torstai 22. kesäkuuta 2017

Mantelin tuoksua

Alanya, KOnakli juhannuksen alla.
Bayram Tatili, eli kansallinen loma Ramadanin päättymisen kunniaksi alkaa Turkissa ylihuomenna 24.6. Arefe-päivän myötä. Ensimmäinen virallinen lomapäivä on käsittääkseni 25.6. ja se on samalla päivä, jolloin paastonaika loppuu. Jos olet Alanyassa kyseisenä päivänä, ja haluat nähdä Ramazan Bayramin iltatorimyynnit, niin mene Cuma Pazarin, perjantaitorin alueelle. Siellä on joko maassa, pöydillä tai rekeillä paljon laukkuja, kenkiä, farkkuja, vaatteita yms. ja niiden hinta on noin kolmesta liirasta ylöspäin, eli paikallisillekin edulisilla hinnoilla. Paastonajan päättymisen kunniaksi järjestetään myös paljon muita tapahtumia. Lisäksi monet matkustavat tapaamaan perheitään, sillä perinteisesti juhlaan iittyy myös perheen kanssa yhdessä vietetty aika.

Kirjoitin aiemmin Alanyan uuden yliopistollisen sairaalan erikoisaloista. Ainakin yksi virhe oli erikoisaloissa. Siellä on avattu lasten allergia ja immunologia -niminen erikoisala, erikoislääkäri Esra Hazar Sayarin johdolla. Lisää erikoisaloja on avautunut, mm.  gastroenterologia ja hepatologia, erikoislääkärinä Özlem Özer. Yritin katsoa sairaalan sivut, mutta eipä Suomesta päässyt sinne. Laitoin heille palautetta asiasta, joskaan en tiedä onko tuo rajoite täältä Suomen päästä johtuva. MIstä näistä aina tietää, varsinkaan tässä nykyisessä omituisesti asennoituvassa maailmassa.

Konaklin keskustan tuntumasta tämänkin talo
Tiesithän että työskentely Turkissa ilman työlupaa on laitonta, ja nykyään entistä tarkemmin seurattua. Joka viikko saa uutisista lukea pidätyksistä ja karkotuksista. Tässä tämänviikkoinen uutinen asiasta. Kannattaa järjestää työt ja oleskelut laillisesti, ettei sitten joudu ulos ja maahantulokieltoon. Jos yritys, joka sinua houkuttelee Alanyaan töihin, ei halua hoitaa asioita laillisesti, on takuuvarmaa ettei sen muutkaan lupaukset pidä, että tilanteeseen liittyy hyväksikäyttöä tai katteettomia lupauksia palkasta, työajasta tai toimenkuvasta. Ja mikäli yritykset hoitaisivat asiat oikein ja laillisesti, työllisyystilanne olisi paljon parempi. Sama koskee myös Suomea, jossa harmaa talous rehottaa myös. Työlupa ei ole kallis, vaikka niin väitetään. Kyse on mitättömän pienestä summasta. Ja työluvan voi hakea vain yritys, joka työntekijän palkkaa. Eli jos joku sanoo, että hae itsellesi työlupa ja tule sitten, niin kyse on jo siitä lähtien tietämättömyydestä tai huijaavasta häikäilemättömyydestä. Älä myy itseäsi halvalla, älä ole hyväksikäytettävä, vaan tee vain laillista työtä. Se on kaikkien etu.

Alanyan uuden ohitustien rakentaminen etenee suunnitellusti, ja keskustan tuntumassa pari ensimmäistä liittymää, Telecom ja Ticaret, ovat jo valmiina. Molemmista poistettiin tänään betoniesteet, ja ne ovat nyt liikenteelle avoinna. Ei kun testaamaan vaan, ja katselemaan uusia ulottuvuuksia.

Meillä tuoksuu taas karvasmanteliöljy ja leivotut pikkuleivät. Manteli- ja appelsiiniöljyn pystyn vielä maistamaan, muilta osin maku- ja hajuaisti ovat täysin poissa. Karmeaa. Toivottavasti palaavat. Leiposmisprojektit jatkuvat huomenna, tässä välissä hieman lepoa ja rauhaa.  Ja ajateltavaa ihan kaikille:

"The rule that covers everything is:
How you are with others, expect that back. -Rumi"

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Juhannus tulee kun lämpötila laskee

Edelleen näpyttelen kännykällä, kun konetta ei nyt saa nettiin. Silmät suurina ja mielikuvitus lämpöä kohden laukaten istun keinutuoliin lysähtäneenä, ja luen uutista Ramazan Bayramıksi ennustetusta +40 C lämpötilasta. Innoissani kuvittelen itseni lämpöön, lämpöön, joka rentouttaa. Tunnustan jopa itsellenikin, että olen vieraantunut tästä jumalattoman kylmästä säästä. Äärettömän mielelläni nauttisin sen, ja sekin aika koittaa taas. Alanyassa on nyt oltu kolmenkympin lämmöissä, saatu virkistävä sade kuuro ja uutta lämmintä. Eilen oli kuulemma satanut kuin saavista kaatamalla. Nyt sitten alkaa nousu kohti kuumimpia aikoja. Jes.

Tunnetko jo alanyalaisia muusikoita? Alanyalainen taiteilija-muusikko Necip Topal on julkaissut uuden biisinsä Gittiğin Günden Beri. Noilla nimillä löytyy video YouTubesta, en jaksa räpeltää tämän kännykän kanssa tähän linkitystä. Musiikkivideo on kuvattu Alanyassa, ja oli ihan kivaa katsottavaa.

Voimat loppu nyt, vaikka päivällä nukuin neljän tunnin päikkärit... Enkä olisi noussut ylös vielä silloinkaan, ellei olisi ollut pakko. Vaan labrassa on nyt käyty, huomenna vielä toinen reissu, ja pari viikkoa odottelua päälle. Yritän asennoitua positiivisesti, vaikka en ymmärräkään mitä kropassa tapahtuu, ja miksi. Jälkimmäiseen ei koskaan saada vastausta, ensimmäiseen mahdollisesti, toivottavasti.

Ihmiset ympärillä valmistautuvat juhannuksen viettoon. Ehkä se juhannusfiilis vielä ehtii itsellenikin löytyä.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pilvisempi päivä

Vähän marinaa heti alkuun, ikään kuin pois päiväjärjestyksestä. Nyt täällä Suomessa ollessa olen tavallista enemmän väsähtänyt, uupunut niin, etten jaksa edes ulkomaisia uutisia seurata kunnolla. Jää maailman tapahtumat nyt tavallista enemmän pimentoon. Paikallisiin uutisiin on mennyt luotto. Ne ovat liian paljon asenteella valittuja ja muokattuja, sananvapautensa rahan ja politiikan vallalle menettäneitä. Tuosta omasta väsähtämisestä sen verran, että fyysinen voima on vähissä, pelottavan vähissä, ja toki tällainen syö myös henkistä jaksamista. Kivuliaisuuden myötä olen ollut ärhäkkä ja hankala tänään. Huomenna siihen lisätään ravinnotta olo yms joten vastaan hyvät huomenet sitten kun pystyn, ehkä pitkällä viiveellä. Vaan huominen on tärkeä päivä, ja tulokset vievät taas lähemmäs tietoa ja diagnoosia. Toistaiseksi osumaa ei ole löytynyt, ja monet mahdollisuudet ovat avoinna. Erityisesti paras mahdollinen diagnoosi, eli "ei mitään, paranee pian itsekseen" on sekin vielä mahdollisuuksien rajoissa. 

Juniori löysi kaupasta karvasmanteliöljyä, ja leivoimme, vaikkei olisi jaksanutkaan. Joskus on tehtävä vaikkei jaksa tai huvita. Lopputulos sen sijaan oli herkkua. Perus-pikkuleipätaikinaan vaihdettiin osa sokerista tummaan siirappiin ja maustettiin tuolla karvasmanteliöljyllä. Lopputulos muistutti vahvasti välimerellisistä mauista. Kaipaan niitä ruokia ihan valtavasti, ja korvaan vajeen Fazerina-suklaalla. Etniseen ruokakauppaan voisin taas tehdä reissun. Itiksen Alanya-market olisi herkkukeidas, vaan on nyt hieman haasteellisen matkan päässä. Kai joku muu löytyy lähempää. Isoissa marketeissakin on yhtä sun toista, ovat vaan paljon säilöntäaineisempia (paitsi ihan luomu). Niin että kauppaan vaan, löytyy sieltä, sanottiin minullekin. 

Kirjoitustahti on ollut positiivinen yllätys, edelleenkin tekstiä valmistuu enemmän kuin uskalsin tältä ajalta toivoa. Toiveita ajoissa valmiiksi saamisesta on, ja tuon aikarajan olen itse itselleni asettanut, eli sen ylityskään ei saa aikaan mitään katastrofia, eikä edes ongelmaa. Kun aiemmin olen pystynyt kirjoittamaan vain levollisessa ja virkeässä mielentilassa, niin kehitystä on tapahtunut siinä, että nyt myös väsynyt ja ärtyisä olotila käy. Tosin myöhemmin on mielenkiintoista nähdä kuinka paljon mieliala on vaikuttanut tekstiin, sopivatko ne yhteen. Sen näkee aikanaan, kohtapuoliin. 

Abo vaan muistaa soitella ja kysellä kuulumisia. Tämän 3 kk ajan olen vain lukenut ja kuunnellut turkkia. Puhuminen on jäänyt tosi vähälle, niin kuin uuden opiskelukin. Suomessa ollessa ei vaan tule opiskeltua. Aikaa menee moniin turhuuksiin, niin kuin facebookkiin. Senkin ajan voisi supistaa paljon pienemmäksi, ja käyttää paremmin, vaan mikä estää - itsekurin puute. Tänään puhelun aikana tuli taas olo, että mitenkä saan nyt tuonkin sanottua... Ei hyvä. Treeniä, ja mielellään autenttisessa ympäristössä 😊. Vasn nyt voi jo sanoa, että enemmän on viikkoja takana kuin edessä. Lento saattaa hyvällä tuurilla mahdollistua nopeastikin. Kutkuttaa jo, lentolippujen osto siis.

Siihen asti tehdään arkisia juttuja. Juuri nyt etsitään raparperia, tarpeeksi paljon 🌱

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Poppeleiden varjossa

Alanya, Damlatas-luolan vierus ja ranta 0
Alle 3-vuotias mummon ja papan kanssa tupakalla, Suomessa, keskellä kirkasta päivää. Pariinkin otteeseen kiristelin kukkahattuni nyörejä kun sitä touhua katsoin omaa bussiani odotellessa. Mummo ja pappa polttelivat siinä julkisen rakennuksen seinustalla antaumuksella, vetivät savua keuhkoihinsa suht nopsaan tahtiin hartaan hiljaisuuden vallitessa. Alle 3v tyttö seisoi heidän vieressään, ja valkoinen tikkarinvarsi oli aseteltuna oikeankäden etusormen ja keskisormen välissä samalla tavoin, kuin mummolla tupakka. Koko tupakointisession ajan tämä tyttö toisti mummonsa jokaisen liikkeen. Hän seurasi mummoa hyvin tarkkaan, ja oli kuin pieni kopio. Mitä arvelette, millainen mahdollisuus tytöllä on selvitä 30-vuotiaksi asti ilman tupakoinnin aloittamista? Jäi surullinen kuva tuosta perheestä.

Aikoinaan, kun olin naimisissa Keski-Pohjanmaalla, kasvoi pihapiirissämme anopin istuttama poppeli. Se oli elämässäni ensimmäinen tapaamani poppeli, ja siitä opin mm sen, että poppelin tunnistamisessa oleellinen apu on sen paha haju. Nyt täällä asuntoni lähistöllä olevat, paljon , paljon isommat poppelit olisivat jääneet tunnistamatta ilman tuota hajuvihjettä. Oli sitten aamu, ilta, sadepäivä, kevät, helle tai syksy, niin aina nuo haisevat, eikä se haju ole mitenkään mieluinen. Ehkä joku siitäkin tykkää, en tiedä. Haju kertoo siitä, että jotakin ne poppelit erittävät, ja runsaasti erittävätkin. Ei niistä muuten mitään hajuja irtoaisi. Tämä riittäköön päivän kasvitietoiskuksi ;) .

Sama paikka
Terveystalon rtg- ja uä-laitteisiin kävin tutustumassa tänään potilaan näkökulmasta, ja sain tuloksetkin heti
(=hyvänlaatuista). Oli nopeaa ja sujuvaa toimintaa, ja oli ilo käydä. HUomisen projekti on delegoida perheenjäsenelle tomaattien istutusmullan haku, samalla kun itse nauttii kevyemmästä elämästä. Keskiviikolle on tiedossa labrakokeita, sitten alkaa juhannus ja juhannussuunnitelmien peruminen. Siitä on toki se riemu, että saa vapaasti ja tämänhetkisen kkunnon mukaan suunnitella uudet tekemiset. Nyt on vaan parempi olla tekemistä, sillä oikeasti alan jo hermostua tähän ylenmääräiseen paikallaan olemiseen ja liikuntakieltoon. Erityisen hermostuksen aiheutti tänään vyö. Ihan tavallinen, sellainen pieni, musta kapine. Ei millään, ei sitten millään ylettänyt enää menemään kiinni, ei edes siihen viimeiseen reikään. ---yhtään ei ärsyttänyt--- *enkä saanut yhtään painonnousuhepulia, vaan 2*. Suklaa ja jäätelö eivät missään tapauksessa ole olleet ne, joita nautin nyt tavallista enemmän 😋. Great! Vyötärönympäryskin. Ehkä voin taas palata normaaliin ruokailuun, kun tuo syöpäepäily on poissuljettu, mutta liikuntaan en voi ihan vielä palata.

Päivä on ollut niin kiireinen kaikkineen, ihan oikeasti, ettei ole ehtinyt katsoa edes Alanyan uutisia. Säätä katsoin sen verran, että kun nämä sadekuurot nyt poistuvat, niin sitten onkin pitkä aurinkoinen jakso tiedossa. LÄmpöä on ihan riittävästi, eikä vielä ole liian kuuma (minun mielestäni ;) ) .


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Turkissa isänpäivä tänään

Isänpäivää on juhlittu Turkissa tänään monin tavoin. Osalle perheistä isänpäivä on vielä niin uusi juhla, että perhekohtaisia perinteitä ei ole ehtinyt muodostua. Eri medioissa isänpäivää yritetään kaupallistaa voimakkaasti, ja sidotaan sen merkitys uusien, ostettujen lahjojen antamiseen. Samahan se on Suomessakin joulun, äitien- ja isänpäivän suhteen. Ostettu lahja on kuitenkin paljon kylmempi kuin läsnäolo ja välittämisestä kertovat sanat. Isän rooleja on yhtä monta erilaista kuin on isiäkin. Jokaisella on oma elämäntarinansa, polkunsa ja oma valittu tapa reagoida elämän tapahtumiin ja sisältöihin. Jokainen isä on itsensä näköinen isä.

Tällä hetkellä Suomessa haetaan isää ja /tai äitiä monella ilman vanhempaa elävälle lapselle ja nuorelle. Yksikin hyvä aikuinen voi pelastaa lapsen ja nuoren elämän, ihan konkreettisesti. Myös Turkissa on paljon pakolaisorpoja lapsia ja nuoria, jotka kaipaavat perhettä ja turvallisia vanhempia. Rakastava, inhimillinen ja turvallinen isä ja äiti on kultaakin arvokkaampi. Hekin, joille omia lapsia ei synny perinteisin menetelmin, ovat aikuisina ja vanhempina tarpeellisia niille, joilla ei enää ole omia vanhempia. Toisten vanhempien lapsen, vanhempansa menettäneen, ja sotatraumoja kantavan lapsen vanhemmaksi ryhtyvää on siunattu tavallista suuremmalla kyvyllä ymmärtää, tuntea ja jakaa, niin, ja ottaa vastuuta. Erityinen kiitos ja kunnianosoitus näille vanhemmille tärkeästä humanitaarisesta työstä, kyvystä rakastaa ehdoitta.

Isyys on moniulotteinen ja hankala, mutta ilmeisesti myös antoisa asia, josta minulla ei ole kokemusta oikeastaan mistään näkökulmasta. Oman isäni menetin jo pienenä. Periaatteessa hän kai elää vieläkin, muttei koskaan ole pystynyt olemaan isä. Koska en asu lasteni isän kanssa, eikä yli 20 vuotta eron jälkeen ole jäljellä lähes mitään varmoja muistikuvia, on sekin suunta hatara. Joten isyydestä en oikein käytännön tasolla tiedä mitä se oikeasti on tai ei ole. On vain luuloja, kuulopuheita ja kirjatietoa. Äitiydestä tilanne on täysin päinvastainen. Isät puhukoon itse puolestaan, minä vaihdan aihetta... Tai sitten en.

Turkkilaisissa tuttavaperheissä  tapaamani isät ovat olleet kukin itsensä näköisiä isiä. Ei voi yleistää, että siellä tai täällä isät ovat sellaisia tai tällaisia. Ei vaan voi. Jokainen on omanlaisensa ja se on hänelle suotava. Toki vanhemmat voivat kasvattaa poikalastaan ja ohjata häntä haluamaansa suuntaan... Mutta kyseinen poikalapsi aikuistuessaan ja tullessaan isäksi päättää itse millainen isä käytännön elämässä haluaa olla ja on. Kukin päättää itse mitä arvostaa ja miten käyttäytyy. Hetken aikaa voi olla hukassa tai tyhmä, mutta lopulta itse valitsee tiensä ja tapansa. Ja muut valitsevat haluavatko olla noin käyttäytyvän kanssa tekemisissä vai ei. Periaatteessa elämä on ihan helppoa 😁.

Facekaverit: Facebook yrittää pakottaa ottamaan messengerin käyttöön. Siihen riesaan en halua sekaantua. En nyt pääse lukemaan viestejä kuin koneelta, joten facea ei kannata käyttää ensisijaisena viestikanavana. Alan muutenkin olla aika kypsä siihen, ja harkitsen taas sen käytön lopettamista, tai oleellista vähentämistä. WhatsAppi ja sähköposti on paljon paremmat.

Läppäri työstää perusteellisempaa virus- ja haittaohjelmatarkistusta, joten jää tämä teksti nyt vähäkuvaiseksi.




lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kerrankin mieluinen mainos

Alanyan kukkaloistoa, kiinanruusu
Pitkään on haaveissani, pääosin jossain taustalla ja ajoittain aktiivisesti etualallakin, ollut pieni talo. Nykyinen kerrostaloasuntoni on lähes parhaiten tarpeisiini vastaava, kun puhutaan kerrostalosta. Siihen ei kuitenkaan saa aurinkokennoilla toimivaa lämmitysjärjestelmää, pientä kasvihuonetta ja ruusupensaita pihalle, eikä hiljaisuutta silloin kun minä haluaisin. Saattaa olla muitakin pienen pieniä syitä, nuo kuitenkin ovat nyt mieleen tulevien painavimmasta päästä. Miinuksena pienelle, omalle talolle on se, että on mentävä kauemmas merenrannasta, noustava vuorenrinnettä ylös aika pitkästikin, tai sitten sivummalle, ihan maalle. Tässä tapauksessa se vuorenrinne kuulostaa paremmin toiveisiini sopivalta.

Vapaapäivää ei tästäkään päivästä tullut, ja sen jälkeen kun palasin asunnolle, en ole saanut aikaiseksi juurikaan mitään. Ensin katsoin Aşk ve Mavın eilisen jakson, ja jäin sopivasti tunnekuohun valtaan sen aika rajun lopun vuoksi. Sen jälkeen roikuin netissä, löysin muutaman vanhan koulukaverin, ja ison määrän erilaisia elämänkohtaloita. Jostain syystä FAcebookki tarjoili minulle kerrankin, kaiken tämän jälkeen, ensimmäisen kiinnostavan ja hyödyllisen mainoksen ikinä. Kuvassa näin lähes sellaisen kodin, jota olen vuorenrinteen pikkutontille haaveillut. Lisäksi siinä kodissa oli sellaisia herkkuja, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Olen aivan ihastunut. Täysin. Lähetin jopa valmistajalle kyselyn, että toimittaisivatko he tuollaisen Turkkiin, ja paljonkohan kuljetuskustannukset tulisivat olemaan. Tullimaksu tarvitsee kysyä muulta taholta sitten aikanaan, mikäli kuljetuksen hinta jää kohtuulliseksi. Nyt vaan istun tässä, ja pohdin miten tuo projekti saadaan toteutettua. Kaikkea sitä.

...ja Joku Kukkanen.
Ihmisen mieli on kyllä mielenkiintoinen kokonaisuus. Tässä tyynen rauhallisesti kirjoitan blogitekstiä ja kaivelen muistin  sopukoista erilaisia kirjoitusaiheita, samalla kun osa mieltä muistelee jos tuttavien tarjolla olevia tontteja, ja miettii, että onkohan niistä joku vielä vapaana, ja saisikohan tontin maksun neuvoteltua sopiviin osiin. Naisena olemisen ilo. Voi tehdä useampaa asiaa yhtäaikaa. Kuinka tehokasta se useamman asian yhtäaikainen tekeminen on, siitä en mene takuuseen. Ainakaan tämän bogin kirjoittamisessa ei onneksi tarvitse olla tehokas, ei myyvä eikä tietäväkään. Riittää että on. Mietipä miten helppoa, on vaan ja kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa 😉. Ja kun on riittävän vilkkaalla ja kakaramaisella mielikuvituksella varustettu, niin juolahtaakin vaikka mitä.

Ei tästä nyt tämän pitempää tule, ei edes houkuttelemalla, sillä päivän tunnekuohut kutittelevat kirjoitusinspiraatiota sillä tavoin, että nyt on parasta vaihtaa sinne kirjaprojektin puolelle. Aamuyölle menee taas joka tapauksessa, mutta antaa mennä, sillä aamulla voi nukkua pitkään.

Unelmoikaahan ihmiset, koskaan ei tiedä mitä niille tapahtuu. VArmaa on vain se, että ilman unelmointia unelmille ei tapahdu yhtään mitään. Ilman unelmointia ainoakaan unelmasi ei toteudu. JOten anna mennä vaan...


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Sulttaaniprinsessojen jalanjäljillä Istanbuliin

Turkin valtion kulttuuri- ja matkailutoimisto (Helsinki) jakoi mielenkiintoisen Sulttaaniprinsessojen jalanjäljillä artikkelin, tapahtumamainoksen, ja se löytyy suomenkielisenä tämän linkin kautta . Tapahtuman oma, englanninkielinen sivusto löytyy täältä. Jo suomenkielinenkin teksti herätti kiinnostuksen, mutta tuo englanninkielinen sivusto vahvisti päätöstä uudesta Istanbulin vierailusta. Jospa pari kolme päivää Istanbulissa mahdollistuisi jo nyt syksyllä, ja kokonainen viikko vaikkapa ensi keväänä. Ennata ei tiedä miten elämä lopulta menee, mutta tällaisia haaveita on nyt ilmassa. On ainakin kiva valmistautua Istanbulin vierailuun, vaikka kävely eilisten rasitusten jälkeen olikin vaivalloista lyllerrystä.

Meillä paistoi lopultakin aurinko riittävän lämpimästi. Luovuin takista, ja tarkenin kahdella lyhythihaisella paidalla. Lämpömittari näytti hellelukemia. Kaverin kanssa istuimme keskustassa puiston reunalla nauttimasta säästä, ulkoilmasta, elämästä, ja siinä sivussa myös paransimme maailmaa. Kaveri oli sen verran fiksumpi, että oli varustautunut puistonpenkeillä istuskeluun aurinkosuojavoitein. Minä perinteisesti unohdin, ei tullut mieleenkään. Kauniisti punertaa käsivarret ja kasvot, niskaan en onneksi näe. Varma kesän merkki, täällä ollessa, viikoittaista Alanyassa ollessa. Siinä oli hyvä istua ja puhua, miehistä tietenkin. Ehkä puhuimme jostakin muistakin aiheista, en muista. Parhaiten muistan hänen värikkäät kertomuksensa nettideittien tapaamisesta kasvokkain ensimmäistä kertaa. Nauru raikui.

Illalla se iski. Juuri kun eilen julistin, ettei kirjoituta, niin puolen yön jälkeen nukkumaan mennessä alkoi runosuoni tuottaa ideoita ja tekstiä. Inspiraatio oli niin vahva ja virkeä, ettei auttanut muu kuin nousta ylös ja alkaa kirjoittaa. Jossain vaiheessa aamuyötä, innostuksen hieman hiipuessa, tekstin tulo hyytyi ja silmät pyöreinä hämmästyksestä ja väsymyksestä katsoin vastakirjoitettua sivumäärää. Jes! Tyytyväisenä ja levollisena oli hyvä nukahtaa. Ja mikä yllättävintä, kirjoitus on kulkenut myös tänään. Löytyi sopivasti inspiroivat lähestymistavat ja uusia juonenkäänteitä. Vähän vielä. Vain vähän. Muutama päivä riittää, vaikkapa siihen reumalääkärin vastaanottoon asti. Olisipa upea saavuttaa taas Se Fiilis, jonka kirjan valmistuminen suo. Tuo projekti on nimittäin siinä pisteessä, että tuon "vähän vielä" jälkeen se lähtee kustantajalle. Sillä tiellä kestänee kauan ennen kuin syntyy teoksena ulos, mutta Hykertelen silti. Niin lähellä, ja silti niin kaukana. Vaan kärsivällisyyttä, tähänkin.

Tässä kohden vilkaisin Alanyan säätä. ILmankosteus 97% sai hymyilemään leveästi. Kuulostaa trooppisen kostealta. Ajatukset karkaavatkin tuosta sopivasti taas valmistumassa olevaan projektiin.

Hyvää yötä ja leppoisaa lomaa.