Heräsin taas tänäkin yönä potilaiden ja hoitolaitoksen ääniin, kuten joka yö. Muistin samalla, että edellisen kerran kolmekymmentä vuotta sitten asuin sairaalan pihassa henkilökunnan asuntolassa. Nyt asun työpaikkani yläkerrassa. Kuukauden keikkalaiselle on ok, mutta pitemmällä aikavälillä olisi taakka omalla tavallaan. Hyvä silti että asunto järjestyi, sillä muuten en olisi voinut ottaa tätä sijaisuutta vastaan. Vaan silmien mustat alustat kertovat karua kieltään joka öisistä heräämisistä. No, pian olen kotona ja nukun hyvin, ehjät yöunet. Kuuluu muuten työstä lähtevä yöhoitaja raaputtavan auton tuulilasista jäätä pois... On ollut pakkasyö.
Mitäpä tekisin tänään? Ihan sitä samaa kuin tähänkin asti täällä. Odotan töihin menoa, menen töihin, palaan huoneeseen ja nukun. Joskus kävelen ulkona ja käyn kaupassa. Juttelen ihmisten kanssa Säännöllinen elämä. Liikunnallisesti olisi mahdollista kävellä, ulkoilla kävellen ja käveleksiä pitkin teitä. Niin, voisin myös kävellä noin 2,5 km päässä olevaan uimahalliin tai kuntosalille, ja sitten vielä kävellä sieltä pois... Paitsi että sen aukioloajat täsmäävät hyvin työaikoihini. Liikuntaryhmät ja muut kertamaksulliset aktiviteetit ovat iltaisin, eli silloin kun itse olen töissä. Iltavuoroista tykkään enemmän kuin aamuista, nyt tässä työssä. Ne vaan estävät harrastustoimintaa paitsi sitä kävelyä.
Itsekseen kävely täällä ei kiinnosta, sääolosuhteista ja vanhojen ukkojen tuijotuksesta johtuen. Eräs tuttu maanviljelijä sanoi aikoinaan että "tuijottaa kuin lehmä uutta ämpäriä" . Tuo lausahdus tuli varsin voimallisesti mieleeni kun viimeksi kävelin tuolla keskustan teillä. Ihmiset tunnistivat että olen uusi täällä, että en kuulu "vanhaan kalustoon", ja oikeasti vanhat miehet tuijottivat pitkään ja häpeilemättä. Naiset katsoivat tietä, toisiaan tai muualle. Vain hyvin harva nainen katsoi kohdatessamme minua kohti, ellei sitten istunut ohi ajavassa autossa. Niistä tuijottivat sekä miehet että naiset, minä tuijotin vastaan. Pikku kylän riemuja.
Sopeutumisongelmia on, siis lähinnä ihmisten käyttäytymiseen, vahvasti asenteelliseen, rajuun ja suorasukaiseen puhetapaan sekä erilaisten uskonnollisten ryhmittymien voimakkaaseen näkymiseen päivittäisessä elämässä. Olen itsekin kasvanut ja elänyt uskonlahkojen keskellä, mutta en ole tajunnut kuinka ahdasmielistä ihmisten ajattelu ja yhteiskunnallinen toiminta on ollut. Ja kuinka normaalina täällä pidetään ajattelua ja toimintaa, joka minun mielestäni on jo rasistista. Eivät tietenkään kaikki, mutta yllättävän monet, liian monet. Seuraavien vaalien tulos on Suomen tulevaisuuden kannalta ratkaiseva.
Ulkoa kuuluu jo keltasirkkujen ja tiaisten ääniä. Harakkakin sanoo sanottavansa. Päivä on alkanut kirkastua, jos harmaasta niin voi sanoa. Ehkä kävelen muutaman kilometrin lenkin kirjastoon ja takaisin, sillä busseja ei ole, eikä autoakaan. Kirjasto on suljettu mutta siellä on kuulemma itsepalvelumahdollisuus soveltuvan kirjastokortin omaaville, kameravalvonnan alla. Pilvissä on talven savyt, tummaa ja vaaleaa harmaata, violettia sekä ripaus punaista. Jälkimmäisestä päätellen aurinko on oikeasti taivaanrannassa. Parin kuukauden päästä se ei enää nouse, mutta eiköhän se vielä ihan kohtuullisen korkealla käy, jos pilvien takaa näkyy.
Auringon ja meren kaipuu on kova. No herra A:nkin kaipuu. Nyt kun nilkka ei enää ole este uimiselle, niin aion asua rantavesissä muutaman päivän kotiin palattuani. Snorkkeli odottaa kotona käytön opettelua, tosin räpylät ovat vielä kaupassa, kun en tiennyt millaiset aloittelijan kannattaa ostaa. Ehkä sekin selviää lähi viikkoina. Mereen voi onneksi mennä ilman niitäkin, ihan tältään.
Ollaan ihmisiksi ja kohteliaita niin itsellemme kuin toisillemmekin.
Alla olevat kuvat on kuvattu kännykällä kiikkerästä, pienestä kumiveneestä heinäkuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi. Mikäli kommenttisi ei sisällä vihapuhetta, se julkaistaan tarkastamisen jälkeen.