perjantai 15. joulukuuta 2017

Fillarikorjaamolla

Alanya Oba
Tämä on sitten viimeisiä teknisiä yksityiskohtia myöten selitetty täysin naisen logiikalla, ilman pienintäkään tietämystä asioiden oikeista nimistä. Juu, eikä ole aikomustakaan selata nettiä josko sattuisin löytämään ne ylimmäisen virallisen valvojan oikeaksi todistamat fillarin osien nimiluettelot. Joten mennään siitä mistä aita on sopivan matala, ja käytetään osista niitä nimiä, mitä sattuu mieleen juolahtamaan. Kirosanoja yrittää nyt tulla paljon, ja minä yritän pitää ne poissa tästä tekstistä vaikka se poikkeuksellisen vaikeaa onkin.

Aamulla fillarin kanssa tielle lähtiessä rytisi, paukkui ja huojui niin äänekkäästi ja isosti, että jopa minua alkoi arveluttaa kyseisen kapineen kunto. Ehdin taas mielessäni kiittää kaikkia niitä kakaroita ja mammoja, jotka liittyvät siihen että fillaria yritetään pomputtaa seisaaltaan maahan ja takaisin. No, ei se vieläkään ole oppinut palaamaan makuultaan takaisin ylös. Mutta on se niin kolhiintunut ja resuinen, että paljon sillä on harjoiteltu. Kovapäinen fillari, kun ei opi.

Fillarin seisontatuki oli lähes irti, siis tosi iso kuusiokoloruuvi oli löysällä. Samoin se fillarin keskeinen osa, se härveli jossa molemmat polkimet ovat kiinni, ja jossa on ainakin pari hammasrattaista pyörylää... mikä lie nimeltään... se oli tosi löysällä. Kun kesken mäenlaskun alkoi arveluttaa tippuuko se tielle, tai tipuuko siitä jotain oleellisia osia tielle, niin pysähdyin ja katsoin tarkemmin. Hhmmm. Yhden mutterin tapaisen sai käsin väännettyä tiukemmalle, ja hirmuisesti sinne jäi silti väljää. Ja joka kerran kun oikea poljin kiersi sopivaan kohtaa, niin se päästi ison äänen osuessaan ketjunsuojukseen. Paljon isomman kuin ennen.

Ritinä, pauke ja säännöllinen klonk, klonk, klonk piti huolen siitä, että tulin huomatuksi jalkakäytävällä, ja edessä kävelevät kääntyivät katsomaan jo kaukaa, että mikä sieltä selän takaa tulee. Keskustasta kotia päin lähtiessä en enää voinut kuvitellakaan ajavani sillä kotiin asti, varsinkaan ylämäkeen. Päätin rohkaista mieleni, ja talutin fillarin merkkikorjaamolle, samaan paikkaan, jossa takuuseen kuuluva alkuhuoltokin tehtiin. En ole ollenkaan varma oliko se hyvä vai huono päätös, mutta se oli päätös ja teko, jota ei voi perua.

Tuolla fillaripajalla näin aiemmin nuoren miehen, joka suoritti huoltoja ja korjauksia, ja vanhemman miehen, joka istui toimistopöytänsä takana yrmeän näköisenä. Nyt ei näkynyt nuorta, ja yrmeän ja minun välissä lattialla pötkötti palloa aktiivisesti järsien pieni, mutta pulska, valkoinen koira. Koiran niittipannan näkiessäni oli purskahtaa nauruun, mutta välittömästi isäntänsä kasvoihin katsahtaessani hymyni hyytyi ja ymmärsin jopa olla puhumatta. Mies nosti etusormea kuin opettaja aikanaan. Ja minä pitelin kaksin käsin ja koko tahdonvoimalla hiljaisena sisuksissani pyörivää naurunremakkaa.

Tuo sormiele. PIeni ja lähes huomaamaton liike, vaikkakin tavallaan helppo huomata. On kestänyt vuosia oppia siihen. Nyt oli ensimmäinen kerta kun tajusin olla puhumatta ennen kuin hän antaa luvan puhua. Jestas. Alan oppia :)). Siinä sitten tuppisuuna seison ovensuussa, jaloissani muovista palloa järsivä koiranpunkero, joka näyttää lempeältä kuin lammas, mutta on puettu punkkariksi. Kun olin aikani odottanut, hiljaisuus rikkoutuu miehen sanoessa buyurun (ole hyvä). Nauruni on jo hallinnassa, fillarinosasanasto ei. Sanon vain että fillari ei ole ihan kunnossa. Teki mieleni sanoa, että se tarvitsee lääkäriä, mutta en ollut varma riittääkö miehen huumorintaju siihen, joten valitsin niukan linjan.

Mies katsoi fillaria osoittamistani paikoista, vei sen halliin ja kiristi seisontatuen ensin. Sen jälkeen hän teki jotain fillarin keskiosalle, sille, mihin polkimet kiinnittyvät. Minun huomioni kiinnittyi jumalattoman järeisiin työkaluihin ja siihen, että fillarin alle lattialle tippuu jotakin. Mitä se "jotakin" oli, ei koskaan selvinnyt, koska en uskaltanut astua sisälle korjaamohalliin. Katselin vain ovelta. Tuntui ihan siltä kuin olisi tunkeutumassa toisen pyhään, yksityiseen paikkaan. Vähän samalta, kuin jos tunkeutuisi toisen ihmisen makuuhuoneeseen. Se vaan ei tunnu luontevalta. Yleensä korjaamohalliin meno ei herätä mitään tuntemuksia. Nyt oli toisin. Se sormi näkyi verkkokalvollani vielä ilmielävästi,  vaikka siitä oli jo jonkun aikaa. Hhmm.

Hän sai fillarin keskiosan korjattua, ja ihailtavan nätillä, pienellä liikkeellä laittoi ketjut paikalleen. Wau. Vaan wau katosi heti, kun näin kuinka hän ottaa parit kakkosnelosen palat, lekan ja kääntää fillarin kyljelleen maahan. Ei kai hän *piip* aio moukaroida tuota polkimen vartta vain siksi, että se on vääntynyt kakaroiden kaadellessa pyörää, ja paukuttaa nyt ketjunsuojaan. Kyllä. Ei helekutti! Kyllä! Mies takoo voimiensa takaa lekalla polkimen vartta. Minä katson huolissani, että maata vasten varaava toinen polkimen varsi vääntyy taatusti samalla koska se ottaa nyt iskuja vastaan vastatessaan maahan. Samalla kun ehdin miettiä että mitenköhän polkimelle käy, leka lipesi ja poljin sai osumaa. Monta *piip*piä💩 tosi monta.

Aikansa taottuaan hän toteaa, että ei poljin osu enää ketjunsuojaan, eikä paukuta. Minun mielessäni paukuttaa kymmen eri ajatusta siitä, mitä vahinkoja tuosta kyseisestä operaatiosta mahtoi tulla, ja paljonko kahdet uudet pedaalit ja varret mahtavat maksaa, ja selvisikö keskiosa vaurioitumatta, ja paljonko maalia jäi tarakasta tuohon betonilattialle, menikö kahvan pehmuste rikki jne jne. Hetkeä aiemmin siihen tullut toinen vanhempi mies pyörittelee silmiään sen näköisenä, ettei ihan ole tekijän kanssa samaa mieltä. No, en minäkään. Koko toimituksen hinnaksi tulee 15 TL ,4 €. Ihan kuin mies tietäisi, että tulen lähi kuukausina ostamaan häneltä erinäisiä osia nyt pehmeäksi moukaroitujen tilalle.

Lähden taluttamaan fillarin jalkakäytävälle, siirryn ajotielle ja lähden polkemaan. En pysty. Oikea pedaali tekee todella omituista kahdeksikon tapaista liikettä, eikä jalka pysy sen mukana mitenkään. Horjahdin tien varteen parkkeerattuja autoja päin, mutta osuin kahden auton välistä jalkakäytävälle jonkinlaisessa epäjärjestyksessä fillarini kanssa. Sattuu. Säären etuosassa on iso mustelma muistona tuosta pedaalista. KÄvelytän fillarin takaisin korjaamolle. Pihassa vielä tsekkaan pedaalin käsin. No, ei kai se niin paha ole, jos vaan ylireagoin. Lähden uudestaan liikenteen sekaan. On se. On se niin kamala, ettei sillä voi ajaa. Talutan pyörän taas korjaamon pihaan, ja tällä kertaa yrmeän näköinen, hiljainen mies tulee ovelle vastaan ja katsoo pedaalia.

Hän vie fillarin pyhättöönsä, purkaa pedaalin, ja ottaa taas sen moukarin. Voimalla alkaa hän moukaroida pedaalin vartta juuri siihen suuntaan missä se aiemmin oli, mistä hän sitä äsken suoristi.😨. Käännyn pois kun en voi katsoa. No, hetken päästä katson kuitenkin. Voimapihdeillä hän vääntää sitä kohtaa mihin pedaali ruuvataan kiinni. Ruuvaa sitten pedaalin paikalleen, kokeilee vielä pedaalin liikeratoja, ja luovuttaa fillarin minulle takaisin. Työn hinta 0 TL. Ekstalisänä tuskanhiki pelkästä katsomisesta.

Tällä kertaa päätän jo ennen pyörän päälle nousua, että oli mikä oli, ajan kotiin. En kestä enempää moukarointeja tälle päivälle. Pedaali oli vähän normaalimpi, mutta silti siinä on omituinen liikerata. Ennen kuin olin ajanut 7 km, olin jo tottunut siihen uuteen ja entistä kiemuraisempaan liikerataan😖. Moneen asiaan voi näköjään tottua 😔. Ja loppujen lopuksi se on vaan pyörä 😭. Käyttöesine 😑. Joskin elämää ja liikkumista helpottava ja tarpeellinen. Onneksi tänään tulee tv:stä Aşk ve Mavi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. Mikäli kommenttisi ei sisällä vihapuhetta, se julkaistaan tarkastamisen jälkeen.