keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Se kaikista heikoin, syrjään puskettu

Tiistai aamuna heräsin myöhään, kurkotin puhelin käteen ja aloin selata tulleita viestejä. Olin syksyllä lähettänyt erään firman kirjoituskilpailuun heidän nettilomakkeensa kautta runon, joka syntyi siinä ilmoituksen lukemisen jälkeen muutamassa minuutissa, niin kuin joskus syntyy. Heillä oli tietty teema ja mielikuva, ja se oli niin selkeä, ettei siinä paljoa tarvinnut jahkailla. Lähetin runon menemään, tajusin, etten kopioinut sitä itselleni mihinkään, ja unohdin koko asian. Nyt viestissä kerrottiin, että runoni on päätynyt heidän viitteellisillä kuvilla kuvitettuun runokokoelmateokseensa, ja että hieman myöhemmin saan teoksen ja erään oheistuotteen postipakettina kotiin. Wau, kiitos! Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä ja millaista olen sinne kirjoittanut, en nimittäin muista mitään muuta kuin että se liittyi naiseuteen. Ja mielenkiintoista on myös lukea muita tuohon 100-sivuiseen kirjaan päätyneitä runoja. Kerron siitä kirjasta pari pientä yksityiskohtaa lisää sitten kun näen ensin sen runon...

Iltapäivällä, juuri samaan aikaan kun olin lähdössä pitämään parille kuntojumpparyhmälle tunteja, tuntui ikävää mahakipua. Mietin mistä ihmeestä maha nyt ärtyi, ja vaikka olin jo ulko-ovella ulos menossa, päätin käydä vielä keittiössä katsomassa mitä ihmettä se tuntia aiemmin syömäni ruoka oikein sisälsi. Saman tien kun pääsin keittiöön, näin mustaksi muuttuneen pienen teräskattilan ja sen alla hehkuvan punaisen keittolevyn. Ai *%&?¤. Syönnin jälkeen teki mieleni teetä, eikä tässä asunnossa ole vedenkeitintä, joten laitoin puoli litraa vettä pieneen, uuteen teräskasariin, ja sähkölevyn täysille.

Tuo hella on järkyttävän hidas, ja koska keittiössä tulee pahimmat hengitysvaikeudet ja haisee eniten kosteusvauriot, en odota veden kiehumista keittiössä, vaan kauimmaisessa makuuhuoneessa (jonne keittiöstä ei kuulu mitään kiehumisen ääniä). Oli pienestä kiinni ettei palanut koko asunto ja ainakin osa tätä kerrostaloa. Tosi pienestä. Olin nimittäin jo ulko-ovella menossa, ja palasin siitä mahakivun takia keittiöön. Olisin ollut takaisin asunnolla vasta viiden tunnin päästä. Ja kattila oli nyt jo palanut pahemmin kuin mitä olen koskaan metalliastian nähnyt kuumuudesta vaurioituneen. Kiitos, ettei palanut asunto, läppäri ja kirjoitukset. Pitäisi varmuuskopioida... ja opetella sammuttamaan tuo sähköhella, muistamaan että levy on päällä. Ihan kuin olisi päässä sementtiä, sillä dementiaa tämä ei vielä voi olla ;) . Mutta järkyttynyt olen tapahtumista, ja kiitollinen siitä, että ei syttynyt tulipaloa. Nyt meillä voi ihailla ruostunutta ja syöpynyttä entistä kattilaa.

Sitten suomalaisen yhteiskunnan karua arkea. Jos et halua lukea yhteiskunnan epäkohdista, niinlopeta lukeminen tähän. Jos toisten hätä koskettaa sinua edes jollain tavalla, niin jatka vaan. Tänään olin kirjastossa lehtilukusalin nurkassa lukemassa turkinkielen kieliopin viimeisiä, vaikeita kielioppioppeja, kun epätoivoisen näköinen nuori mies katselee pöydällä olevaa kännykkääni. "Saisinko soittaa, kun mulla ei ole enää mitään, ei edes yöpaikkaa ensi yölle? Pitäis soittaa yhteen paikkaan, jos sinne pääsis." Soitimme yhdessä ensin Jyväskylän Katulähetyksen ympärivuorokautiseen palveluun. Sinne hän ei  päässyt, ja oli jo itkuun purskahtamaisillaan, vaikka olikin kovan näköinen jätkä. Nälkäkin oli, eikä rahaa ollut yhtään. Seuraavaksi soitimme Pelastusarmeijan puhelinnumeroon, siinä toivossa että tuo kaikkensa menettänyt nuori mies saisi apua edes sieltä. Ei saanut, käskettiin soittaa Kriisikeskus Mobileen. Soitimme Mobileen, josta sanottiin eioota. "Vittu, tämä yhteiskunta on ajanut mut ihan ulkopuolelle!"

Itku silmässä ja toivottomuuden alla harteet painuen mies alkoi luovuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan luottamisen. Kun en itsekään enää paljoa muuta keksinyt, niin sanoin että etsipä jos joku kirkko on auki. Ne ei ainakaan heitä sua pihalle ja jätä pakkaseen taivasalle. Olin nuoren miehen kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tämä suomalainen yhteiskunta on nykyään helvetin kova ja armoton. Hän oli tehnyt jokusen virheen elämässään, ja koki että asiat on nyt pahasti sekaisin. Hän on juuri niitä ihmisiä, joita varten hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkon pitäisi olla olemassa. Silloin kun olet itse pulassa ja onelmissa, kun et osaa, jaksa tai pysty, niin sinua autetaan takaisin jaloilleen. Suomessa tämä ei enää toimi. Suomessa liian moni jää heitteille, täysin yhteiskunnan avun ulkopuolelle, mahdollisuuksien ja kaiken välittämisen ulkopuolelle. Minä olen pettynyt tämän yhteiskunnan nykyiseen henkiseen tilaan, ja niin oli pettynyt tuokin nuori mies. Meillä on vaan se ero, että hän on katkeroitumisen tiellä, minä en. Mitä tekee kaiken ulkopuolelle hylätty, elämään väsynyt ja pahasti katkeroitunut mies viimeisinä tekoinaan???

Mitä hyötyä tuolle nuorelle miehelle on enää Suomen kansalaisuudesta -se olisi kiva tietää. Tuo mies ei voi mennä edes leipäjonoon hakemaan ruokaa, koska Jyväskylässä leipäjonon asiakkaan pitää näyttää kahden edellisen kuukauden toimeentulotukipäätös, eli että olet oikeasti ollut jo kaksi kuukautta todistetusti avun piirissä. Ensinnäkin milläs ihmeellä ihmiset elävät sen ensimmäisen kuukauden, ja kuinka moni elämässään romahtanut tai kaiken äkillisesti menettänyt, myös elämänhallintansa tilapäisesti menettänyt pystyy hoitamaan asiansa niin hyvin, että saa taivasalla asuen toimitettua Kelaan kaikki ne paperit mitä Kela vaatii ennen kuin ratkaisee ensimmäistäkään toimeentulotukipäätöstä. Jyväskylä on kyllä sellainen persreikä kaikessa kovuudessaan ja avuntarpeessa olijoiden hylkäämisessään tällä hetkellä, että älä ainakaan Jyväskylään muuta. Jos tulet tänne opiskelemaan tai tekemään töitä, niin pidä itsesi kirjoilla jollakin muulla, inhimillisemmällä paikkakunnalla. Täällä on tosi moni asia pielessä. Jotakin on hyvinkin, mutta liian paljon on asioita, jotka ovat ala-arvoisesti tai epäinhimillisesti hoidettu. Täällä toimii viidakon laki: vain vahvimmat selviävät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. Mikäli kommenttisi ei sisällä vihapuhetta, se julkaistaan tarkastamisen jälkeen.