Jossain Linnunradan alla ystävien kesken

Vuosi sitten DimCayin takaa, Alanyasta

Lähtölaskenta on taas alkanut. Toinen käsi on jo pakkaamassa, toinen yrittää keskittyä vielä meneillään oleviin tehtäviin. Ihania tehtäviä, ei sillä, mutta meren ja auringon kaipuu on kova. Aamupäivän lattaritunneilla putosin rytmistä kesken biisin.kun ryhmän toiveesta musiikkina oli 60-luvun hittejä, ja kaiuttimista kajahti PIkku, pikku bikinissä, olikohan Laila Kinnusen laulamana. Meren ranta käväisi ajatuksissa, ihan vaan käväisi, ja "aalto" pyyhkäisi niin tehokkaasti muistin yli, että hetken olin ihan black out. Iltatunnit ovatkin sitten turkkilaista zeybekkiä, ja se musiikki ja tanssi vie mukanaan ainakin minut.

Tässä välipiristeeksi linkki naisten Sürmelim zeybek -videoon, Youtubeen.

Alanyan satamassa on ollut englantilais-saksalaista vipinää, kun Bahaman lipun alla purjehtiva MS Amadea ja Maltan lipun alla purjehtiva Thomson Spirit toivat liki 1000 turistia ja lähes saman verran miehistöä satamaan. ukumääristä tosin on eri uutisissa ihan erilaiset tiedot, mutta alanyapostasi.com.tr oli paras kuva :)) . Satama-alueella poliisit jakoivat samalla uusia Alanyan opaskarttoja matkalaisille, ja uutisen mukaan liki tuhat henkilöä otti kartan.

Tässä välissä kävin pitämässä zeybek-tunnit, ja usko tai älä, tuo ihana naisryhmä oppi reilussa tunnissa alanyalaisen Bademağaç köy zeybekin niin, että pystyimme yhdessä tanssimaan sitä musiikin mukana alusta loppuun. Seuraavalla kerralla onkin itämaista tanssia kuntoilumielessä :)) . Tämäkin täti-ihminen alkaa olla fyysisesti paremmassa kunnossa, kuin esim. 4 kk sitten, jolloin takana oli enimmäkseen lepoa syystä jos toisestakin. Henkisesti tämä pimeys,kaamos ja kylmyys on uuvuttavaa, ja kaipaan aurinkoa, paljon aurinkoa. Sekin aika tulee, kohta.

Olinpa pudota kun salvarit tarttuivat kiveen

Illan olen istunut puhelimessa maratonpuheluita parin upean ystävän kanssa. Olen valtavan kiitollinen ystävistä, joiden kanssa voi parantaa maailmaa ja pistää asiat järjestykseen. Täällä kun on taas tullut parit megayllätykset, mutta niitä kai täällä aina riittää. Päivän havainto oli taas, että elämäni Alanyassa on uskomattoman paljon tasaisempaa ja rauhallisempaa kuin viime vuosina Suomessa. Siellä elämä on asettunut enemmän uomilleen, ja siellä on koti, täällä vain vuokraluukkuja tai matkalaukkureissaamista. Rauhallisuutta ja tasaisuutta kohti mennään, jos saan valita. Ja saanhan minä. Itsehän jokainen valitsee missä on ja mihin asettuu, mihin tyytyy ja mitä elämäänsä tavoittelee. Elämän yllätyksiltä ja harmeilta ei kukaan välty, mutta silti voi olla luovuttamatta ja voi jatkaa unelmiaan kohti kulkemista, askel kerrallaan.

Huomenna on edessä videohaastattelu UK:sta ja ainoa asia mitä siinä hieman jännitän on se, ymmärränkö kysymykset. Perusenglanti on ihan ok, vaikka olen unohtanutkin paljon, vaan jos osuu kohdalle joku haasteellisempi aksentti, niin tiedän että putoan. Toivotaan että ymmärrän, ja että muistan sillä hetkellä ensisijaisesti englannin enkä turkkia... Turkki kun pyrkii nykyään suomen jälkeen heti kakkoskieleksi. Tässä kohden se ei kuitenkaan hirveästi haittaa, toivon mukaan, sillä tuo työ olisi Turkissa. Odotan innolla, ja toivon että netti pelittää sillä strategisella hetkellä, kiitos.

Vieressä on pari edellisen kännykän kuvaa vuoden takaa, siltä kerralta kun kiipesimme eräälle pienelle vuorenhuipulle, salvarit jalassa ja muutenkin ennalta varustautumattomana... ihan vaan siksi kun molempien teki mieli kiivetä ja katsoa miltä maailma näyttää sieltä katsottuna.Upealtahan se näytti, sen jälkeen kun uskalsi avata silmät ja uskalsi katsoa muuallekin kuin siihen kiveen, johon näkymästä järkyttyneenä tarraa kaksin käsin. Hieno reissu, ja tietysti juuri silloin oli kamera rikki. Sinne siis tarvitsee kiivetä uudelleen :)) . 

LIsätäänpä taas tällainen miniruno tänne:

Kaunis iltarusko jokilaaksossa.
Toit minut tänne suojaan,
maailman metelistä rauhoittumaan.
Tiesit, että rakastuisin.

Karu tasanne vuorenrinteellä.
Kuulen vain sammakot joelta,
tunnen lämpimän tuulen ja sinut
täällä Linnunradan alla.

Kaiken muun jo unohdin.

- Johanna Pollari, Appelsiinipuun alta 2017