sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Savon puolella

Ihan aluksi muistutuksenomaisesti Alanyan 18. Turismifestivaalit. Niiden ohjelman päivitin tuonne Alanya-faktaa -välilehdelle.

Olin 3 päivän myyntireissulla Savossa, Iisalmessa, ja kielitaito ei tällä kertaa tullut kommunikoinnin esteeksi. Sen sijaan pieni kulttuurishokki iski vasten kasvoja. Tehtäväni oli sekä tehdä eräitä tuotteita tunnetuksi maistattamalla että myydä niitä. Kahtena päivänä kolmesta kuuli usein kommenttia "ei uskalla kun ei tiijä mitä ne on". Ihmisille tarjottiin ilmaisia maistiaisia suomalaisesta herkusta, jota 90% suomalaisista syö. Mutta tuon pienehkön tehtaan nimi ja hyvä maine ei ollut vielä kyseisellä paikkakunnalla tuttu kuin muutamille ihmisille. 

Yllättävän moni vanha nainen / pariskunta toi esille ennakkoluulonsa ennalta tuntematonta herkkutehdasta kohtaan toteamalla "ei uskalla kun ei tiijä mitä ne on". Eivätkä he tietenkään suoraan meille sitä sanoneet, vaan toisilleen niin isosti, että kuulimme sen kuitenkin. Sen sijaan maailmaa matkanneet pariskunnat, naiset, miehet, nuoret ottivat ilmaiset maistiaiset innolla vastaan. Opin muutamia uusia asioita savolaisuudesta. Mm. sen, että heitä saa käsitellä silkkihansikkain verrattuna esim. jyväskyläläisiin tai helsinkiläisiin. Henkinen hipiä on herkempi, erityisesti paikalleen mökkiytyneillä. Siinäkin on toki puolensa ja puolensa. Monessa asiassa herkkyys on hyväksi. Silti myös avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus on sekä yhteiskunnalle että ihmiselle itselleen hyväksi. 

Otinko kuvia Iisalmesta. Hhmm. Ensimmäisenä päivänä kameran muistikortti ei ollut mukana, vaan jäi tuttavan läppäriin. Toinen päivä oli erittäin kiireinen, enkä ehtinyt edes tauoille, joten kuvaaminen jäi. Kolmantena päivänä harkitsin aamulla kuvien ottamista, mutta siinä vaiheessa kun asiakasvirta alkoi ja myyntityö oli taas käynnissä, niin eipä siinä mitään kameraa tai kuvaamista muistanut. Vasta 60 km Iisalmen ulkopuolella tuli mieleen, että jäi sitten kuvaamatta tämäkin reissu. Huominen ja ylihuominen päivä sisältää myyntityötä puhelimitse, sekä tanssikoreografioiden rakentamista. Sen jälkeen on tanssityöpäivää koko keskiviikko.Jos juhannuksen sää on ennusteiden mukaisesti huono / sateinen, niin siitä tulee joko vapaa tai hoitotyön täyteinen viikonloppu. Jos ihme tapahtuu ja on kaunis hellesää, on edessä myyntityöpäiviä. Tällaista on kolmen työn yhdistäminen.

Kovin suuri Alanyan kaipuu ei ole vielä ehtinyt iskeä. Itse asiassa on mennyt kohtuullisen hyvin sen osalta, sillä on tarpeeksi mielekästä tekemistä, eikä ole vielä satanut räntää. 

torstai 14. kesäkuuta 2018

Kun puhelin lamautuu, harmittaako?

Ostin pari päivää sitten Telian sim-kortin, koska turkkilainen liitymä on kerännyt maksettavaa enemmän kuin halusin sen keräävän. Liittymätyyppi on vaihtunut, ja tämä on reilusti kalliimpi kuin se edellinen. Suomalaisen puhelinliittymäkortin ostoa varten menin R-kioskille, sille paikkakunnan ainoalle, ja samalla ainoaan paikkaan, joka myy puhelinliittymiä. Tiesin ettei dna toimi täällä, joten valitsin siksi Telian. Pyysin R-kioskin myyjää lataamaan sim-kortille siinä valmiiksi olleen pienen puheaikasaldon lisäksi yhden kuukauden nettipaketin. Myyjä ilmoitti sen ladanneensa, ilmoitti kokonaishinnan, maksoin sen ja poistuin tyytyväisenä kioskilta.

Ystäväni oli auton kuljettajana, ja matkalla pohjoiseen minä vaihdoin puhelimeni toiseen sim-korttipaikkaan vastaostetun Telian prepaid-kortin. Sen jälkeen pienimuotoinen helvetti pääsi irti. Kun käynnistin puhelimen uudelleen, avautui Chrome-selain itsestään, ja alkoi aukeilla sivu toisensa jälkeen, parin sekunnin välein. En ehtinyt sulkea sivuja niin nopeasti kuin mitä niitä avautui. Arvasin heti, että oletettavasti sim-kortista tuli virus tai haittaohjelma. Mitään muita virusongelmia ei ole viime aikoina päässyt läpi, sillä minulla on puhelimessa hyvät virustorjuntaohjelmat. Yritin siivota sitä pois, ei onnistunut. Yritin estää Chromen, siis pakottaa sen lopetuksen, mutta tuo haittaohjelma käynnisti sen aina uudelleen.

Puhelimeen tuli androin kännyköiden Chrome-selainta käskyttävä ai boo piste cc (ei voi kirjoittaa oikein, siis lue se oikein) -niminen haittaohjelma, joka ohjaa suoraan tuonne Kiinaan rekisteröidylle s**ksi- ja paskasivulle. Ja saldoa kului huimaa vauhtia. Soitin Telian asiakaspalveluun, ja kerroin tapahtuneesta. Asiallinen mieshenkilö sanoi, että saastunut kortti pitää ottaa puhelimesta pois ja lakata sen käyttäminen heti, ja että puhelin pitää viedä omakustanteisesti puhdistushuoltoon. Hän kertoi, että kaikki puhelimessa olevat tiedostot on menetetty, siis myös kuvat ja videot, ja että puhelinta ei kannata liittää tietokoneeseen, sillä ko ohjelma leviää heti sinnekin. ...ja että turkkilainen sim-korttinikin on mitä todennäköisesti nyt saastunut, koska se on toisella korttipaikalla. Hän myös kehotti menemään uudelleen sinne kioskille, mistä sen ostin, ja pyytämään kortin vaihtoa. 

"yhtään ei ottanut päähän"

Kävin kioskilla. Tarjottiin toista, (oletettavasti) puhdasta sim-korttia, mutta mitä hyötyä siitä olisi, kun puhelinta ei voi huollattaa täällä. Sanoivat, että osta uusi puhelin. *rumasana*. Kioskin kauppias ei ymmärtänyt juurikaan mistä on kyse, sillä "me olemme Suomessa, eikä Suomessa tapahdu tällaista". Hän soittaa Telian puhelinpalveluun, kauppiaille tarkoitettuun, ja sieltä puhelua käännellään eri tahoille, kunnes se lopulta on jossain vikojen ja korjauksen puolella. Hän yrittää selittää asiaa korjaajalle, heikoin tuloksin. Hän ojentaa puhelimen minulle. Korjaaja kysyy puhelinnumeroani. Kerron sen. Sen jälkeen korjaaja alkaa valittaa siitä, että "ei meidän sim-korteissamme voi olla viruksia". Korjaan asian. Kerron, että kyse on yleisesti tunnetusta haittaohjelmasta nimeltä (XX), ei viruksesta. Mies puhelun toisessa päässä vänkää edelleen, että ei Suomessa ole tällaisia, ettei hän ole koskaan kuullut että puhelimeen voisi tulla tuolla tavoin virus... 

Siinä vaiheessa minulla kiehahtaa. Mieshenkilö, jonka pitäisi olla joku puhelinten tai
liittymien tai niihin liittyvien laitteiden korjaaja, ei erota virusta ja haittaohjelmaa toisistaan, ja elää jossain lintukotokuplassa. Kuinka joku voi olla niin toope, että olettaa Suomen olevan jotenkin erityisen puhdas tai muusta maailmasta eristyksissä oleva saareke, johon eivät pääse Pahat Asiat. Kysyin vielä häneltä, että luuleeko hän, että Telian sim-kortit on valmistettu Suomessa, ja että missähän ne oikeasti mahtaa olla valmistettu. Jne jne. "ja ne pre-paid-kortit nyt vaan on vähän Sellaisia", ai viruskortteja vai, "no ei, mutta Sellaisia". No, mitäs varten te sitten myytte Sellaisia, ettekä parempia? Voin luvata, etten koskaan enää osta ainoatakaan Telian sim-korttia, tai muutakaan tuotetta. 

Pollari maksaa itse kaikki puhelimen puhdistus- tai vaihtokulut, hommaa uuden, puhtaan turkkilaisen sim-kortin, menettää kaikki puhelimen tiedostot, ja jää ilman mitään vahingonkorvauksia. Lopputulemana oli, että puhelimeni on tällä hetkellä toiminnassa vain perinteisten puheluiden ja perinteisten tekstiviestien lähettämisen osalta. Kaikki nettipohjaiset tai nettiä käyttävät toiminnot on suljettu, koska muuten olisi hirveä määrä Chromen ikkunoita auki tuonne a*b*o-sivustolle. Juuri silloin kun en ota läppäriä, ja lasken sen varaan että voin käyttää isonäyttöistä kännykkää sen korvaamiseen, onkin kännykkä pois pelistä. Voi että rakastan Teliaa palavasti, suorastaan intohimoisesti.

Ai niin, unohdin yhden juonenkäänteen. Kun olin pyytänyt rouva R-kioskin myyjää lataamaan sim-kortille kuukauden nettipaketin, niin ajattelitko että hän kenties latasi sen? Ja paskat. Samalla kun selain aukoin innoissaan ikkunoita, tuli Telialta tekstiviesti: "Moikka! Nettipakettilataus tehty ja se on käytettävissäsi 19.06.2018 asti. T. Telia" . Voihan Moikka. Senhän piti olla 1 kk. Miten se nyt viikoksi kutistui? R-kioskin rouva katsoi kuittia, ja kertoi että "tämä on minun moka". Niinpä niin. Turistia huijataan Suomessa, eikä Prepaid liittymän ostajalla ei ole mitään arvoa. Se nyt vaan on joku köyhä tai muuten toivoton, ei tärkeä asiakas,  Sellainen. Arrgghh!

Siitä, kun nousen kello 05 ylös ja lähden klo 5:45 ajamaan kohti 71 km päässä olevaa työpaikkaa että ehdin 07ksi töihin, on kauan. Itse asiassa voi olla etten koskaan elämäni aikana ole ajanut näin pitkää työmatkaa. Pisimmillään 45 km työmatkoja olen ajanut useamman kuukauden aikanaan Sievin Kukonkylän ala-asteelle. Huomenna työmatka on yhteen suuntaan 120 km, mutta en palaa heti illalla takaisin. Seuraavalle kolmelle päivälle on edessä hieman eksoottisempi kohde tuolla savon sydämessä. Katsotaan pärjääkö Keski-Suomen nainen savolaisille myyntimiehille. Tavoitteena on laulattaa kassaa aika reippaasti.

Olen asustellut ystäväperheen luona, melko pohjoisessa. Täällä näkee pesiviä joutsenia ja kurkia. Eilen töihin ajaessa säikähdin, kun joutsenpariskunta lensi tosi matalalla erään sillan kohdalla, ihan auton edestä. Olivat laskeutumassa jokeen. Työpaikallakin puhuimme mummojen kanssa ensin erään iltapäivälehden lööpistä ja pandoista, kunnes totesimme että lähialueilla liikkuu paljon karhuja ja ilveksiä. Karhun olen nähnyt täällä aiemmin, ilveksiä en. Tänään aamun aikaisella työmatkalla ihastelin koipiaan oikovia, lähellä tietä oleskelevia kurkia, metsänreunaan takertuneita sumulauttoja ja työpaikan pihamaan valtavan voimakasta linnunlaulukonserttia. 

Turistin silmin liikun  täällä edelleenkin, ja toppatakissa. Hieman on tarkenemisongelmia jos takista pitää luopua, mutta kukaanhan ei sellaista vaadi. Uimaranta tai auringonotto sen sijaan ei houkuta vähääkään. Hillitsijöinä toimivat itikoiden lisäksi lämpötilalukemat. Ihmiset puhuvat helteistä ja runsaasta juomisesta ja tuskaisan kuumasta... Hhmmm. Alanyassa sellaista löytyy. Täällä ei ole vielä päässyt hikoilemaan muuten kuin hoidettavia suihkutettaessa, vaikka vähän yli 20 C oli mittarissa tänäänkin. Ei riitä tälle kropalle. Auringon valo läpi yön sen sijaan tuntuu sekin "turistin" silmissä hassulta, vaikka siihen onkin aikoinaan tottunut. 

Niin, nyt siis em. Telian tai sitten uskomattoman, samaniaikaisen tuurin ja kohtalonoikun avustamana olen seuraavat 3 pv täysin netin ulottumattomissa, sitten päivän tai pari ulottuvilla, ja taas viikon ilman nettiä. Tulee mieleen biisi Rakkauskirjeitä hiekassa. 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Mihin loma jäi?

Juu, lupasin palata huomenna asiaan, kuvien kera. Eh. Ei ole kuvia eikä huominen, mutta palasin kirjoittamaan silti...

Äsken mietin, että onko tullut haukattua liian iso palanen. 2 päivää on aikaa rakentaa ja oppia ulkoa 12 biisin dancefit-koreografiat. On 1 viikko aikaa oppia ulkoa 2 tunnin senioritanssin istuma- ja liikkuvien tanssien koreografiat, ja suunnitella muutama uusi. Saattaa olla että aikaa onkin vain 2-3 pv, jos jo loppuviikolle putkahtaa muihin töihin lähtö. Siellä reissun päällä B2C ja B2B-myynnissä ei ehdi muuta kuin nukkua yöt jossain. Mutta kaikki on auki, ihan levällään. Saman aikaisesti pitäisi olla toisella paikkakunnalla penkomassa varaston uumenista juuri sitä laatikkoa, johon on mahdollisesti talletettu vanhoja työtodistuksia ja muita virallisia papereita. Juu ei.

Suomeen tulo sai taas aikaan helvetillisen stressin. Pitää, täytyy, on pakko, pian, odota, jonota, toimita heti, selvitä, lähetä todistus, kiire, ole käytettävissä, ehdottomasti, voi '''''.

No, lavatansseissa oli hyvä tunnelma ja paljon sellaisia sukulaisia ja entisiä työkavereita, joita en ole nähnyt 20een vuoteen. Ja siellä ei ollut tanssittajamiehiä kuin 3, ja pari miljoonaa hyttystä seuralaisina. Lavalle tulleet miehet olivat lähes poikkeuksetta osana keskenään tanssivia pariskuntia, eli eihän niistä kolmesta miehestä riitä kymmenille naisille. Lähes koko illan tanssimme naispareilla valssit, fuskut, rumbat, lavarockit yms. ja herätimme jonkun verran pahennusta vanhoillisimmissa ihmisissä. Vaan hauskaa oli tanssia pitkästä aikaa. Tiistaina suuntana on naistentanssit, joissa on yleensä ollut tungosta ja paljon haettavia miehiä. Keskiviikkona on dancefittiä jne. Kuntoilu on nyt siis tanssin muodossa.

Kamera on jossain. En ole nähnyt sitä Alanyan jälkeen, mutta tiedän että se oli ainakin lähtiessä matkatavaroissa. Ehkä jonain kauniina päivänä tulee myös kuvattua jotakin uutta täältä.


perjantai 8. kesäkuuta 2018

Pienistä palasista

Onpa ihana kirjoittaa taas läppärillä :) 

Istun tuttavan vierashuoneessa tanssitreeneistä väsähtäneenä, luita ja ytimiä myöten lämmenneenä ja onnellisena. Huomenna on tiedossa tanssia ainakin 4 tuntia, sillä suuntaamme tanssilavalle ja minä aion olla aktiivinen. Jos ei kukaan hae, niin tanssilavaetiketin jyrkemmästä reunasta välittämättä minä haen, oli sitten naisten haku eli ei. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, paitsi herkimpien miesten itsetunnolle. Miehet eivät aina siedä sitä, että miesten haulla nainen käy hakemassa niitä, jotka eivät vielä itse ole aktivoituneet ja hakeneet ketään. Ja jos miehiä on liian vähän, niin jivet, fuskut ja vaikkapa rumbat menevät ihan hyvin naisparillakin. Koska yöstä on tulossa kylmä, niin tanssilavalle jäätyy jos siellä alkaa odottelemaan tuntikausia milloin joku herra armollisesti suvaitsee hakea. No, joskus ei tarvitse kauaakaan odotella, joskus saa seistä suurimman osan iltaa. Tilanne riippuu paljolti siitä millaisia herroja on tullut paikalle, ja millainen on mies-nais-tilanne lukumäärällisesti. Varmaa on vain se, että itikoita, naisia, hupia ja kylmyyttä on tarjolla runsain mitoin. Lämpimänä pysyminen on omalla vastuulla.

Vaan on täällä järkyttävän kylmä. Moni muukin kuin minä kulkee toppatakissa, vaikka oikeasti pitäisi olla kesä. Onkohan se ollut näin lapsenakin, vai tuntuuko nyt vaan kylmältä? Yölämpötilat ovat olleet useana yönä lähellä nollaa, ja samalta näyttävät seuraavienkin öiden lämpötilaennusteet. Päivisin ollaan +10 - +14 C lukemissa, eikä se juuri kroppaa lämmitä. Mutta mikään ei nyt estä menemästä lavatansseihin, joten sinne siis. Myös Zumba-tunnit alkavat taas. Elämä koostuu vähän aikaa taas pienistä palasista. Tanssia siellä, fitnestä täällä, hieman myyntityötä tuolla ja hoitsun keikkatöitä lopuille vapaille päiville. Kokonaisuudella on yksi yhteinen nimittäjä, työlupaan tarvittavat hankinnat.

Palataanpa huomenna asiaan, kuvien kera.





.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Pankkikorttiyllätys

Lähdin Alanyasta tosi nopeasti.

Iltamyöhällä ostimme lentoliput ja yöllä olin jo matkalla Antalyaan aamulennolle. Teki mieli käydä omassa pankissa sekä kysymässä kerran vielä että toimiihan pankkikortti varmasti myös Suomessa, ja nostamassa hieman eurorahaa kaiken varalta. Pankit olivat jo kiinni eikä pankkiautomaatti antanut euroja, vaan ainoastaan liiroja ja dollareita.

Suomeen laskeutuessa rahapussissa oli vain Turkin liiroja, Ruotsin kruunuja, turkkilainen pankkikortti (jonka takana rahat ovat) ja suomalaisen pankin kortti (jonka tilille jätin viime vuonna vain jokusen euron). Kun maksan lentokenttätaksia niin käy ilmi, että turkkilainen pankkikorttini ei toimi. Korttien lukulaite ei tunnista sitä. Myöhemmin R-kioskilla testaamme sitä myyjän kanssa ihan tietoisesti. Ei toimi sielläkään. Pääsi ihan vaan muutama ruma sana ja kärttyinen ajatus. Aiempi heidän korttinsa toimi täällä ja muualla Euroopassa ihan niin kuin pitää. Tämä uusi ei. Vieläkin ottaa päähän.

Kun yllättäen ja yhtäkkiä joudut selviytymään elämästä vieraalla paikkakunnalla täysin ilman paikallista valuuttaa tai mahdollisuutta saada sitä nopeasti päästäksesi kohdepaikkakunnalle ja tilanteeseen johon juokset kellon kanssa kilpaa, niin mitä teet? Entäs sitten ne seuraavat päivät ja viikot? Ja kun pääsen takaisin Alanyaan ja pankkiini, niin kuinkahan esitän asiani -asiallisen rauhallisesti. Siihen pystyy jo siinä vaiheessa. Ensimmäiset täysin rahattomat päivät kävivät hermoille aika pahasti, sillä mitäpä voit Suomessa, kaupunkioloissa tehdä ilman rahaa...

Nyt on äkkilähdön syy "valmis"  ja asia tavallaan pois päiväjärjestyksestä, tavallaan ei vielä pitkiin aikoihin. Huomenna matka jatkuu, ja edessä on mielenkiintoinen ja rentouttava viikonloppu. Ainakin oletettavasti. Mitä tapahtuu viikonlopun jälkeen  se on vielä täysin auki. Katsotaan. Ehkä pääsen koneelle huomisen jälkeen joten kuviakin saattaa ilmaantua. Tallessa on myös muutama tarpeellinen uutinen Alanyasta, ja niitäkin alan purkaa sitten koneelle päästessä. Kännykkä on vaan kännykkä, ja tarkoitettu johonkin ihan muuhun.




tiistai 5. kesäkuuta 2018

Äkkilähtö Suomeen

Viikko sitten ilmaantunut perhekatastrofin poikanen sai aikaan parit vähäuniset yöt, ja niiden jälkeen äkkilähtölentolipun oston. Tulin ihan viime hetkillä, jos niin voi sanoa, ja on ollut rankka viikko niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jo ensimmäisenä täällä olon päivänä iski päälle allergioireet (koivu ja home), pari päivää myöhemmin myös kova hengitystieinfektio. "Tuo sun Suomiallergia on aika paha" totesi juniori. On tosiaan iso ero, sillä Turkissa allergiaoireita ei juurikaan ole. Toinen iso ero oli lämpötila. Täällä on järkyttävän kylmä, eikä sääennuste kovin lohdulliselta näytä. Toppatakki on käytössä taas. Ihan kuin olisi siirtynyt kesästä takaisin talveen.

Lentokoneen laskeuduttua kentälle tuntui ensimmäisen kerran samalta kuin lomakohteeseen tullessa. Tiedäthän sen tunteen kun ihailet maisemia, puita ja kasveja siksi, kun ne näyttävät erilaiselta kuin kotona ja arjessa. Kyllä  tulin toiseen kotiini, mutta samalla huomaan että olen erkaantunut siitä kauas, ja olen täällä kuin lomalainen. Kuin turisti.

Tuo kokemus herätti monenlaisia tunteita, ja oli sellaisenaan tervetullut. Se sai myös aikaan pohdintojen sarjan ja menneisiin, Suomen sisäisiin kodin muuttoihin vertaamisen. Siinä vaiheessa kun on jo asettunut taloksi uudessa yhteisössä ja palaa katsomaan aiempaa asuinpaikkaa, tuntuu yhtä etäiseltä. Paikkaan ja uudelleennäkemiseen liittyy muistoja ja konkretiaa, mutta myös paljon sellaisia asioita joita en osaa nyt pukea sanoiksi. Olen itse asunut Suomessa 31 eri osoitteessa. Se on kauhea määrä muuttoja. 1 muutto on ollut vanhempien kanssa, 3 muuttoa on tehty miehen vuoksi, ja kaikki muut työn perässä tai homeisesta asunnosta pois muuttamisen takia. Nyt avustin perheenjäsenen muutossa, ja tiedän että vuoden puolentoista sisällä on itsellä edessä muutto, joka sekään ei vielä ole viimein.

Jotkut antavat sielunsakin tietylle maapalalle tai rakennukselle, kun ovat siihen niin rakastuneita. Nyt olen tilanteessa jossa ymmärrän heitä. Minullakin on lämmin ihastuksen kohteeni, ja tavoitteeni sekä suunnitelma sen saamiseksi. Erityisesti nyt kun näen Suomessa vielä hyvin olevien asioiden lisäksi paljon surullisia ja takapakkia menneitä asioita, olen hyvilläni siitä, että olen kotiutunut Alanyaan. Kotipaikan vaihtoon ja kotiutumiseen nuo tulon kokemukset ja tunnelmakin liittyivät. Katsoin sitä kaupunkia samoin kuin sinä katsot Alanyaa sinne lomalle tullessasi.

Tulin siis, enkä tiedä kauanko täällä olen. Jos jään samalla reissulla töihin en tiedä mitä teen ja missä. Sen verran tehokkaasti tämä muutti suunnitelmia. Mutta ruotsin kielen opiskelu jatkuu, ja lisenssin haku jatkuu. Aikanaan nekin ovat valmiit ja silloin vaihdan taas maata ja työtä. Tänään kävin muuten Te-toimistossa. Olen viime vuoden puolella sanonut kovia sanoja parin heidän työntekijänsä toimista. Nyt kehun. Vastaani osui asiansa osaava virkailija, ammattitaitoinen ihminen. Hänellä oli sekä halu että taito auttaa asiassa jota käyntini koski. Toivon hänelle jaksamista työssään.

Olen ollut netitön ja pelkän turkkilaisella sim-kortilla varustetun kännykän varassa tämän viikon. Siksi kirjoittamisetkin ovat kaiken tämän keskellä jääneet. Jos viikonloppuna päätän jäädä tänne, niin ostan suomalaisen liittymän, ja sen myötä pystyn päivittämään tekstejä ja kuviakin tiuhemmin, tosin kännykällä näpytellen. Palataan asiaan ja seuraavassa puhutaan ainakin rahasta.




maanantai 28. toukokuuta 2018

Merelle, veneellä, Alanyassa... Ok?

Alanyan auringonlaskun värit 27.5.2018
Sunnuntai, lepopäivä ja energian keräämisen päivä. No, oli ainakin tänään. Aamulla heräsin vasta sitten kun tuntui että tekee mieli herätä. Kuulen pienen tik-äänen. Puhelimeen tulee viesti, enkä malta olla katsomatta kuka viestittelee ja mitä. Eilisillan aikana menimme Marien kanssa syömään, ja puhelin soi, tapahtui yhtä sun toista. Järjestelin Suomen päähän asioita joita oli järjesteltävä. Sinä aikana ystäväni ottaa viinilasillisen ja toisenkin, itse asiassa illan mittaan yllättävän monta. Sunnuntai alkoi jo puolen yön jälkeen mielenkiintoisesti. Minä missaan viimeisen bussin, enkä taatusti kävele 12 km päähän keskellä yötä yksikseni. Harkitsen taksia, mutta kas, nekin lähtivät jo pois lähimmältä tolpalta, ja saan kyydin tuttavan tuttavalta.

Kuukin ilostutti läsnäolollaan itäisellä taivaalla
Samalla reissulla, ennen kotiporttia kuulen isoäänisen sammakkokuoron. Kaivelen kassiani pikkutunneilla yön pimeydessä kuin paraskin kassialma, ja yritän löytää kännykän että saan nauhoitettua tuota ihanaa kväkätigurkkia teidänkin iloksenne. Juu, nyt sitä on nauhalla 😂. Kotiin päästyä kuikuilen parvekkeen kaiteen yli samalla kun kastelen poissaollessani kuivahtaneita tomaattipuskia, ja kas, näen siellä tutun kissan. Äänetön se on edelleen, mutta hyvinvoivan näköinen. Heitän sille kissanruokaa pienessä muovipussissa, jonka kyljessä on sen verran reikää että se haistaa ruoan. Unohdin vaan, että se on ihan hillittömän säikky äänille. Kissanruokapussi oli paikallaan vielä aamullakin...

Niin, ystäväni kysyy, että mitä me eilen sovimme. On vain muistikuva että jotain on sovittu. Olen ihan lähellä että saan nauruhepulin, heti aamusta, mutta selitän pariin kertaan illan ja yön tapahtumat, ja sovimme tapaamisen ajan, paikan ja syyn uudelleen. Näin sitten päädyimme rannalle sopivalla varustelulla ja vasta kello neljäksi. Hän ei ole käynyt aikaisemmin kansanrannalla vaikka on asunut täällä pitkään, ja siksi vien hänet sinne. Virkistävän ja rentouttavan rantaelämän jälkeen pääsemme istumaan Kalastajien Ravintolaan, ja ehdimme tehdä tilaukset kun puhelin soi: "Lähtisitkö kanssani veneellä merelle, kun tekisi mieleni kokeilla tuleeko virveliin kalaa?"

The Vene
Joo, tottakai, lähdenhän minä. Kun mersumies kysyy, että lähdenkö veneellä merelle kalastamaan, niin ajattelen että kyseessä on vähintäänkin soutuvene 😎. Samalla kun syömme paistetuilla anjoviksilla täytettyä sämpylää näen kun hänen autonsa tulee satama-alueen reunaan. Olen tukehtua ruokaani ja nauruuni, kun silmiini osuu auton katolla oleva "varustelu". Marienkin silmät täyttyvät naurusta kesken syönnin. "Et kai sinä TUOLLA lähde merelle?" 

Hyvä että saamme syötyä loppuun. 😅 Vatsassa kiertää nauru-hätä-ahdinko-pelko-uteliaisuus-sekasoppa. "Ei paha, ei paha." Seuraavaksi jää nähtäväksi kuinka herra julkkis toimii, koska olemme yleisellä paikalla. Toimiiko kuten kaikki aiemmat tuttavuudet, eli että soittaa ja sanoo, että odota täällä autossa, tule tänne kun olet syönyt. Vai jotakin muuta?

Mennessä hämärsi jo...
Hän yllättää, ja soittamatta kävelee tuonne ravintolaan, istuu pöytäämme ja puhua pulputtaa kuin lähde Marien kanssa samalla kun minä syön ja tarkkailen tilannetta... ja mietin vielä, että lähdenkö tosiaankin TUOLLA merelle. Hän tilaa itselleenkin kalaleivän, mutta pienellä viiveellä; haluaa ensin purkaa auton katolla olevan kumiveneen, moottorin ja muut tarvikkeet rannalle, ja asentaa kaiken lähtövalmiiksi. Minä syön loppua ateriaani vatsassa vellovan uteliaisuuden ja pelon kera. Minut on pelastettu hukkumistilanteista 3 kertaa (1,5 v, 18 v ja 21 v) ja suhtaudun isoihin vesiin omituisella viha-rakkaussuhteella.

...tässä oli vielä ihan tyyntä...
Katson rannalla kuinka aurinko laskee, ja ihailen illan upeita sävyjä, hienoja valoja... kunnes tajuan, että olemme merellä PIMEÄSSÄ. Samalla hän kertoo, että unohti pelastusliivit kotiin, mutta että tämä vene ei taatusti kaadu, ja ilmasäiliöitä on kolme, jos joku rikkoutuu, ja että pumppukin on varulta mukana. Ja että perämoottori on tänään huollettu, että sen pitäisi toimia, ja jos ei toimi, niin siksi on nuo uimaräpylät, että hän voi kyllä uimalla tuoda veneen takaisin rantaan. 😱Olin ihan siinä rajalla, että pakenen paikalta. Mutta olin myös tarpeeksi hullu ja utelias lähtemään merelle tuolla kokoonpanolla. Hullu, utelias ja älyttömän peloissani. Ei vaan ole tapana antaa peloille periksi.

...ja tullessa oli pimeää, upeiden kaupunkivalojen kera.
Samalla kun iltahämärä laskeutuu, olemme jo sen verran pois rannan suojasta että tunnen kuinka tuuli yltyy. Kylmää luihin ja ytimiin saakka. Tärisen kylmästä, mutta en valita enkä pyydä maihin. Hän olisi vienyt heti pois, jos olisin pyytänyt. Ja hän näki että pelkään, mutta uskoi perusteluni. Sanoin että sekä rakastan että pelkään merta, että nyt on parempi olla provosoimatta pelkoa ja antaa minun totutella ja nauttia, sillä myös nautin sekä keinahtelusta aalloilla että upeasta kaupunkinäkymästä... ja oli seurakin oikein mieluisaa.

Kaloja ei saatu, mutta se ei kai ollutkaan päätarkoitus. Kymmenen jälkeen olin kotona, väsyneenä, kylmissäni mutta onnellisena. Seuraavalla kerralla minun on kuulemma muistettava ottaa lämmin takki, ja hän muistaa ottaa pelastusliivit. Sitten kuulemma ajetaan niemen taakse, Kalen nenän ympäri 😳...