torstai 4. tammikuuta 2018

Kieliopintoja ja sokkopyöräilyä

Keskustaan mennessä kuvattu. 4.1.2018
Olen jonkun aikaa haaveillut kieliopintojeni viemisestä uudelle tasolle, mutta en ole tohtinut sitä aiemmin toteuttaa. Tänään tuli se päivä, kun kirjauduin sisälle turkkilaiseen avoimeen yliopistoon, ja aloitin heidän opintosuunnitelmansa mukaiset avoimen yliopiston turkin kielen opinnot turkiksi. Suomesta en löytänyt avoimen yliopiston turkin kielen opintoja viime- enkä tänä vuonna, joten katselin nyt mitä Turkissa on tarjolla. Ja onhan täällä 😍.

Näitä A1 ja A2-tasojen kursseja ja kokeita saa suorittaa omaan tahtiin, joten tänään olen istunut urakalla koneen ääressä ja käynyt läpi tietyt tunnit ja tehtävät. Eikä ollut turha päivä. A1-materiaali on luettu / katseltu / kuunneltu / opiskeltu läpi, ja tehtävät on suoritettu hyväksytysti. Ja ehdin vielä tanssitunneillekin nauttimaan tanssin sekä onnistumisen ilosta. Siellä ei muuten turhia puheltu eikä seisoskeltu. Tanssittiin, ja juuri niin kuin ope vaati.

Nyt on tiukka ope, voi että, ja viilaa pilkkuja, ajoituksia, asentoja, voimaa, suuntia ja näyttävyyttä ihan kunnolla. Julkista satikutia tulee heti kun mokaa. Kolme meistä pääsi tänään karmean tunarointinsa takia luokan eteen ja "erityismaininnalle" tunaroinnista. Juu, olin yksi heistä. Aloitin eri askelikon kuin muut, kun en nyt vaan sattunut muistamaan viime tunnilta kaikkia askelikkoja niiden nimillä, enkä onnistunut arvaamaan oikeaa. Lisäksi sain "hierarkiaoppia" ihan positiivisessa mielessä. On tämä koulu, siis varsinainen elämänkoulu, myönteisessä mielessä. Kannatti tulla.

...vain pari tuntia aiemmin...
 Oikeasti kannatti tulle tunneille, tosin olisi kannattanut kuunnella tänään viisaampaa, minut pihalla lähtiessäni nähnyttä talon isäntää. Sanoi, että mene nyt hyvä nainen bussilla, että eihän sateessa kannata fillaroida. Vaan kun ei taivaalla ollut varsinaisesti satavia pilviä, vain puolipilvinen taivas... sillä hetkellä. Puoli tuntia myöhemmin olin keskustassa, lähes perillä, ja alkoi sataa kaatamalla. Tunsin itseni tosi ilahtuneeksi(?) tästä luonnonilmiöstä, ja ääretömän fiksuksi(?) koska olin neuvoista huolimatta lähtenyt fillaroimaan trooppiseen ukkosmyrskyyn.

Eihän se menomatka vielä pahasti kastellut, mutta tunneilta ulos tullessa satoi edelleen
kaatamalla, ja kotiin oli matkaa 8-9 km. Bussit eivät ota fillareita kyytiin, eikä sitä voi jättää mihinkään. Ainoaksi toteuttamiskelpoiseksi vaihtoehdoksi jäi toivoa, että softshell-takkini pitää edelleen riittävästi tuulta ja vettä, ja lähteä ajamaan kohti kotia. Jo 5 minuutin kuluttua kadutti, otti päähän ja jopa hirvitti. Heti alkumetreillä kävi selväksi, että jarrut eivät pidä kunnolla sateessa, ja että osa jalkakäytävien laatoista (näkövamma-laatat) ovat sateella pyörän alla vaarallisen liukkaita.

Sen lisäksi jouduin ottamaan silmälasit pois päästä, kun niistä oli vesimärkinä ja huurtuvina tuossa tilanteessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Sanonkominä miten hillittömän kiva oli ajaa ilman silmälaseja iltapimeässä, runsaassa vesisateessa, pitkin pimeitä jalkakäytäviä, autojen valojen häikäistessä ja vilistäessä ohi. Ihan "äärettömän kiva". Yritin muistella, olenko koskaan ennen ollut samanlaisessa tilanteessa, tai yhtä torvi, mutta en onneksi muistanut. Ei ainakaan tullut mieleen.

Tosi positiivista oli se, että rantatiellä ei ollut koko matkalla kuin kaksi muuta kulkijaa. Sain ajaa ihan rauhassa koko leveää kävelykatua, lammikosta toiseen. Näkökyky ylettyi noin parin, kolmen metrin päähän. Hankalimmaksi osoittautui jalkakäytävälle istutettujen puiden väistely, mutta pääsin parilla alaoksien hipaisulla otsaan. Kuoppien hahmottaminen ei onnistunut, ja kertaalleen etupyörä putosi johonkin, mitä tiessä oli veden alla. Siinä vaiheessa tuo putoaminen ei enää tuntunut missään, sillä minuuttia aiemmin pari autoa huolehti veden saannistani, kun taivaaltakaan ei enää tullut paljoa. Juuri ehdin ajatella, että takkihan piti yllättävän hyvin, ja että paitakin on kuiva, kun swoosh x2 iski päälle.

Luonto nauttii sateesta, paikoitellen
Ajotielle oli kertynyt ilmeisesti hieman syvempi lätäkkö 😭 siitä meni lähes peräkkäin pari autoa lujaa, eikä tietenkään samoja raiteita. Vettä tuli isossa kaaressa, korkealta ja paljon. Olisin Niin halunnut tavata sen paremman osuman tehneen autoilijan kasvokkain, mielellään siinä lätäkön reunalla. Ajokaistalta roiskastu saavillinen vettä valui pitkin päänahkaa, kasvoja, selkää ja vasemman housunlahkeen sisäpuolella, kun tuntui ihan siltä että saatan suuttua. Jätin sen kuitenkin väliin, kun naisellisuus iski... kävi mielessä, että ripsiväri on taatusti tehnyt pandasilmät kahta puolta, ja aloin pyyhkiä märillä käsillä kasvoja, niin kuin se muka jotain auttaisi. No, ajoin sitten siihen kuoppaan, ja unohdin koko ripsivärin.

Meri kuohui ja pauhasi, mutta ei tehnyt mieli pysähtyä ihailemaan sitä, sen enempää kuin meren yllä näkyvää salamointiakaan. Pihaan tullessa lähetin elämälle sellaisen pienen toivomuksen, että jospa kukaan tuttu ei olisi näkemässä. Ei ainakaan vuokraisäntäni, joka neuvoi menemään bussilla. Onnekseni ei ollut. Lämmin suihku ja hyvä ruoka korjasivat olotilan suht nopeasti. Riittää urheilu tälle päivälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi. Mikäli kommenttisi ei sisällä vihapuhetta, se julkaistaan tarkastamisen jälkeen.