta haluttiin samoista pyöristä muissa liikkeissä. Muissa hinnaksi sanottiin 900-1.200 TL, tuolta sama pyörä lähti mukaani hintaan 490 TL, sisältäen kattavan ensihuollon Alanyan keskustassa sijaitsevassa polkupyörien huoltoihin erikoistuneessa firmassa, ja 2v takuun.

Lähdin ajamaan Metrosta, Obasta keskustaan Sevket Tokukselle. Menin hieman ohi Yasam sairaalasta, eli ohi myös pyörähuoltamosta, kun en heti keksinyt missä se on. Katua ylittäessäni näin kuinka hieman kauempana oikealla kaatuu mies skoottereineen, skootteri lähtee luisumaan kyljellään minua kohti kuin keilapallo, ja skootterin kyydissä ollut nestekaasupullo samoin. Pomppasin fillarista vähän kauemmas, mutta en päästänyt kokonaan irti kahvasta. Mies putosi skootterin kyydistä jo ennen minun kohtaamistani, ja skootteri tai kaasupullo osui fillarin takatavaratelineeseen ja lokasuojaan. Ehdin nähdä kuinka mies löi takaraivonsa aika pahan näköisesti asfalttiin.

Minun käsilaukkuni yms keräsi eräs sivullinen mies kauempaa risteyksestä, ja toi minulle. Samalla tuo mies ja toinenkin läsnäolija alkoivat sättiä minua siitä, että aiheutin skootterikuskin kaatumisen, koska se kaatui minun kohdallani, koska en väistänyt. Sanallisen arkkuni aukeaminen on hidastunut huomattavasti, ellei jopa huolestuttavan paljon. Kuuntelin hetken vielä uudestaan, enkä oikein tajunnut että mistä hitosta ne kaksi miestä nyt puhuu. Siis että suojatietä ylittävä henkilö aiheuttaa skootterin kaatumisen noin 15-20 m ennen suojatietä, ja sen, mitä kaatumisesta seuraa. Säikähdin tapahtunutta niin paljon, etten saanut sanottua oikeastaan mitään moneen minuuttiin.

Tuolihissin alalähtöpaikalta kuului työn ääniä
Olimme kaikki jo lähdössä pois paikalta, kun skootterikuski vielä tulee minun perääni, ja päkättää siitä, kuinka liikenteessä pitää olla varovainen. Siihen asti kaikki oli ok. Niin pitääkin olla, niin minun, hänen kuin muidenkin liikkujien. Mutta... sitten hän alkoi puhua siitä, kuinka hän ajaa tätä katua edestakaisin päivittäin, ja joka kerta kun sairaalan luona vaihtuu vihreä valo, niin seuraavistakin valoista pääsee automaatisesti, ne nyt vaan ovat aina olleet niin. Siinä vaiheessa mulla keitti. Hän ei ollut seurannut liikennevaloja, ja hän oletti mitä oletti. Oletti myös sen, että jalankulkijan tulee aina väistää muuta liikennettä. Siksi minä kimmastuin. Skootterikuskit menee täällä kuin villisiat pusikossa, ja monella on se asenne, että sinne minne skootteri mahtuu voi ajaa, ja jos ei mahdu, niin jalankulkijoiden on silti väistettävä että mahtuu. Poliisi ottaa täällä nyt skootterikuskeja tarkempaan tarkkailuun juuri heidän holtittoman liikennekäyttäytymisensä johdosta.

No, tuossa ongelmia olivat mm
- hän oletti että suojatietä ylittävä väistää joka tapauksessa,
- hän oletti hallitsevansa skootterinsa, muttei kyennytkään hallitsemaan, vaan kaatui
- hän ajoi lujaa, ja jokin horjutti tasapainoa ja vei hallinnan
- hänellä oli itsensä lisäksi skootterinsa taakkana mm nestekaasupullo
- tien asfalttipinta oli kuuma, varmasti yli +50 C, koska ilman lämpötila oli +35 C ja aurinko paistoi tuonne suojaisalle katupätkällä pilvettömältä taivaalta. MIllainen mahtoi olla renkaan kunto.
- ja saattaa olla mahdollista, että minäkin katsoin liikennevalot väärin, mutta joka tapauksessa hän olisi hyvin mahtunut kaksikaistaisella tiellä minun ja fillarin ohi, ei me nyt niin pitkä kuljetus olla.
Hän kaatui kaukana suojatiestä, mutta minua oli helppo syyttää. Harmittaa silti, että mies löi päänsä pahasti (ilman kypärää), sillä siitä voi olla jatkoseuraamuksia eikä hän suostunut menemään lääkäriin. Toki harmittaa myös kaikki aineelliset vahingot hänen osaltaan, ja uuden fillarin osalta. En silti koe, että se kaatuminen oli minun vikani. Minut pelasti osumalta havaintokyky, nopeat liikkeet, tuuri ja ehkä suojelusenkelikin. Oli tosi lähellä tulla isoja vahinkoja, ellen olisi pystynyt väistämään liukuvaa skootteria ja nestekaasupulloa. Ilman vakuutusturvaa sairaalalasku olisi ollut helvetillisen iso.

Kun siinä sananvaihtomme sitten repesi isoilla kirjaimilla keskusteluksi, turkiksi, ja hän pysäytti lähistölle tulleen poliisiautonkin ja alkoi kertoa aiheuttamaani vahinkoa. Annoin miehen puhua, ja sanoin sitten, että hän kyllä kaatui kaasupulloineen jo tuossa reilusti kauempana, ja luisui sitten kyljellään minua kohti, että minun kohdaltani olisi kyllä mahtunut menemään ohikin jos olisi ollut pystyssä. Poliisi käski hänen jättää minut rauhaan, ja sanoi meille että alkakaahan nyt mennä, ja eri suuntaan. Jos hän olisi halunnut viedä tilanteen pidemmälle, niin tuollahan on valvontakamerat. Valvontakameroita on nyt joka paikassa, yhteensä satoja. Aina löytyy joku kuvatallenne, jos tulee tarvis.

Tuolit ovat valmiina, koneisto ei.
No, se oli se eka yllätys. Raahustin siinä sitten sekavissa tunnelmissa pyörähuoltoon, ja istuuduin siellä tuolille odottamaan. Sitten se iski, hirveä tärinä ja tunnemylläkkä siitä mitä oli tapahtunut ja kuinka lähellä selviäminen oli. Minulla on aina sama juttu onnettomuustilanteissa tms. Reaktio tulee vasta sitten kun tilanne on ohi ja on tilaa sille reaktiolle. Sain rauhoituttua sillä aikaa kun pyörää huollettiin. Kuulin, että joudun ajamaan takaisin Metroon koska he unohtivat antaa minulle takuutodistuksen / -vihkosen. Valitsen nyt kuitenkin ihan toisen reitin, nimittäin turvallisen rantakadun. Sinne päästäkseen saa ajaa ensin liikenteen seassa, kun ei  mahdu jalkakäytäville, ei pääse jalkakäytäville tai niitä ei ole. Eikä kai niillä saisi joka paikassa ajaakaan, mutta kun tuo liikenne on niin hullua, että hirvittää ajaa ajoradalla bussien ja henkilöautojen välissä liikennesekamelskassa.

No, Metrosta sain tarvitsemani takuuvihkosen, käyn joskus uudestaan sen kanssa huoltofirmassa, ja sain myös tarvittavat ostokset. Lähdin sitten hiljakseen ajelemaan pienempiä teitä pitkin ja ylämäkeen, kotia kohti. Siinä vaiheessa jo hymyilytti lämmin kesäsää, ihana aurinko ja pieni tuulenvire hiuksissa. Kotiin päästessä olo oli kuin saunassa urheilevalla. Ja kun sisälle asti pääsin, niin näin, että on myös massiivinen aurinkoihottuma käsivarsissa, niskassa ja kasvoilla. Jep. Kivaa punapilkkuista ja helakanpunaista päivää ja iltaa siis. Sain juuri käytyä suihkussa, juotua yli litran vettä (ja janottaa silti), kun puhelin soi ja kysytään ulos. Se hollantilais-turkkilainen, josta eilen kerroin, oli sitten keksinyt mikä numerossa oli mennyt vikaan. Sen hetken fiilikseen sopi hyvin vanha kirjainyhdistelmä evvk; kuinka sen turkiksi kääntäisit...

Kun kaapissa ei ollutkaan mitään aloeverapohjaista after sun -voidetta, niin kokeilen paikallisista konsteista toista. Kaikki helakan punakat, kuumottavat jne alueet on voideltu oliiviöljyllä. Juuri toin Metrosta hyvää extra virgin -laatuista, ja nyt se siten päätyy iholle 😁 . Katsotaan minkä verran se jaksaa rauhoittaa ärtyneitä ja palaneita alueita. Varmaa on jo, ettei se ainakaan pahenna. Nyt sitte kuljen pari päivää pitkähihaisissa, +40 C tai ei, mutta auringolta suojattuna. Tuntuu ihan kesälämpimältä.

Lisätty 27.7.
Ilta ja yö paljasti omat kolarivammat. Yksi murtunut varvas, hillittömän kipeä mutta konservatiivisesti hoidettava. Yksi palasiksi rikkoontunut alatakahammas ja paikaltaan osin ironnut vastakkainen hammas yläpuolelta, ja aika monta mustelmaa ja kipeä niska ja alaselkä. En ehtinyt edes tajuta siinä hetkessä, enkä muutamaan tuntiin sen jälkeenkään. Mutta tänään päivittelen hyvin myöhään yöllä, jos sittenkään. Eilinen vuorokausi jatkui yhtä vauhdikkaana ja omituisena ihan loppuun asti. Ensimmäistä kertaa eläissäni hyppäsin yönpimeään mereen kaikki vaatteet päällä...

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Sinne vai tänne vai...

Ny on hiukan kiire ja vipinäpäivä. Ei ehdi, ei millään kerkiä kirjoittaa, tai siis miettiä mistä kirjoittaa. Aamu meni nukkuessa pitkään, herätyskello kun ei ole käytössä kun ei ole työn vuoksi heräämisaikataulua. Lämpö ja naapuruston äänet ovat meillä luomuherätyskellona. Nyt on ollut aiempaa lämpimämpää, lähes +40 C, ja sen tuntee kyllä. Paita kastuu taas. Ihanaa kun ei palele. Nautin. Ja nauttii vettä myyvä lähikauppiaskin. Itsekin hain tuolla ostoskärryllä 4 isoa pulloa, kun en viitsi niitä joka päivä olla roudaamassa, ja nyt kuitenkin menee noin 5 litraa per päivä. On tarjolla myös firmoja, jotka tuovat kotiin noita 20 l isoja vesipulloja, mutta kohtaamieni, tällä alueella toimivien yrittäjien toiminta on ollut niin epäystävällistä ja hinnaltaan epävakaata, että en halua heiltä tilata. Mieluummin roudaan vesipullot lähikaupasta, jossa palvelu on ystävällistä, hinnat päivästä toiseen samat ja suklaatakin saatavilla siinä samalla.

Uiminen vaan on ihanaa, ja vedessä leikkiminen ja kelluskeleminen. Buranaa aamupalaksi ja päätin olla välittämättä tulehduksesta. Toivoin ettei nivelet mene pahemmaksi, ja suuntasin rannalle. Puolitoista tuntia jaksoin liottaa itseäni tuolla turkoosinsinisessä suolavedessä, ja tulin pois monta huolta kevyempänä. Meri vaan on sellainen huolien viejä ,että ei paremmasta väliä. No, kotimatka toi lähes 100 kg huolta, joka ei millään meinannut karista kannoilta. Kiiltokuvan kaunis ja aivan liian nuori mies valkoisella skootterilla pysähtyi jalkakäytävälle muutaman metrin päähän. Arvasin jo siinä, ettei tästä taas puhumatta selviä. Kohdalle tullessa tervehti englanniksi hyvin kohteliaasti, vastasin automaattisesti turkiksi, koska näytti turkkilaiselta. Sitten iski miehelle puhetulva, espanjaksi. Katsoin hetken suu auki, että mitä ihmettä tässä nyt tapahtuu. Vähän ymmärsin espanjaa, ihan kaikkea en ole unohtanut, mutta puhuin uudelleen turkiksi. Silloin mies jäi suu auki, ja totesi vain, että "näytät espanjalaiselta, ja luulin sinua espanjalaiseksi, en kai kuullut mitä puhuit".

No, alkaapa herra sitten kertoa itsestään ja ex-tyttöystävän lähteneen, ja että lähtisinkö ulos hänen kanssaan. Juu, ehkä
joskus, sanoin ja lähdin kävelemään kotiin päin, kun onnekseni iso mammalauma mukuloineen tuli rannalta kohti, ja täytti koko kävelytien. Oli hyvä hetki liueta paikalta. En päässyt kotiin asti, kun tuo tyyppi ilmaantui skootterillaan vierelle uudelleen, ja jatkoi kyselyä, piti minulle saarnaa siitä etteivät kaikki miehet ole samanlaisia, ja että hän on hollantilais-turkkilainen ja hyvä mies ja tekee sitä ja sitä työtä jne jne. Minä oli ihan kotinurkilla, ja olin tuntevinani nahoisani, kuinka muutamista avoinna olevista ikkunoista katsellaan ja kuunnellaan mielenkiinnolla mitä tapahtuu. Heppu sitten kyselee puhelinnumeroa. Annoin numeron, mutta siinä lipsahti yksi 9 8ksi. Hups.

Ei ole soittoa kuulunut vielä tähän mennessä. Kumma juttu 😅. Ja naapurit eivät takuulla unohda tapahtunutta ihan pian, vaan saan olla taas tarkemman tulemis-menemis-syynin alla, varsinkin kun nyt olen lähdössä ulos, ja tulen vasta huomenna iltapäivällä kotiin. Yhdistävät vaan ihan väärään tyyppiin. Ja kun näkevätkin kuvioissa vanhan, sittenkin, niin puhetta ja ayıpitusta riittää joksikin aikaa. Vaan samahan se on maailman  joka kolkassa. Ne maailman parhaat live-kamerat eli aikansa pitkäksi kokevat mummot ja vanhat mammat vahtii ja tiedottaa. Kiva suoda ihmisille tekemiseniloa ja ajankulua. Niin että ayıp ayıp, menen taas. Hyvaa yöta, iyi geceler.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Sininen utu

Alanyan sataman rentouttava näky
Kuuma, peitto pois, kylmä, peitto takaisin, kuuma, ääh, kylmä, missä peitto... ja hieman pikkupätkissä nukuttu yö oli takana, kun aamulla kuulin puhelimen ilmoittavan sähköpostista. Ääni on pieni, mutta tunnistettava. Laitoin jo itseni takaisin uni-asetuksille, kun uteliaisuus voitti, ja nousin ylös lukemaan viestiä. Siinäpä se uni sitten kaikkosikin: "...Tämä sähköposti on vahvistus kirjasi julkaisemisesta ja samalla alustava kustannussopimus. Laitamme nyt kirjasi työn alle..." Ai, wau! Puoliunisena kohti keittiötä, vedenkeitin päälle ja sitten vasta meni tajuntaan mitä tuo viesti kokonaisuudessaan tarkoittaa. Tai ehken vielä tiedä mitä kaikkea siitä oikeasti seuraa tai ei seuraa, mutta ainakin hyvän fiiliksen riemutanssi lähti käyntiin, cha cha chaa.

Eihän siinä saanut edes aamupalaa tehtyä, kun alkoi runosuoni taas kukkia ja tarinaa pukkasi ulos. Parvekkeella ruutuvihkoon luonnostellen istuin ja tähystelin välillä horisonttiin, vaikka olisihan tämä läppärikin ollut melko nopea käynnistää. Läppäri vaan oli sisällä, ja ulkona oli se inspiroiva näkymä, saumaton sini yhdistämässä taivasta ja merta. Näillä fiiliksillä siitä tuli paritkin käyttökelpoiset ahaa-elämykset. Ehkä. Eihän sitä koskaan tiedä mitä loppujen lopuksi käyttää ja minkä hylkää, vaan talteenhan ne oli silti laitettava, kas kun muuten hukkuvat hatarasta muistista. Minä sen sijaan en hukkunut mereen tänäänkään, vaikka näine luomukellukkeineni kävinkin syvemmällä kuin koskaan aiemmin. En ole tajunnut miten hyvin tämä valkoinen aines kannattaa, ja nyt kun sen keksin, niin otan siitä kyllä kaiken ilon irti kelluskelemalla aalloissa. Puolitoista viikkoa ja - 2kg, joten kellukkeita jää mereen viikoittain, poistuu solu solulta. MIssään se ei vielä näy eikä tunnu, paitsi siinä vaa'an lukemassa, ja motivaatiossa. Mutta tuo meri oli tänään tosi rauhallinen, ja pintavesi niin lämmintä, että tuli hiki. Oli sanoinkuvaamattoman ihanaa liukua lämmintä pintaa pitkin.

Iso risteilijä saapui idästä Alanyan satamaan
Nyt kun olen käynyt hieman eri rannoilla, niin heille, jotka eivät aina niin innostu siitä Kleopatrarannan omanlaisestaan
tunnelmasta, suosittelen tutustumaan Oban ja Tosmurin rantoihin. Rannat ovat viime talven jäljiltä ja muokkausten jäljiltä muuttuneet paljon, ja esim nyt Oban ja Tosmurin rannoilla on ei-äkkijyrkkää ja uimariystävällistä. Lisäksi siellä on paljon enemmän tilaa ja vähemmän niitä iholle pyrkiviä höpöttäjiä. Oban ja Tosmurin rannoilla on turistien lisäksi paljon paikallisia ja myös hyvät palvelut. Keskustasta Atatürk-kadulta pääsee busseilla 1 ja 101, ja samoilla numeroilla takaisin keskustaankin. Yksi bussimatka maksaa 2,50 TL eli tällä hetkellä noin 0,60 €, ja sanoi opas mitä hyvänsä, niin rahalla voi busseissa maksaa edelleen. Muistan parin vuoden takaiset matkaoppaan bussiohjeistukset, että nyt kun bussikortti on käytössä, niin käteisellä maksu poistuu... ei poistunut. Käteinen kelpaa, sekä TL, € että $.

Lämpimän ilmaston ruoanlaitossa on moniakin riemuja. Yksi on nyt ajankohtaisuudessaan ylitse muiden. Valmistan huolella pitkään kypsytettävää ruokaa. Odotan jo maha mouruten ja mielessäni makua maistellen. Annan sen jäähtyä hetken ja nuuhkaisen tuoksua syvään samalla kun olen viemässä lusikkaa suuhun. Mutta, mikä tuo haju on? Ihan kuin olisi pilaantunutta. Eihimputarallaa, roskiin koko annos! Jos en mitään muuta ole ruoanlaitosta täällä oppinut, niin ainakin sen, että jos vähänkään tulee sellainen tuoksu tai maku, että onkohan tuo pilaantunutta, niin se taatusti on. Joku ainesosista, ilmeisesti se ainoa ruokaan lisäämäni kananmuna, oli pilaantunut, mutta sen verran vähän, etten huomannut sitä hajua kananmunaa rikkoessani. Vähänkin on tarpeeksi, erityisesti kananmunien ja pilaantumisen kohdalla. Ja matkavakuutuksettoman matkailijan reissatessa.  Kun en enää viitsinyt tehdä uutta ruokaa, niin iso tuoppi teetä ja pari porkkanaa sai korvata aterian... ja myöhemmin vedenostomatkalla kaupasta ostettu suklaapatukka, ihan pienen pieni, se bumba 😁.

Youtubesta eräs turkkilainen biisi, luonnon hyväksi.

Lisätty illalla:
Tuo risteilyalus, joka aamulla otti silmiin tuolta sinisen udun keskeltä, ja jonka sain pikkupokkarilla tuohon kuvaan zoomattua, on Bahaman lipun alla purjehtiva luksusristeilijä Med Queen. Med Queen tuli Alanyan satamaan nyt kuudennen kerran, ja sen mukana tulleet 198 turistia pääsivät tutustumaan Alanyan kaupunkiin, kauppoihin ja historiaan päivän ajaksi. Illalla klo 20 Med Queen jatkoi matkaa Kyproksen Limasoliin.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Voihan kultaranta

Alanya Kale ja rannalle näkyvä yksityiskohta 23.7.2017
Aamulla heräsin siihen äänen, kun joku hakkaa kirveellä puuta. Hetken piti miettiä, että missä minä olen. Naapuritalon pihamaata siellä vain siistittiin. Yllättäen tuli ryteikön takaa persikkapuukin esille, persikoineen 😶. Kumma etten ole sitä ennen edes huomannut, ja olen kuvitellut olevani monia asioita huomaava. No kerrankos sitä on väärässä itsensä tai ympäristönsä suhteen. Se on vain elämää.

Täällä näkee yllättävän paljon kuinka turkkilaiset ja ulkomaalaiset turistit poimivat puista hedelmiä, joskus jopa pusseihin asti. Poimiikohan kyseinen henkilö omassa kotikylässään tai kotikaupungissaan naapurin tai muiden puista vaikkapa omenoita tai kirsikoita, jos ei omassa pihassa satu olemaan tarpeeksi hedelmäpuita? Miksi ihmeessä sitten täällä käyttäydytään niin tyhmästi, poimitaan puista köyhien ihmisten hedelmät? Niiden, joilla on varaa matkustaa lomalle Alanyaan, luulisi kykenevän ostamaan 1-5 TL / kg maksavia hedelmiä. Rahasta se ei ainakaan ole kiinni, joten taas kerran asenteesta. Välipitämättömyyttä ja ylimielisyyttä näiltä ihmisiltä. Minä, minä, minun, minun. Idiootit. Käyttäytyvät kuin maailmanomistajat.

Alanya, KAle ja pätkä linnoituksen muuria 23.7.2017
Eilisen uinnin jälkeen tarvittiin tästä päivästä selviytymiseen Buranaa, muutoin ei olisi vasen käsi eikä jalka olleet yhteistyöhaluiset. Parin tunnin kuluttua tuosta kipusin hiki otsassa Kalelle tapaamaan entistä naapuriani pitkästä aikaa. Meillä pelasi tämä keskinäinen "ajattelin sinua" -viestintä taas tosi hyvin. Hän sanoi, että on koko aamun miettinyt mihin aikaan ilmestyn tänään. Kumpikaan ei vaivaudu käyttämään puhelinta, ajattelee vaan. Heillä istuessani tajusin, että pihapiirissä on uskomattoman hiljaista, ei rääy kukko eikä voivottele kanat. No, hänellä oli enää kolme kanaa, ja nekin nyt siirrettynä toiselle puolen taloa, kun heille oli rakennettu yksi huone lisää ja sisäänkäynti oli muuttunut. Entinen vuokraemäntä-mummo oli vuorilla viileämmässä ilmastossa, ja naapurusto muilta osin vaikutti nukkuvalta. Ketään ei näkynyt missään, eikä kuulunut mitään.

Kun mainitsin ystävälleni seudun hiljaisuudesta, niin hän sanoi, että odotas kun ilta alkaa, niin alkaa taas kauhea ralli ylös Kalelle. Naiset tietää kyllä mikä ralli, ei sitä tarvitse sen enempää selittää. Samoin satamasta kuuluu taas yökerhojen äänet entiseen malliin, ja Kalelta alas tulevat autot soittavat sitä onnellisten kuskien valitsemaa "minä sain"-jumputusmusiikkia niin kovalla, että rappaukset tippuu katonrajasta. Ja tietysti autojen ikkunat on pakko pitää auki, koska on niin kuuma sen suorituksen jäljiltä. Ilmavirta viilentää, eikä siinä tilassa tule piitanneeksi asukkaiden yöunesta hiukkaakaan.

Sama vähän kauempaa...
Pitkästä aikaa kävin tutulla Kleopatrarannan alueella kastautumassa meriveteen ja tervehtimässä tuttuja. Uinti jäi todellakin kastautumiseksi, sillä käsikipu esti uimisen, ja tuossa virtaukset oli niin kovat, että tarvittiin kaikki voimat ja koko uintitaito, että pääsin takaisin rantaan (vaikken ollut kuin kahden aallon päässä rannasta). Ranta oli ihan täynnä porukkaa, ja kuulin paljon sellaisia kieliäkin, joista en edes tunnistanut mikä kieli se oli. Suurin osa istui tai makoili rannalla, muutama riittävän hyvä uimari ja kellukkein varustautunut uiskentelija oli pidemmällä rantavadessä. Ja sitten oli me rantavedessä istuskelevat ja mereveden pyörittelemät, pikkulapset, muutama äiti ja minä. Äidit ihan fiksusti, lapset ja minä tukka takussa, hiekkaa joka paikassa, pinnan yläpuolella milloin jalka, milloin käsi, useimmiten pää. Ei vainen, minäkin olin ihan paikallaan ja siivosti, kipusyistä, ja lasten touhuja katsellen. Eilen sen sijaan kirveli silmiä, suussa maistui suolavesi ja hiuksista rapisi hiekkaa vielä kotonakin, eli varsin onnistunut rantafiilis.

...ja vielä kauempaa, sieltä penkeiltä asti.
Rannalta lähtiessä istuin hetkeksi kuivattelemaan itseäni ja märkien bikinien päälle vedettyjä päällysvaatteitani rannan ja puiston rajalla olevalle kaarevalle penkille. Olisiko mennyt jopa 5 minuuttia, ennen kuin siihen ilmestyy ensimmäinen seurankaipuinen. Nykyään on helppoa, kun näyttää kaikki kaksoisleukansa ja silmäpussinsa ilman aurinkolaseja, niin peruuttavat ainakin nuoremmat haihattelijat pois. Niin tämäkin. Seuraava sen sijaan oli sitkeämpi, tai toivottomammassa tilanteessa oleva. "MIstä sinä olet kotoisin?" En mistään. Ja asun täällä. "Ai, sinä puhut turkkiakin. MInä puhun loistavaa englantia. Ei sinun kannata enempää turkkia opetella. Turkki on kuin USA. Täällä asuu eri alueilla erilaisia ja eri kieliä puhuvia ihmisiä." Juu, niinhän se on joka maassa, sanoin, ja ajattelin, ettei huonompaa vertausta olisi voinut esittää. "Ei se ole sama juttu. Blaa blaa blaa... Helsingissäkö sinä asut? Mitä sinä siellä teet?" En asu, asun täällä, ja en tee mitään... Siinä vaiheessa tuli taas kurdikiintiö täyteen, ja lähdin kävelemään pois. Seuraava kysymys olisi kuitenkin liittynyt perhesuhteisiin tai omistuksiin. Turkkilaisten keskuudessa eläessä ja toimiessa tällaista ei ole ollut, ja olen saanut olla rauhassa tuollaiselta tökeröltä mammonaa ja mahdollisuuksia kartoittavalta kyselyltä. Vaan nyt olinkin tullut "kultarannalle", etsijöiden paratiisiin.

Oleanterin kukka penkin takaa
Kotiin tullessa törmäsin alapihalla sombreroihin, ja olin purskahtaa nauruun. En kuitenkaan tohtinut, oli naapurin mies sen verran väsyneen näköinen matkalaukkuja siirellessään, ja sombreroita. Yläkerroksessa kuului ensimmäiseksi "ayıp, çok ayıp' (häpeä, iso häpeä), kun pari naista paapatti reissusta palanneelle naiselle kiihkeään sävyyn. En tohtinut häiritä ja kysyä, että olivatko Espanjassa vai Amerikan reissultako palasivat. Niin vaan talo täyttyy, asunto kerrallaan palaavat ihmiset koteihinsa ja alkaa arki, kullakin itsensä näköinen. Tässä sitä voi sitten sopivasti miettiä, että mitähän se minun arkeni on, ja missä? On nyt jotenkin välivaihe, vapaata kelluntaa, vai olisiko sittenkin pudotusta 😎 . Laskuvarjokin unohtui lähtiessä.

Mukavaa iltaa, ja muista pitää huolta ystävistä.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elämällä on omat tapansa toteuttaa unelmia

Alanyan parvekeruusut tänään
Alanyan kaksi mielenkiintoisinta kampaajaa, Yusuf ja Musa. Molempien kampaamot sijaitsevat vierekkäin tavallaan. Toinen on katutasossa ja toinen naapurissa kerrosta ylempänä. Ne löytyvät Atatürk-patsaalta itään, Koton-vaateliikkeestä vielä vähän eteenpäin, heti seuraavan kulmassa sijaitsevan ravintolan kohdalla. Musan teksti näkyykin siihen kadulle, ja heti kulmasta vasemmalle kääntyessä näkyy myös Yusufin kampaamon tekstit. Kulmauksessa sijaitsevan ravintolan terassin loppuessa katutasoa alempana olevasta alaovesta pääsee Musalle, ja 5 askelta myöhemmin siitä kadulta voi kävellä Yusufin ovesta sisälle. Molemmat ovat taiteilija-persoonia, joissa yhdistyy luovuus, vahvuus ja heikkous mielenkiintoisella tavalla.

Musa on varsinainen artisti, joka johtaa kampaamoaan omalla olemuksellaan, ja luo samalla todella hyvin asiakkailleen istuvia kampauksia. Ne leikkaukset, joita olen siellä nähnyt, ovat upeita ja kantajiensa näköisiä. Ja työläitä tehdä, siis jos itse aikoo kotona vastaavan saada aikaan. Mutta todella taitavasti värjättyjä ja leikattuja. Ja Yusuf, kampaamonsa kapellimestari hänkin, on myös aikamoinen persoona, kun hänen kanssaan hieman enemmän juttelee. Yusuf on taitava tekemään permanentteja, ja tekee modernilla tavalla ja modernein ainein. Kun kerroin, että Suomessa permanentti on nyt muotia, niin hänhän innostui kovasti. Yusuf oikeasti tietää mitä hän tekee permanenttiaineiden ja värien kanssa. Eivätkä hänen leikkauksensakaan ole hassumpia, ideaa on niissäkin. Kävin alkuviikosta Yusufin käsittelyssä, ja olen taas hyvin tyytyväinen lopputulokseen. Ja molemmat myyvät turistille samalla hintaa kuin paikallisellekin, ainakin minun ja kahden ulkomaisen kaverini kohdalla.

...oli muuten hyvää 😋
Eilen oli kakkafiiliksinen ilta, joten en päästänyt ulos mitään siitä mitä blogiin kirjoitin, deletoin ne vain pois. Tänään voin sanoa, että ongelma on ratkaistu, tai uskon sen ratkeavan, ja olen taas enemmän oma itseni. Elämä on mielenkiintoista, ja pukkaa meitä välillä johonkin suuntaan niin kuin äiti kävelemään halutonta kolmivuotiastaan, hellästi ja päättäväisesti. Kai tämä oli taas yhden sorttinen muistutus siitä, missä se oma tie menee, ja minne on seuraavaksi tarkoitus astella. Vaan asioilla on aina taipumus järjestyä. Aina. Ei siten kuin haluaisimme, vaan siten kuin on tarkoitettu. 

Joskus lähipäivinä on tullut vastaan tällainen blogikirjoitus: Elämäntarinoita, hidastaelamaa.fi. Noora Lintukangas kirjoittaa siitä, kuinka jokainen meistä on täynnä tarinoita. Kirjoitus on hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainen jokaiselle maailmasta, itsestään ja hyvinvoinnista kiinnostuneelle, kirjailijalle, matkailijalle, elämänseikkailijalle ym, ja sieltä voi poimia ajatuksen siemeniä, ideoita tai jopa koko ideologiankin, kuka mitäkin haluaa. Suosittelen lukemaan läpi kaikessa rauhassa, syventyen. Toisaalta tuntuu tyhmältä sanoa "lukemaan läpi" koska tuo teksti tarjoaa niin paljon enemmän. Läpi lukeminen on vain pikainen toimenpide, no, on se silti myös syventymisen mahdollistava ja vaikka mitä muutakin. Iloa ja hymyä siitä itselle jäi, ja vahvistusta jatkaa valitsemallani tiellä.

Rantakivien pieniä ihmeitä
Itsellä on menossa melko kiva tilanne, joka on toisaalta myös raskas ja väsyttävä, jos katson sitä kovin ahtaasta näkökulmasta. Voin taas miettiä, että  mitä unelmaa lähden seuraavaksi tavoittelemaan. Jatkanko vai muutanko suuntaa? Ja miksi niin valitsen niin kuin valitsen? Valitsenko seuraavan osuuden kulkemisen yksin vai yhdessä, ja miksi? Onko tärkeintä riippumattomuus vapaus, kirjoittaminen, elämän jakaminen, uudistuminen, varmuus vai epävarmuus? Ja sulkevatko ne toisiaan sittenkään pois, vai kulkevatko ne mukana kuin kaverijoukko, yksi vuoroin lähimpänä, joku kauimpana vuoroaan odottaen?

Käytännössä voisin myös jäädä ajelehtimaan, valitsematta, tai antaa jonkun muun valita puolestani... mutta ei, se ei olisi minua. JOtakin valitsen, ja siihen valintaan liittyy pitempi suunnitelma kohti omia unelmia. On sitten täysin eri asia, osasinko valita oikein, joutuuko elämä taas tönäisemään selästä aikanaan uutta suuntaa kohti. Onneksi voi aina silloin tällöin pysähtyä ja tarkistaa suuntaa, valita uudelleen. Sitä ei mikään tai kukaan estä, ei kukaan ota ihmiseltä pois. Jokainen voi pysähtyä, tarkistaa ja valita uudestaan, aina kun haluaa. Se tästä elämästä niin hienoa tekeekin. Niin kauan kuin on elämää on toivoa ja korillinen mahdollisuuksia odottamassa, että valitsen niistä mieluisat seuraavaa etappia kohti pyrkiessäni. Ja se tunne, kun huomaa voivansa valita ihan itse, on kokemisen arvoinen.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Maanjäristyksiä menee ja tulee

Turkin ja Kreikan välisellä meriaueella oli eilen 6,7 magnitudin maanjäristys, joka aiheutti pahimmat tuhot Kreikan Kosin saarella. Tuolla alueella on järissyt vuoden aikana useita kertoja, ja tämä linkki kertoo tämänkertaiset järistykset jälkijäristyksineen.

https://earthquaketrack.com/quakes/2017-07-20-22-31-12-utc-6-7-10

Jo kuukausia on puhuttu siitä, että tuolla saumassa on aktiivista tapahtumaa, ja että jotakin hieman isompaakin liikettä on tulossa. Täysin henkilökohtaisena mielipiteenä, ja vain uutisointeihin nojaten allekirjoittanut on vahvasti sitä mieltä, että onko sinne Kosille tai Rodokselle pakko mennä juuri nyt tai lähi kuukausina. Molemmat ovat alueella jossa tulee lisää maanjäristyksiä. Alanya on tarpeeksi kaukana ja monin verroin turvallisempi Suomen medioiden harrastamasta rajusta muslimipelkopropagandasta huolimatta. Juu, tiedän, suurin osa uskoo uutisiin kuin pässi suuriin sarviinsa, ja menee pelolla ohjaten sinne minne politiikan voimat heitä haluavat viedä. Kos ja Rodos ovat silti juuri nyt aktiivista järistysaluetta, kuten kyseinen manenrlaattojen sauma jo kuukausien ajan.

Takaisin maanjäristykseen. Järistyksessä Kreikan Kosin saarella kuoli turkkilainen ja ruotsalainen lomailija, sekä syntyi mittavia aineellisia tappioita. Alle on koottu ensimmäisen 10 minuuttisen aikana aiheesta vastaan tulleet uutisoinnit.


Suomeksi
https://yle.fi/uutiset/3-9734005

Ruotsiksi
http://www.aftonbladet.se/nyheter/a/pqEmo/jordbavning-skakade-grekland-och-turkiet 

Norjaksi
http://www.vg.no/nyheter/utenriks/stoerre-jordskjelv-registrert-i-tyrkia-og-hellas-minst-to-drept/a/24101500/

https://www.thetravelinspector.no/the-travel-inspector-blogg/2017/7/21/advarsel-det-kommer-flere-jordskjelv-p-feriestedene

Tanskaksi
http://nyheder.tv2.dk/udland/2017-07-21-kraftigt-jordskaelv-mellem-tyrkiet-og-graekenland-mindst-to-draebt-pa-ferieo

Englanniksi
http://in-cyprus.com/big-earthquake-hits-greek-island-of-kos-pictures/


http://www.cbsnews.com/news/deadly-earthquake-shakes-greece-turkey/

Turkiksi

http://www.alanyaadres.com/gundem/deprem-alanya-yi-da-sarsti-h20931.html


torstai 20. heinäkuuta 2017

Kiviä ja suklaata

Jonkun sydän oli jäänyt rannalle Alanyaan <3
Ihana vuokraisäntäni, miellyttävä ja luotettava isoa bisnestä tekevä mies, sanoi maaliskuun lopussa Suomeen lähtiessäni, että hän kyllä hoitaa ruusuni sillä aikaa kun olen poissa. Olin häkeltynyt. En olisi koskaan voinut kysyä tuossa asemassa olevalta henkilöltä, että tietäisitkö ketään joka kastelisi kukkia tällä välin. Kuukauden kuluttua hän hieman mieli maassa kertoi, ettei tiedä mikä niille nyt on tullut, että ovat jotenkin kuivuneen näköisiä ja saattavat sittenkin kuolla. Silti hän oli käynyt hoitamassa niitä koko tämän 14 viikon ajan. Kiitokseksi työstä ja huolenpidosta hain tänään hänen perheelleen suklaakakun Vercenik Pastanesista. Niin, suklaakakun... Jokunen tunti meni ihan hyvin, sitten mieltä alkoi vaivata hirmuinen makean ja suklaan himo, yhdistettynä siihen todellisuuteen, että lempparisuklaakakkuni on jääkaapissa! Onneksi se oli konditorian pakkauksessa eikä näkynyt, mutta muistikuvia oli kyllä, ja makumuistikuviakin...

Join lähes 1,5 litraa teetä tässä välillä huijatakseni kropan muihin ajatuksiin. Toimi se aikansa. Äsken kun vuokraisäntä kävi pyörähtämässä ovella, niin ihan ensimmäisenä tuuppasin kakkupaketin hänelle syliin, ettei se vaan unohdu jääkaappiin. Sinne meni, rauha talossa taas 😅 . Ah, dieettini mun, kauanko kestät. Nyt on parempi kestää, ja on vahvat taustatukijoukot, tai ainakin paine. Mies sanoi tavatessamme heti ensimmäisen 10 minuutin aikana, että oletpa muuten lihonut aika paljon Suomessa ollessasi. 😳 ei ollutkaan sitten nihkeän ihon ja vaatteiden syy, että oli vaikea pukea. Hän on sen sijaan laihtunut, kun on ollut kiirettä töissä. Joten motivaatio kasvoi Paljon. Ja ehkä liikuntamäärätkin kohta, toivottavasti. Siihen asti kotona pidetään vain terveysruokaa (lue: jätski ja kokikset nautitaan kaupungilla).

Kaiken maailman ihania pikkukiviä, Alanyan rannalta nämäkin
Olen toista päivää ilman säännöllistä kirjoitusprojektia, ja on jo vieroitusoireita niin paljon, että blogipäivityksiäkin on jopa ennakoituna. Ha haa, mitä tulisikaan, jos ei voisi kirjoittaa eikä lenkkeillä. Harkitsin jopa aloittavani pitkien Anelmaiset-villasukkien teon ihan vaan siksi, että päällä ja käsillä on jotakin tekemistä. Vaan villasukkien neulominen tässä lämpötilassa voisi olla melko tahmeaa. Tosin kroppa on muuttunut jo aika paljon tämän ensimmäisen viikon aikana. Enää ei +32 C aiheuta edes hikoilua täällä kotona, ellen sitten juo kuumaa teetä. Ja kadulla isommassa lämpötilassa kävellessä tulee enää vain pieni ja suht huomaamaton hiki, ei enää mitään vesiputousta joka tekee uitetun koiran näköiseksi... kannattaa siis kärvistellä muutama päivä lämpöön totuttautumiseksi. Seuraavaksi jos saisi iholle opetettua taas sen, ettei kannata punastua vaan ruskettuu mieluummin. Tämänkin päivän väri kasvoilla on vielä sellainen porsaanpunakka. Vaan mitäpä sillä on väliä, olkoon sellainen kuin on.

Naapuruston naiset ovat olleet ihania. On ollut kiva huomata olevansa tervetullut. Sellaisetkin naiset ,jotka eivät ennen ole tervehtineet, ovat olleet nyt hymyillen sanomassa päivää kun kohtaamme näillä lähikaduilla. He tunnistavat minut bussissakin, mutta minä en valitettavasti kykene siihen. Silloin kun näen tässä lähistöllä, pystyn yhdistämään että hän asuu tuolla kadulla ja hän mahdollisesti tuossa talossa. Tämän talon asukkaita en ole vielä nähnyt kuin pari, mutta muut ovatkin todennäköisesti vuoristomökeillään viileämmässä ilmanalassa. Sinne suuntaan kiiruhti vuokraisäntänikin. Ja kakku... ei ole yhtään suklaata kotona, ei edes kaakaota... eikä pikkuleipiä, tai edes hilloa, jos tekisi lettujaaaa. Eikä tule, vielä.

Ja päivän yhteen tekemiseen liittyvät nämä viereiset kuvat. Lopultakin sain hoputettua itseni rannalle, ja sellaiseen kohtaan, jossa arvelin välttäväni pahimman ruuhkan. Ihmisiä on nimittäin rannoilla nyt paljon. Tänään heiluin meressä kännykkäkameran kanssa, ja samalla totesin olevani tarpeeksi pulska, sillä vesi kantoi paljon paremmin kuin aiemmin. Hyvä sikäli, että uimakunto on heikko, kuten lihaskuntokin. Pysyy ainakin pää enimmäkseen pinnalla. Meressä lojumisesta vain nilkkanivel ärtyi, ja sekin kai rantaan kapuamisyritysten seurauksena 😁. Edes kävelylenkkejä ei ole vielä tullut tehtyä. Uimisen yritän ottaa päivittäiseksi riemuksi, tosin seuraavina päivinä en mene rannalle kännykän kanssa. Hiukan sai kännykkä tänään roiskeita ja isomman aallon kuohutkin kylkeensä, kun ihailin kiviä rantavedessä istuen (ja unohdin aaltojen seuraamisen), mutta suojakotelo teki tehtävänsä ja piti kosteuden 100% kännykän ulkopuolella. Olen kiitollinen. Se maksoi juuri itsensä takaisin, moninkertaisesti. Kännykän kamerassa on edelleen valtavasti sellaisia säätöjä, joita en vaan osaa käyttää. Hyvällä tuurilla joissakin kuvissa alkaa jo osua jotkin säädöt edes sinne päin. Videoiden suhteen tuo on sen sijaan helppo. Ei tarvitse kuin painaa nappia, ja tulee mitä tulee ;) .

Meillä on olohuoneessa täysi kaaos, ja tulee olemaan monta päivää. Loputakin kaivoin ompelukoneen esille, kun löysin kaapista mm. vuosi sitten ostetun mekon, joka odotti lyhentämistä... ja monta, monta muuta mekkoa, housua ja hametta, joko lyhennettävää tai saumalla tai parilla sopivammaksi muutettavaa. Nyt on sitten sellainen vaihe menossa. Suurin haaste on sakset. Täällä on yhdet pikku-Fiskarit, yhdet ompelijan sakset ja yhdet paperisakset (keittiösakseja en edes kokeillut), ja kaikki ovat niin tylsiä kuin vaan sakset voivat tylsiä olla. En tiedä mikä niille on nyt iskenyt, mutta seuraavalla torireissulla tarvinnee paikantaa terottaja. Tiedän, että olen nähnyt heitä kaupungilla liikkuessa, vaan eipä nyt tule ainuttakaan paikkaa mieleen. Lienee parasta kysellä Cuma Pazarin alueelta. Luulisi, että sillä suunnalla on, tai sitten Sevket Tokuksen itäpäässä tai Cikcillissä. No, sekin selviää viikonlopun aikana.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Istanbulista Alanyaan bussilla

Turkin ylänköä jossain Kütahyan eteläpuolella
Istanbulissa nousin tavalliseen, moderniin pitkänmatkanbussiin. Bussi oli varustelultaan ylellisempi ja penkin ym. osalta mukavampi kuin mikään kohtaamani suomalainen bussi, vaikkakin on täällä ihan perustasoinen. Ehdin ostaa bussiaseman automaatista pari vesipulloa mukaani vaikka tiesin, että bussissa tarjoillaan vettä, kahvia ja teetä sekä pieniä kakkupalapaketteja / keksipaketteja. Tuon lisäksi bussi pysähtyi 25 min tauolle neljän tunnin välein paikkoihin, joissa oli mahdollisuus käydä wc:ssä ja syödä tai juoda jotakin. Itsekin heräsin joka tauolle, kävin "huollossa" ja kävelin jonkun verran ulkona verenkiertoa ylläpitääkseni ja niveliä helpottaakseni. Ilman niveltulehdusta matka olisi ollut helppo taukoineen kaikkineen. Ja ne jo aiemmin hehkuttamani XXL:n 39,90 € kompressiosukat 💝 toimivat kuin unelma. Ilman niitä olisin ollut pulassa tällä kolmen päivän aikana kertyneellä matkustus- ja istumismäärällä.

Tällä kertaa bussissa ei ollut lapsia eikä kovaan ääneen pölöttäviä aikuisiakaan, ja nukkuminen oli oikeasti mahdollista. Ensimmäiset 5-6 tuntia pimeässä ja hiljaisessa autossa nukuin hyvin. Sitten kello 04:n tauon jälkeen kivut pitivät huolen hereillä olosta, kipulääkkeet kun sattuivat olemaan tavaratilassa olevassa matkalaukussa. Laitoin tavaratilaan kaiken, myös sen käsimatkatavara-laukun, jossa oli läppäri ja herkästi särkyvää keramiikkaa. Sanoin siitä auton stuertille, kysyin miten hän haluaa että tehdään, ja hän laittoin laukun auton tavaratilassa sellaiseen paikkaan, jossa se ei voinut pudota, kaatua, eikä sen päälle voinut laittaa mitään. Kaikki oli tallessa ja ehjänä kun tulin kotiin. Tässä bussissa, kuten suurimmassa osassa muitakin, on matkatavaroille istumapaikkalippuun "sidottu" kuitti, vastamerkki, ja vain kyseisiä lappuja esittämällä sai omat laukkunsa takaisin. EI ollut mahdollista, että joku muu ottaa laukkusi vahingossa, tai tahallaan, sillä noiden lappujen lisäksi stuertti oli läsnä aina kun laukkutilan ovi oli auki. Hyvä ja turvallinen käytäntö :)) .

Turkin ylängöllä, jossain taukopaikalla aamull neljältä
Ihan pahimmille hienohelmoille nuo kaikki taukopaikat eivät olisi helpotusta suoneet, sillä jossakin pysähdyksellä kävelimme vastapestylle laattalattialle. Tuo tarkoittaa sitä että lattian pesijä oli laskenut letkulla vettä lattialle, levittänyt pesuaineen, harjannut ja laskenut uudelleen vettä suoraan vesiletkusta. Kun jalassa oli maahan asti ulottuvat leveälahkeiset housut, niin eihän ne lahkeet kuivina säilyneet vaikka niitä miten nosteli. Osansa saivat myös kengät. Omat käsipaperit ja käsidesit oli hyvä olla mukana. Kerrankin olin varustautunut sekä paperein, kostein käsipyyhkein, että eräältä matkailijalta saamani neuvon mukaan käsivoiteilla kostutetuin nenäliinoin. Tuo pieni matkanenäliinapaketti, jonka jokaiselle nenäliinalle olin roiskutellut suht juoksevaa ihovoidetta, taitellut liinat uudestaan ja laittanut takaisin siihen muoviseen, uudelleensuljettavaan pikkupussiin, osoittautui aarteeksi. Kiitos vinkin antajalle, sillä sai hoidettua sekä kasvojen ihon että kädet matkan aikana. Varsinkin poikkeuksellisen runsaasta pesusta ja puhdistuksesta rasittuva käsien iho pysyi ehjänä ja kimmoisana ensimmäistä kertaa näin pitkän matkustamisen aikana.

JOtenkin odotin, että jossain Antalya-Manavgat -tienoilla olisi myös yksi tauko, mutta eipä ollut. Aiemmilla tauottomilla pysähdyspaikoilla muutamat olivat karanneet vessaan, ja matkustajien jättö-otto-pysähdyksestä oli tullut suunniteltua pidempiä. Loppumatkan tauko peruttiin että pysytään aikataulussa. Ja tietty juuri silloin alkaa itsellä takahampaatkin kellua ja kroppa huutaa pissataukoa. Kysyin kyllä, vaan ei auttanut. Näissä autoissahan ei ole pikkuvessaa, koska niissä on tarjoilua varten varattua tilaa ja toisen kuskin nukkumakammio. Ja kuka sitä siivoaisi 16 ajomatkan aikana, kymmenien käyttäjien jälkeen... Nukkumakammio on tarpeellinen, sillä kuskia vaihdetaan autoissa tietyllä rytmillä, ja toinen nukkuu silloin kun toinen ajaa. Sen lisäksi stuertti pitää huolen, että kuski on ajokuntoinen ja ajo turvallista. Kaikki tämä sisältyy 110 TL eli noin 27 €:n matkalippuun (Istanbul-Alanya -välin hinta).

Turkin ylängöllä, jossain Kütahyan eteläpuolella
Jossain Antalyan kohdalla alkoi ilma lopultakin tuntua lämpimältä, ja tiesin että kohta villapaidan saa ottaa pois. Alanyaan saapuessa otin pikaisesti laukut mukaani, heitin villapaidan harteille ja suuntasin lähimpään tuttuun ruokapaikkaan ensisijaisesti wc- ja aamiainen mielessä. Molempien suhteen oli jo iso tarve. Sain itseni ja matkatavarani hinattua lähimmän vapaan pöydän viereen, ja katsahdin ympärilleni... viereisessä pöydässä istui yllättyneen v***uuntunut ilme kasvoillaan juuri se henkilö, jonka ihan viimeiseksi täällä haluaisin nähdä. Alle kahdessa sekunnissa olin jo menossa bussipysäkiä kohti, ja mitä ilmeisemmin päättänyt, että eipä olisikaan ollut hätä eikä nälkä. Pidä pöytäsi *****. Kotonahan ei tietenkään ole mitään vettä eikä ruokaa, mutta veski on, ajattelin samalla kun huokaisin helpotuksesta nähdessäni tutun bussin. Ruoan suhteen päätinkin sitten herkutella, eli tunteja myöhemmin, sitten kun olin taas ihmismäisemmäksi siistitty, matkustin King's Kitcheniin Sevket tokukselle, ja söin ehkä parhaan aterian ikinä. Oli käsittämättömän hyvää kanaa valkosipuli-valkoviinikastikkeessa kaikkine herkullisine lisukkeineen ja minutkin yllättävine alkupaloineen. Ja kunkku itse oli keittiössä; paras kokki jonka tunnen.

Tässä Istanbul - Alanya väliltä ihan huvikseen otettuja videonpätkiä kertomaan miltä siellä ylängöllä näytti.

https://youtu.be/YXO9HjHKyxA
https://youtu.be/kJWTQKWL928
https://youtu.be/cdvhLh1lJEM
https://youtu.be/xc80JXWzl1w

Tämäkin mummu siis vähitellen ja lopultakin alkaa opetella youtuben käyttöä muuhunkin kuin muiden videoiden katseluun. En vielä tiedä mitä siitä tulee ja mihin se johtaa, mutta onneksi kaikkea ei ennalta tiedä, eikä tarvitsekaan tietää. Tulee mitä tulee. Elämä kulkee omaa polkuaan ja tarjoilee yllätyksiä joka tapauksessa, ihan kaikille.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Istanbulissa SAW-kentältä bussilippujen ostoon

Istanbul SAW - Levent väliltä 11.7.2017
Konemme Roomasta Istanbuliin saapui myöhässä, ja menetin suunnittelemani jatkoyhteyden. Juuri tällaisten takia en matkavakuutuksettomana ostanut näitäkään lippuja ennakkoon. Haaveissa oli matkustaminen iltajunalla Konyaan, päivä siellä ja illalla bussilla sieltä Alanyaan. Nyt seuraavaa junaa tarvitsisi odotella 12 tuntia, joten yritin ostaa junalipun Antalyaan. No, Antalyan rata ei nyt ole käytössä, kun Antalyassa rakennetaan uutta junarataa, aikanaan Alanyaankin asti ulottuvaa. Ainoa kohtuullinen vaihtoehto odottamisen sijaan oli nousta bussiin, vaan tarkoille meni sekin.

Sabiha Göksenin lentoasemalta ei ihan vielä lähde metro, vaan lähimmälle metroasemalle tarvitsee mennä bussilla tai taksilla. IStanbulin taksien maineen takia valitsin bussit, ja olin hermostua pariinkin kertaan. Kun tulin lentoaseman edessä olevalle aukiolle, josta bussit lähtevät, lähistölleni saapui parikin "auttajaa", joista oli tosi vaikea päästä eroon. Molemmat kyttäsivät tilaisuutta
Istanbul SAW - Levent väliltä 11.7.2017
saada minusta tai ostoksestani komissiota, niin kuin lopulta kävikin. LÄhimmälle metroasemalle menevää bussia ei löytynyt, ei, vaikka useilta bussikuskeilta selvällä turkinkielellä kyselin, ja heidän vastauksensa ymmärsin. Sitten näin erään bussin päätepysäkin nimen, Levent, ja muistin sen olevan erään suunnitelmiini sopivan metrolinjan pysäkki tai risteysasema. Istanbulin metrokartat löytyvät tästä linkistä.
Valokuvamuistista on matkustaessa hyötyä, tosin usein minulla on myös ennakolta kännykkään talletettu kuvana mm. Istanbulin metrokartta. Nyt ei ollut.

Nousin siis bussiin, ja samalla kuulen kuinka bussin takaosasta yksi tyyppi huutaa kuskille jotain. Kuski rahastaa minulta summan, jonka tiedän olevan liikaa, eikä meinaa antaa kaikkea muutakaan vaihtorahaa takaisin. Nostan siitä metelin, ja saan vaihtorahat, mutta joudun maksamaan kahden ihmisen matkan että pääsen bussiin. Näen seinältä taulusta, että 1 ihminen 5 TL, 2 8 TL, mutta ei se mitään auta. 8 TL on maksettava, tai joudun
Istanbul SAW - Levent väliltä 11.7.2017
poistumaan bussista. Eihän se paljoa ole, ei siitä ole kyse, vaan periaatteesta en suostu maksamaan huijauksesta. KUn istuudun, ryntäsi tuo huudellut tyyppi kuskin luo, siis sama joka aiemmin yritti viedä minun laukkuni väkisin johonkin muuhun bussiin kuin mitä itse halusin, ja hän sai kuskilta tupakka-askin ja kolikoita. Hän siis oli yksi niistä, jotka saattelevat turisteja busseihin, kuski rahastaa liikaa, ja osa tuotosta tulee tälle saattelijalle. Kakka. Mutta olin bussissa tavaroineni kaikkineni, lähdössä kaukaa kaupungin kaakkoislaidalta kohti luodetta ja Euroopan puolella sijaitsevaa Esenler Otogaria, bussiasemaa jolta pitkänmatkanbussit lähtevät.

Bussin reitistä ei ollut aavistustakaan. Kuski oli sanonut minulle, että hän ajaa lähimmän metroaseman luo, mikä ei ollut totta, mutta tiesin, että Levent käy ihan hyvin, en vain muistanut missä se tarkkaan ottaen sijaitsee, siis metrokartalla. Bussi ajoi, ja ajoi, ja ajoi. Matka kesti yli tunnin, ja huolestuneena vilkuilin kelloa. Enää puuttuisi
En malttanut olla laittamatta tätäkin epätarkkaa
vain se, että myöhästyn viimeisistä suoraan menevistä busseista, ja joutuisin odottamaan jossakin välillä tuntikausia. Aloin olla todella väsynyt, kivulias, nälkäinen ja ärtymys yritti nostaa päätään. Keskityin silti ihailemaan Istanbulin iltaa ja laskeutuvaa pimeyttä, ja Kyllä, Istanbuliin on päästävä takaisin, näkemään päivänvalossa tai iltahämärässä nuo kaikki, mitä nyt vaan ohitin ja ihailin bussin ikkunasta. Onneksi olin bussissa, koska metrosta en olisi nähnyt mitään siitä mitä nyt näin.

Leventissä metroasema oli 100 m päässä bussin päätepysäkistä, ja metroon oli selkeät opasteet ja helppo mennä. Metroaseman Info-virkaiiljalta kysyin missä kannattaa vaihtaa, kun haluan jatkaa M1b:llä Esenlerin asemalle, ja sain vastaukseksi Yenikapı. Metroliput ostin automaatista ennalta, siis lippu per raideosuus, ja olin kiitollinen siitä, että rahapussissa oli valmiiksi riittävästi liiran kolikoita. Mokasinpa sitten ensimmäisellä sisäänmenoportilla, mutta vartija onneksi näki sen. Kun luetutin tuon kertakäyttölipun portin lukijassa, ja portti "vapautui", laitoin ensimmäiseksi ison matkalaukkuni... no, en tietenkään itse päässyt sitten enää, olisi pitänyt ostaa uusi lippu. Vartija päästi tunarin laukkuineen metrolaiturille vieviin portaisiin toisesta kulkuportista. Metrossa yksinäinen vaalea turisti kaksine matkalaukkuineen ja villapaitoineen herätti hieman katseita ja hymyjä, mikä nyt ei sinällään ole ollenkaan paha asia. Jouduin oikeasti vetämään ylleni puuvillaisen, paksun neulepaidan, koska paleli (niveltulehduskuume, väsymys ja syömättömyys). Vaihto Yenikapın risteysasemalla oli helppo ja yksiselitteinen, kun muisti haluamansa metrolinjan tunnuksen (M1b) ja
Istanbul Esenler Otogar ja pikkuinen tungos
reitin pääteaseman (Kirazlı). Esenlerissä olikin hyvät opasteet bussiasemalle, siihen maanpäälliseen toimistojen ja autojen kaaokseen, johon totutteleminen kesti hetken. Esenlerin bussiasema on muuten vain yksi monista Istanbulin bussiasemista.

BUssiasemalla ilmestyi taas pari komissiontavoittelijaa kimppuuni, ja toinen veti isompaa matkalaukkuani kädestäni irti oikein voimalla. En päästänyt irti, enkä miestä osingoille. Sanoin suoraan, etten halua maksaa hänelle kurustakaan, ja alan huutaa isoon ääneen, ellei hän nyt heti päästä irti. Hän luovutti siinä vaiheessa, ja minä loikin laukkujeni kanssa pihan poikki kohti alueen vastakkaisella puolen näkyviä bussifirmojen toimistoja. Taas oli apua siitä, että muistaa mitkä firmat ajavat suoraan Istanbulista Alanyaan (ja osa pidemmällekin). Olin ennakkoon katsonut bussiaikatauluja, koska oli sellainen aavistus että saatan tarvita niitä tietoja. Itse katson bussivuorot ja hinnat täältä. Nyt kumpikaan
Esenler Otogar ja tuosta piti mahtua laukkujen kanssa
puhelinliittymäni ei toiminut Istanbulissa, eli reaaliaikaista tietoa ja varausta en voinut tehdä netin kautta, oli vaan juostava toimistolta toiselle. Tuossa vaiheessa kello oli jo 22.04 ja iso osa toimistoista oli sulkeutunut. Hiukan käväisi epätoivonpoikanen mahanpohjassa, ja mietin jo, että saatan joutua palaamaan sinne lähelle Sabihan kenttää sijaitsevalle Pendikin rautatieasemalla odottamaan aamujunaa Konyaan.

Kamilkocin toimisto oli vielä auki, ja jonotin vuoroani samalla kun mietin mitä muita bussifirmoja olikaan sopivia. Heillä bussi täynnä. Pamukkalen auto oli jo kellonajankin puolesta viimeinen mahdollisuuteni, ja myyjän on meillä vielä 1 paikka vapaana -ilmoitus sai aikaan melkomoisen hyvänolon tunteen. Sitten vain istuin portaille (kun muualle ei mahtunut) odottamaan vajaan tunnin, että pääsen bussiin. Ettei tästä tulisi liian pitkä, niin jatkan huomenna varsinaisesta bussimatkasta lisää. Sillä bussissa oli puhelimille latauspistoke, ja kerrankin on videoita matkan varrelta.

Tässä yksi lyhyt video kaupunkibussista, aika pian sen jälkeen kun se oli lähtenyt Istanbulin Sabiha Göksenin (SAW) lentokentältä kohti Leventin metroasemaa. Tuossa siltakuvien kohdalla realisoitui se tosiasia, taas kerran, että kännykästä loppui virta, vara-akkukin oli jo tyhjä, ja pikkupokkarilla ei saanut aikaiseksi mitään kuvia liikkuvasta bussista iltapimeään kuvatessa.

Naapuri grillaa niin taivaallisen hyvän tuokuista ruokaa, että taidanpa poistua keittiöön minäkin, kokkauspuuhiin.

video

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Helsinki - Rooma

Norwegianin myymä lento Helsingistä Roomaan (FCO)
Miten ja miksi juuri Rooman kautta Turkkiin, se on tämän päivän aihe.

Olin suunnitellut ihan toisenlaista matkustamista halki euroopan, ja kysyin matkalle jo kavereitakin, kun sitten tuli se "katso Norwegianin sivut" ahaa-elämys ihan viimeisenä mahdollisena iltana. Olin siis oikeasti jo nukahtamassa, kun tuo piinaava ajatus iski niin vahvasti, että eihän siinä auttanut muuta kuin nousta ylös, avata Norwegianin sivut ja sieltä lentotarjoukset. Siinä vaiheessa siirryin yläkerrasta keittiöön, etten herätä talonväkeä, sillä iski aikamoinen innostuksen puuska. Sen lisäksi että Norwegian oli avannut uusia reittejä, sillä oli myös käsittämättömän edullisia kampanjahintoja joillekin reiteille.

Katselin ensin lentoja Turkin naapurimaihin, ja ajattelin jatkavani junalla sieltä Istanbuliin ja Istanbulista Antalyaan tai Konyaan, loppumatkan sitten bussilla. Ne lentohinnat
Rooman FCO-kentällä T3 edestä
olivat kohtuullisen hintaisia nekin, mutta sen jälkeen silmiini osui vielä Rooma 49 €. Muuta ei tarvittu, olin heti myyty. Tuo 49 € Rooman lento olisi ollut 28.7. vaan kun minä halusin matkustaa jo aiemmin. HIntakalenteri näytti lähimmän viikon eri päiville 200 - 400 € lentohintoja, paitsi maanantaille 69 €, ja se sisälsi verot ja lentokenttämaksut, 10 kg käsimatkatavaran ja 20 kg laukun ruumaan. Klikkasin varauksen kiinni saman tien, ja ostin lennon pois. Muistin nähneeni mainoksista, että turkkilainen Pegasos-lentoyhtiö lentää Roomasta Istanbuliin edullisesti. Istanbulin lento onnistuihin seuraavalle päivälle, joten päätin viettää mukavan vuorokauden Roomassa.

Niin, monenlaisia asioita voi päättää ja suunnitella, muttei kaikki mene aina niin kuin haluaa. Helsinki-Vantaalla tuohon Roomalaisen lentoyhtiön Blue Panorama, Boeing 767-300ER:ään nousu oli kuin olisi kääntänyt aikaa taaksepäin. Kone oli vanha jättiläinen. Se saapui
Rooman FCO-kentällä T3 edestä
myöhässä ja lähti myöhässä. Minulle osui kuitenkin eturivin paikka, todella hyvin jalkatilaa, ikkuna viereen ja Roomassa asuva suomalainen toiselle vierustalle. Lisäksi alkumatkan ajan oli upea, kirkas lentosää, ja ikkunasta näki maahan asti. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja nautin paljon alle levittäytyvien maisemien katselusta. Jossain Saksan eteläosissa, ennen Alppien ylitystä meni pilviseksi, vieressäistuja heräsi uniltaan, ja alkoi puhelias sessio.

Rooman FCO, TaxFree-aluetta E-terminaalien aulasta
Hän oli asunut Roomassa vuosia, ja sanoi minulle muutamia asioita hyvinkin suoraan. Tulimme Roomaan myöhässä, odottelimme laukkuja ikuisuudelta tuntuvan ajan (samalle hihnalle tuli ensin kahden muun koneellisen laukut), ja pääsimme nopeasti läpi passintarkastusjonosta elektronisen passin ja automaatin ansiosta. Tiesin, että Fiumicinon kentän 3.terminaalin alakerrassa on vartioitu matkatavarasäilytys, joten suuntasin ensimmäiseksi etsimään sen. Koneemme saapui terminaali kakkoseen. Rooman Fiumicinon (FCO) kentällä kaikki kolme terminaalia ovat yhtenä kaarevana pötkönä, ja koneestaulostulosuunnassa T3 jää oikealle, T1 vasemmalle.

Kello oli varttia vaille kuusi illalla, kun jätin laukkuja tiukasti vartioituun, oikeasti turvalliseen laukkusäilöön. Sain luovuttamistani laukuista kuvan mukaisen kuitin, joka tehtiin passini mukaisilla tiedoilla. Säilytyksen hinta oli 6 € / laukku / vrk. Olin liikkumisesta ja laukkujen raahaamisesta niin kivulias, etten jättänyt itselleni mitään muuta kannettavaa kuin olkalaukun varusteineen. Tässä vaiheessa alkoi matkakumppanini ohjeet käydä toteen. Hän sanoi, että ennen kuin pääsisin Rooman keskustaan olisi jo niin pimeää, etten näe siellä mitään nähtävyyksiä, ja yksin liikkuvana vanhempana naisena olisin vain huijareiden ja taskuvarkaiden helppo uhri. Hän suositteli että jäisin ihan sovinnolla joko lentokenttähotelliin tai menisin korkeintaan Fiumicinon alueelle tuohon lähelle, ja ruokailisin siellä sekä majoittuisin sinne. Aamullakaan en ehtisi käydä
Matkatavarasäilytyksen kuitti
E-aulaa ja osa jazzkvintettoa
keskustassa ainoankaan nähtävyyden luona, kun kentällä tarvitsee olla jo ennen puolta päivää. Niinhän siinä siis kävi, että Rooman keskusta jäi näkemättä, ja moni kuva ottamatta, koska kännykän laturikin oli siellä turvasäilössä. Kaikki meni siis "juuri niin kuin oli suunniteltu".

T2:n pizza-ateria 7,90 €, tai jotain sinne päin
Aamulla vielä kivistävimmillä nivelillä raahauduin hakemaan laukut T3:sta, ja hinasin ne ja itseni T2:een. JOtenkin taas ajatuksen tasolla mokasin, sillä olin ajatellut, että syön aamiaisen T2:ssa, vien ruumalaukun hihnalle ja jatkan tutustumaan taxfree-kauppojen puolelle ihastelemaan tarjontaa. No, koska minulla ei ollut lähtöselvitystä tehtynä eikä mitään maihinnousukorttia, niin siinäpä sitten istuin ja odotin, odotin ja odotin, ja odottaessani nautin aamiaiseksi avokadosämpylän ja teen, joka maistui muoville. Kone saapui myöhässä, lähtöportti avattiin myöhässä ja hetken aikaa vallitsi hillitön kaaos ja sekasorto kun kaikki ryntäsivät lähtöselvitykseen
yhtä aikaa. LIsäksi yksi lähtöselvityspaikka tukkeutui täysin ilman passeja kansainvälistä matkustamista yrittävästä ryhmästä. Eivät päässeet.


T2:sta kansainväliselle TaxFree-puolelle pääsy oli kuin olisi astunut kalastusmajasta palatsiin. Koska lähtöselvityksessä sanottiin, että kannattaa mennä mahdollisimman suoraan lähtöportille, kun aikaa on vähän, niin menin siihen suuntaan, mihin nuolet osoittivat, ja ohitin siis tosi monta mielenkiintoista kauppaa ihan pelkällä siinä se on -vilkaisulla. Lähtöportiksi oli merkitty E, ja että tarkennus tulee myöhemmin. E-portteja näkyi olevan yli 60 kpl, joten kyllähän se tällaista maalaista hieman hämmensi. Samalla kun odotteli E-porttien haarautumiskohdan aulassa tarkempaa porttitietoa, alkoi kuulua upea jazz. Lentokentällä kiersi jazzia soittava puhallinkvintetto tv-kamera kintereillään. Aivan huippufiilis. Niitä olisi ollut kiva kuunnella pitempäänkin. Tauluun ilmestyi Istanbulin lennollemme lähtöportiksi E43, ja
FCO, jostain käytäviltä
jatkoin siis sitä kohti.

Käytäviä oli paljon, ja liukuportaita ja opasteita, mutta opasteet ovat todella selkeät ja seinillä olevat valokuvat Rooman nähtävyyksistä loivat hyvää tunnelmaa ja hyvää mieltä. Oikeastaan oli kiva kiertää niitä käytäviä juuri niiden taitavasti kuvattujen koko seinien kokoisten kuvien takia. Pitkän kävelyn jälkeen saavuimme aulaan, joka päättyi automaattioviin ja junan kiskoihin. Siirryimme junalle ison piha-alueen yli lähtöporteille, lopulta koneeseen ja nokka kohti Istanbulia. Se on taas sitten toinen tarina.

Roomasta jäi kuitenkin sellainen fiilis, että sinne haluan päästä uudelleen, mielellään lasten kanssa ja väljällä aikataululla. Norwegianilla on varmaan jatkossakin edullisia lentoja Roomaan. Kentältä pääsee sekä turistibusseilla, kaupungin yleisillä busseilla että junalla (metrolla) Rooman keskustaan. Metrokartta on
FCO, tämäkin jostain käytäviltä
yksiselitteisen yksinkertainen, ja oletettavasti helppo seurata. Suomalainen kännykkä toimii Roomassa nykyisin ihan ok hinnoittelulla, ei siis enää mitään kiskuri-roamingmaksuja, joten siellä voi helposti katsoa karttoja ja navigoida, etsiä ja varata jne. Kaiken kaikkiaan Roomassa kannattaa käydä.


Suurin osa Rooman merokartasta, kännykkäkuvana ruudulta

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

HIljaisuuden ja metelin tasapainottelua

Alanyan linnoituksen "muureilta" 15.7.2017
Loisketta, läiskettä ja äidin huomiota vaativia ääniä. Uima-altaalla kiljuu pikkuvauva, 5 leikki-ikäistä lasta ja 2 mammaa. Kaksi miestä puhuu kaikessa rauhassa keskenään ja nauraa ääneen omille jutuilleen, heitä lapset eivät vaadi mukaan leikkeihinsä. Kaskaat suovat tasaisen taustaäänen tähän kaikkeen. Kaupungin bussit ja jokunen pikkuauto huristelevat ohi muutamien minuuttien välein. Tällainen on tämän keski-päivän äänimaisema. Olin haaveillut kirjoituspäivästä, tai pikemminkin valmiin tekstin muutamista lukukerroista, virheiden korjaamisesta ja viimeistelystä. Eh. Äänet murtavat keskittymisykyäni liikaa, ja siirrynkin sitten kotihommien pariin. On sunnuntai ja noilla perheenisillä vapaapäivä, ja siksi uima-altaalla on tavallista enemmän elämää. Arkipäivinä siellä on vain naapuritalossa lomailevia turistiperheitä yksi tai kaksi, harvoin viittä aikuista enempää. Omat hommat oi aina rytmittää mahdollisuuksien mukaan, eivätkä perheet tuolla koko päivää jaksa olla, hyvä jos pari kolme tuntia.

Alanya Simit Dünya ja kevyt yöpala
Toisessa naapuritalossa asuva saksalainen mies, johon törmään ulkona usein, koska hän ulkoiluttaa perheen koiraa usein, kyseli, että miksei minua näy rannalla päiväaikaan 😅...no kun aikataulumme ovat erilaiset, ja kun käytän toista, paljon matalampaa rantaa. Viihdyn vedessä, en niinkään auringonotossa, ja jollei jalat yletä pohjaan, en jaksa olla meressä niin kauaa kuin haluaisin. Lisäksi monet eurooppalaiset tutut ovat rannalla juuri kuumimpaan aikaan, minä taas mieluummin menen aikaisin aamulla tai myöhään illalla, pahimman paahteen välttääkseni. Tällä reissulla en vielä ole jaksanut mennä kertaakaan, ja pelkään hieman meressä selviytymistä tämänhetkisen niveltilanteen vuoksi. Menen nyt mieluummin altaalle sitten illalla, kun siellä on rauhallista, niin kuin mummot ja vajaakuntoiset konsanaan.

Eilen illalla, tai paremminkin iltayöstä, kävelimme pitkin vanhan linnoituksen mukulakivikatuja hämärässä katuvalaistuksessa, lämpimän merituulen pyyhkiessä ihoa. Satama-alue oli niin täynnä ihmisiä, ettei siellä kuullut edes omia ajatuksiaan, saati sitten löytänyt istumapaikkaa. Kaikki penkit olivat varattuja tuollakin, mutta linnoituksen muurille istahdimme, jalat meren puolella roikkuen. Kun ei liikkunut, ei ollut hiki. Kun liikkui, kasvotkin olivat kuin vesiputous, ja hiusten olemus kaukana mistään kampauksesta. Hihittelin hiljaa mielessäni kuinka paljon ystävälläni onkaan rohkeutta kävellä ihmisten keskuudessa käsi kädessä tällaisen suosta revityn näköisen mamman kanssa. Ei hätkähdä pienistä, eikä edes tällaisista isoista "möröistä", kun omaa tarpeeksi omaa tahtoa ja ties mitä muuta positiivista.

Alanyan keskustan kaduilla sai keskiyöllä kävellä ihan kaikessa rauhassa. Turisteja ja paikallisia oli liikkeellä suht paljon sielläkin. Tunnelma oli leppoisa ja ihmiset vapautuneita. Viimeinen bussi kotia kohti oli aikalailla täynnä, tosin nousin siihen ennen keskustaa, ja sain seurata penkiltä istuen bussin täyttymistä ja ihmisiä. Olisi valtavan kiva kuvata kaikkea näkemäänsä, mielenkiintoisia persoonallisuuksia, katseita ja sanatonta viestintää, mutta en sitä tee, kun tiedän ettei bussissa kuvaaminen ole kovin soveliasta. En saa valokuvia, mutta saan monia mielenkiintoisia mielikuvia ja kirjoitusprojekteihin liittyviä henkilöhahmoja. Jos ennen kuljin kauungilla sairaanhoitajan silmin ympäristöä ja ihmisiä katsellen, niin nyt se on muuttunut tarinaan liittyvien hahmojen ja tilannekuvien talletukseksi.

Ihan en ehtinyt saada kuviin sitä mitä halusin, mutta ilta tuli
Eilinen blogitekstikin jäi kirjoittamatta, kun en vielä iltapäivällä tiennyt, että lähden ulos ja palaan vasta puolenyön jälkeen. Vaan kannatti mennä :)) . Oli harvinaisen hyväfiiliksinen ilta, kiireetön, vaatimukseton ja täysin stressitön. Sellaisia ei ole liikaa. Kannattaa pitää kiinni ihmisestä, joka suo ja mahdollistaa tällaisia hetkiä. Vain harvat pystyvät siihen, ovat tarpeeksi älykkäitä antaakseen sopivasti tilaa ja tuodakseen toisen parhaat puolet esiin. Toivottavasti minun ällini riittää ymmärtämään tuota ainutlaatuisuutta, sekä vastaamaan samalla mitalla, mielellään vähän enemmänkin. Ihmissuhteiden parasta antia.

Matkalaukkujen purkaminen on venynyt ja odottanut tähän asti, ja nyt on aika purkaa ne. Hyvää sunnuntaita ihanaiset, ja hekin, jotka eivät itseään tuohon ryhmään lue.