Matkakuvia, lisää kuvia

Tästä olin ostamassa tonttia vuosi sitten. Halusin, ei myyty.

Sairaanhoitaja sanoi minulle sairaalassa tänään, että "suoristapas ryhtiäsi että oikenee nuo makkarat, niin saan teipattua nämä johdot paikalleen" Ja minkähän minä mahdoin kuulla noista kolmesta asiasta jotka hän sanoi? ...että oikenee nuo makkarat... aih, liikkumattoman elämä, epäsäännöllinen ruokailu ja hömppäruoka on edesauttanut ulkoisen olemuksen kasvatusta. Teipit tuolla kutittavat, ja muistuttavat, motivoivat. Ai mihinkö -vaikkapa tanssitreeneihin. Eilen yllätin itsenikin osallistumalla Urban Moves -etätanssitunnille. Ja nautin tanssin ilosta! 

Eilen lueskelin valtion sivuilta ohjeita ja

Mantelipuita ja muita, sekä eteen aukeava laakso

säännöksiä koskien eurooppalaisen auton viemistä Turkkiin. Taas kerran pohdin hetken aikaa sitä, ostaisinko jonkin halvan auton ja menisin sillä. Taas kerran. Säännöstö on aikamoisen moniulotteinen, enkä voi vieläkään sanoa että olisin sen yksiselitteisesti ymmärtänyt. En vieläkään tiedä mitä teen. Uutena asiana ymmärsin nyt sen, että en ymmärrä kokonaisuudesta kuin pienen siivun. Aiemmin kuvittelin ymmärtäväni edes hieman enemmän. Uutta oli myös se, että Turkissa oleskeluluvan turvin asuvan ulkomaalaisen pitää ennen auton tuontia asua TUrkin ulkopuolella vähintään 6 kk, tai tuontilupaa ei saa. No... Seuraavan kerran kun käyn Helsingin seudulla, haluaisin käydä Turkin suurlähetystössä tms kysymässä mitä mikäkin kohta konkreettisesti tarkoittaa. Kysymyksiä olisi ihan vaan muutama. Esimerkiksi veron määrä ei ole selvinnyt millään tavoin.

Naapurissa mummo ja pappa

Diriliş Ertuğrul on nyt katsottu kokonaan, ja Kuruluş Osman etenee mielenkiintoisesti mutta 1 jakso / viikko vauhtia. Siksi tarvitsee löytää uusi. Pitkään etsin ja mietin mikä on seuraava, ja harkitsin mm. Payitaht Abdulhamidia ja muita historiapohjaisia sarjoja. Lopulta pienellä itsepakottamisella päätin jättää tv-sarjojen maailman toistaiseksi vähemmälle, ja päädyin jatkamaan kieliopintoja Anatolian yliopiston kielikurssiohjelman kautta. Sarjat olivat viihdyttävämpiä, sen voin taata, mutta tämä vie kokonaisuutta paremmin eteenpäin. Oletettavasti. Ninä hetkinä kun opiskelu uuvuttaa voi taas virkistää itseään tv-sarjoilla.

Muuten... Alanyassa on meneillään neljän päivän ulkonaliikkumiskielto koronaepidemian hillitsemisen ja kaupungin pintojen puhdistamisen / desinfioimisen ja koronan luontaisenkin kuolemisen vuoksi. Eikös se elä monilla pinnoilla 3 vrk. Lisäksi Turkissa on alkanut paaston aika Ramazan (Ramadan), ja se kestää kuukauden tästä eteenpäin. Jospa sen jälkeiset Bayramit (juhlat) olisivat jo normaalit, ilman koronarajoitteita. Toivottavasti. Aika näyttää.

Toinen haluamani tontti, luoteisnäköalaa

On outo tunne olla näin pitkään pois Alanyan kodista. Omalla tavallaan jopa uuvuttava tunne. Ensi viikolla tulee täyteen kolme kuukautta. Kolme kokonaista kuukautta pois kotoa. Vaan kun ei se edes lopu siihen, eikä kuuteenkaan kuukauteen. Kaipauksen täyteistä koti-ikävää, mutta hyväntuulisessa työporukassa aika menee nopeasti. Tämä vuosi on niin erilainen, kuin se vaan voi olla. Ja minä olen luvannut olla töissä taas pidempään kuin mitä ensin suunnittelin. Pidempään ja pidempään. Veroprosenttiakin on nostettu 9 kk työskentelyä vastaavaksi. oi joi. Vaan on koronasta hyötyäkin. Jos sairaanhoitajana selviän tästä taudista hengissä, niin koko ajan on töitä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja palkkaakin saa. Monessa ammatissa on heikommin. Tässä ei ole aineellista hätää. Kuinka erilaista elämäni olisikaan, jos olisin jäänyt Alanyaan täksi ajaksi.

Tontilta etelään aukeava laakso. Ei myyty minulle tätäkään.

Muutamien metrien päässä, naapuritalon katon harjalla kovassa tuulessa keikkuva harakanpoikanen on hellyyttävä näky. Olo on vähän kuin harakalla. Kiiltävä houkuttaa, ruoka ja lämpö houkuttaa, ja tasapainon säilyttämiseksi on parasta kääntää nokka vastatuuleen. Puhaltakoon tuulet niin kuin puhaltaa, aina voi vähän korjata asentoa ja tarkistaa suuntaa. Voi levähtää hetken, levittää taas siivet ja nousta uudelleen lentoon. Seuraavaa lentoa odotellessa voi vaikka unelmoida vanhoja matkakuvia katsellen.

Uusia kujeita, uusia kuvioita

Kauanko/paljonko/miksi kestän?

Kuoleman väsynyt. Tuo sanapari on tullut mieleeni monta kertaa reilun viikon sisällä. Kroppa on todella väsynyt, jopa niin pitkälle, että sydän oireilee. Tiedän, tunnen ja ymmärrän. Kaipaan vapaata ja lepoa todella paljon, jopa enemmän kuin aurinkoa. Mutta tähän mennessä työtuntimääräni ei ole ollut minun valittavissani, muulloin kuin ensimmäisellä viikolla. Sen jälkeen tunnit on määrätty. Käytännössä kysytään, mutta vastauksellani ei ole mitään merkitystä. Vuorojen vaihdot ja lisätyöt, nyt myös ylityötunnit tulevat määräyksenä. Jos aion olla tässä työpaikassa, on kaikki määrättävät tunnit tehtävä... 

Kaikella on hintansa, sanotaan. Katson vielä hetkisen, vielä kuukauden, onko tämä kaiken tämän terveydellisen riskin väärtiä. Tuskin on, mutta onko edes lähes? Tai voisinko olla jopa toiveikas, voisiko työtilanteeni muuttua, korjaantua paremmaksi lähimmän kuukauden aikana? Olisiko mahdollista pysyä normaaleissa viikkotuntimäärissä 60-70 viikkotyötunnin sijaan? Kauanko tämän vanhemman naisen kroppa kestää äärimmäistä venymistä, arvaamattomuudesta ja hallinnan puutteesta nousevaa stressiä ilman, että ilmaantuu ja jää pysyviä ongelmia? Kauanko, paljonko ja miksi?

En tiedä kauanko ja paljonko. Katson silti muutaman askeleen eteenpäin. Varasuunnitelmakin on, niin kuin aina. Ja varan vara. Katsotaan mitä elämä tuo ja mikä kantaa, mikä ei. Kestokyvyn rajan ylityttyä on parasta olla itselleen sen verran armelias, ettei vaadi itseltään täydellisyyttä. Oman lupauksensa voi rikkoa perustellusta syystä, esimerkiksi siksi, että joutuu tekemään kahden ihmisen työtunnit. Ja siksi, ettei työnantaja arvosta tarpeeksi pitääkseen ihmisenä, jota ei kannata kuluttaa ja käyttää ihan voimiensa ja kestokykynsä äärirajoille. 

Ensimmäistä kertaa kuukausiin neulominenkin maistuu puulta; ei jaksa innostaa vaan tuntuu pakkopullalta. Menoja ei voi suunnitella ennalta, ei edes tuttavien tapaamisia, sillä kaikki vapaa-aikasuunnitelmat ovat kaatuneet lähes 100%sti. Tästä olisi helppo katkeroitua ja suuttua, jos olisi sen luontoinen. Kumpikaan ei kuitenkaan auta mitään. Apu tulee ihan muulta taholta.

Ajattelin ensin sanoa, että turkin kielen opiskelu jatkuu kahden tv-sarjan avulla. Jatkuu, mutta perimmäiset syyt ovat ihan muut kuin kielen opiskelu: rentoutuminen ja pako todellisuudesta. Ensin katsoin vain Kuruluş Osman -sarjaa, nyt myös sen edeltäjää Diriliş Ertuğrul -sarjaa. Päädyin jälkimmäiseen siksi, että Osmania tulee vain kerran viikossa, ja kaikki aiemmin tulleet jaksot on jo katsottu. Diriliş Ertuğrulia on kuvattu käsittääkseni toista sataa jaksoa, ja olen sillä taipaleella vasta ihan alussa, jaksossa 10. 

Tänään oli vapaapäivä, ja sydäntäni tutkineen lääkärinkin käskystä yritin rentoutua parhaani mukaan. Aloitin aamulla klo 10 ja lopetin klo 20. Siinä välissä tein myös ruokaa ja ravasin jääkaapilla ja ruokakaapeilla monta monituista kertaa. Jopa tiskasinkin. Mutta rentouduin suh perusteellisesti Diriliş Ertuğrulia katsomalla. Tai paremminkin mukana elämällä. Kuulokkeet päähän, filmi pyörimään, ja ympäristökin menettää hetkeksi merkityksensä.

Ah Alanya, ah... lentolipun osto sinne kotiin kävi jo mielessä.

Alanyan maaliskuu on lämpöä, valoa, lempeä

Alanyan maaliskuu on kukkia, paljon kukkia

Alanyan maaliskuun illan värit eräänä iltana