Alanyan asuntoasiaa

Ensin pari sanaa tabun eli osakekirjan parista pienestä lauseesta, ja niiden suuresta  merkityksestä asunnonostajille. Tabussa lukee eräässä kohdassa joko
a) kat irtifakı tai
b) kat mülkiyeti

Ei ole ollenkaan sama lukeeko kyseistä kohtaa vai ei, ja ymmärtääkö lukemansa merkitystä vai ei. Lauseiden takana on İskan, käyttöönottolupa, joka sanelee asunnon ostajallekin sen voiko hän asettua asumaan juuri ostamaansa asuntoon vai ei. Vaikka asunto olisi valmis, mutta jos rakennuttajan İskan puuttuu, niin asuntoon ei voi muuttaa. Jos asunnon İskan puuttuu, ei asuntoon voi muuttaa silloinkaan. İskania eli käyttöönottolupaa on siis kahdenlaista, rakennuttajan hankkimaa rakennuksen käyttöönottolupaa ja asuntokohtaista asunnon käyttöönottolupaa. 

Rakennusvaiheessa, ennen kuin rakennus on valmis ja ennen kuin siihen saa muuttaa, Tabussa lukee merkintä kat irtifakı. Kun rakennus on loppuun asti valmis, virallisesti tarkastettu ja hyväksi havaittu, ja sekä rakennukselle että asunnoille annetaan käyttönottolupa, muutetaan Tabuihin teksti kat mülkiyeti.

Ostaessasi kekeneräisen asunnon tabussa lukee kat irtifakı. Rakennuksen valmistuttua ja tarkastusten ja käyttöönottohyväksynnän sekä lakisääteisten maksujen (rakennuttaja) maksamisen jälkeen tabussa lukee kat mülkiyeti.

Jos ostat asunnon, jonka tabussa lukee kat irtifakı, niin käy ensimmäiseksi Alanyan kaupungin rakennusvirastossa kysymässä mikä on rakennuksen ja asunnon laillisuustilanne, mikä on İskan-tilanne ja onko kaupungilla tiedossa jotain muuta tilanteeseen liittyvää, joka sinun ostajana / mahdollisena ostajana tulisi tietää. Eli rakennuksen ja asunnon tilanteen sekä tabun tilanteen voi aina tarkastaa Alanyan kaupungin rakennusvirastosta.

Keskeneräisen asunnon ostollekin on perusteita ja hyviä syitä, ja joskus se todella kannattaa. Silloin kun sitä ratkaisua harkitsee kannattaa käydä turvaamassa selusta ja kysymässä kaupungilta. Tämä sama pätee myös niihin, jotka rakennuttavat omaa huvilaa tai omakotitaloa. Asioista saa ja voi olla tietoinen, ja rakentamisprojektin eri vaiheita voi ja kannattaa seurata.

Alanyassa on tälläkin hetkellä myynnissä niin uusia kuin rakennusvaiheenkin asuntoja, ja asuntokaupassa tehdään uusia myyntimääräennätyksiä. Euron kurssi on suomalaisille otollinen, ja nyt jos koskaan kannattaa ostaa Alanyasta asunto joko sijoitusasunnoksi tai omaan käyttöön.

Miten meni "vapaa"päivä?

Silloin kun en itse pääse Turkkiin, tulee Turkki luokseni. Helppoa ja halpaa näin internetin aikakaudella. Aamulla ei tehnyt mieli ulos eikä mihinään muualle kuin sohvalle. Muistin, että seuraamaani Kurulus Osman -sarjasta on tullut jo monta uutta jaksoa. Lähempi tarkastelu osoitti, että neljä kahden ja puolen tunnin jaksoa on katsomatta. Ok, katson tänään yhden, huomenna aamulla toisen jne. Heh hee... kaikki neljä tuli katsottua, ja päivä riitti siihen oikein hyvin. Kiehtova sarja, todella kiehtova.

No, kahden ensimmäisen jakson jälkeen soi puhelin pari kertaa... työpaikalta. Ei ole todellista. Tunnenko sieltä jonkun, joka osaa kunnioittaa vapaapäivääni vapaapäivänä ja työn rasituksista toipumisena? Toistaiseksi en. Itse en soita vapaapäiväänsä viettävälle, enkä edes vapaalla olevalle esim. iltavuoroon tulijalle, jollei ole ihan pakko. Eli jos henki tai terveys vaarantuu ko tietoa saamatta. Nyt soitto kynnys on erittäin matala. Itse koen sen niin, että silloin ei kunnioiteta kyseisen henkilön lepoa, eikä henkilöäkään niin paljoa, että suotaisiin hänelle mahdollisuus olla vapaalla. Jos ihmisen kunnioitus puuttuu, niin puuttuu se kaikkein tärkein. Jäljelle jää vain toissijaisia asioita, kuten työnarkomania ja raha. Raha, raha, raha.

Rahan vuoksi minäkin tätä teen, mutta se on minun ongelmani. En tee omasta rahanhankinnastani toisten ongelmaa. En anna sen tapahtua toisinpäinkään. Tähän ikään mennessä olen jo oppinut jotain. Oma vapaa on arvokasta aikaa, ja omaa aikaa. Vapaapäivinä haluan kuitenkin olla perheenjäsenten ja ystävien ulottuvilla, ja siksi en sulje puhelinta. Puhelimen käyttäjän, eli tässä tapauksessa työpaikalta soittavien henkilöiden tulee oppia, ettei joka risauksesta soiteta heti minulle, kun kerrankin olen työpaikalta pois. Soittakoot vaikka pomolle.

Tämä on lopulta hyvin yksinkertaista. Työntekijän saa pysymään tyytyväisenä pienin elein. Kaikkien niiden takana on yksi asia: kunnioitus. 

• Kunnioita työntekijää niin paljon, että teet ihmismäisen työvuorolistan. 
• Kunnioita työntekijää niin paljon, että kysyt aina hänen mielipiteensä ennen kuin menet ja vaihdat hänelle jo annettuja työvuoroja. 
• Kunnioita työntekijää niin paljon, että arvostat myös hänen vapaa-aikaansa. Käsittele työasiat vain työajalla. Riko vapaa-aika vain pakkotilanteessa.
• Kunnioita työntekijää niin paljon, että pidät työntekijälle antamasi lupaukset, erityisesti palkanmaksuun liittyvät.

Sillä ilman työntekijöitä ei pomojenkaan palkka juokse. Jonkun on tehtävä se perustyö, josta kertyy firmoille tuotto, pomoille palkka. Se joku on työntekijä. Ja tuo lista koskee vapaa-ajan osalta myös työkavereita.

Noiden edellisten ajatusten jälkeen ajattelin katsoa vielä pari jaksoa lisää, ihan vaan siksi, että niistä tuli hyvä mieli ja unohtui työasiat. 

Erilainen viikko kuin suunniteltiin

On jokseenkin hämmentynyt olo, kun istunkin vuokra-asuntoni sohvalla työpaikan sijaan. Viime viikonloppuna on tulut tehtyä 42 tuntia töitä kolmessa päivässä, ja viimeisen viikon aikana 82 tuntia. Viimeiseen 7 päivään ei ole mahtunut yhtään vapaapäivää, ja vuoroja on tarvinnut vaihtaa myös hälyytyslähdöillä. Tänään heräsin yövuoron jäljiltä siihen, kun eräs kollega soittaa työasioita, mutta osasin jo sanoa että nyt nukun, puhutaan toisella kertaa. Myös pomo soitti aamulla kun ajelin asunnolle, ja ehdotti että puhutaan huomenna viikonlopun korvausmenettelystä. Hänellekin osasin sanoa, että huominen on vapaa, puhutaan myöhemmin. Väsyttää aika raakasti, ja siihen auttaa vain lepo. Sekä eilen että tänään havahduin monta kertaa auton ratin takana "mikrounesta". Torkahtelin, mutta onneksi ei tullut liikennevahinkoa.

Jos kyse olisi sairaalatyöstä tai vanhustenhoitolaitoksesta tms, niin eihän tuo olisi onnistunut, ei sitä olisi jaksanut. Kyse on yhden hengityskonepotilaan hoitamisesta, joten työ on sekä henkisesti että fyysisesti paljon kevyempää kuin nuo edellä mainitut. Ainakin minun mielestäni. Tarvitsee vain osata työnsä ja ymmärtää mitä potilas haluaa ja tarvitsee. Varsinkin yöaikaan on myös mahdollista istua hetkittäin tuolilla, ja jopa täyttää sanaristikoitakin. Jotkut pelkäävät tämän työn vastuuta, mutta vastuuta on joka työssä, kussakin eri tavoin. Ja luonnollisesti jokainen hoitotyötä tekevä on vastuussa potilaiden hengestä, ymmärsi sitä itse tai ei. 

Alanyan uutisia ja kuulumisia en ole ehtinyt edes vilkaista, on tämä ollut sen verran erikoinen ja poikkeuksellinen viikko. Huomenna on tämän viikon vapaapäivä, jolle voisi melkein kajauttaa kolminkertaisen hurraa-huudon. En aio tehdä yhtään mitään, ja teen mitä mieleen juolahtaa. Ei mitään suunniteltua ohjelmaa tai velvollisuuksia. Olla vaan, se kuulostaa parhaalta. Ja jos inspiraatio iskee, niin saatan ajella erääseen autokauppaan katsomaan sellaista pientä kauppakassia, jonka voisin sitten ajaa ihan Alanyaan asti. Kauppakassissa on sellainen hinta, ulkonäkö ja ennen kaikkea rekisteritunnus, joka houkuttaa ja miellyttää. Jollei huomenna, niin lähiaikoina kuitenkin. 

Alanya-asioita

Olen niin hyvilläni ja kiitollinen kaikesta siitä työstä mitä sekä Alanyan kaupunki, Antalya että Turkin tasavalta tekevät niin paikallisten, turistien kuin maassa asuvien ulkomaalaistenkin hyväksi. Otetaan tässä yksi uusimmista. Päivän uutisista nousi tänään eräs hyvinkin paljon aiemmin puhuttanut asia, eli Alanyan taksien taksamittarien taksat ja käyttö. No, käyttö on luonnollisestikin pakollista, eli kun nouset taksiin, niin taksikuskin tulee kytkeä taksamittari päälle. Jos kysyt esim. "paljonko maksaa matka täältä Obaan" ja kuljettaja vastaa vaikka 10 €, niin hän tekee vastoin ohjeita ja käytäntöjä, ja mitä todennäköisimmin vedättää hintaa ylöspäin. Hän joko ei käytä tuolloin taksamittaria lainkaan vaan ajaa mittari suljettuna, tai peittää mittarin niin ettei asiakas näe todellista hintaa.Nyt tuo taksikuskien höpötys loppuu, tai ainakin oleellisesti vähenee. 

Koko Antalyan alueella, johon myös Alanya kuuluu, tulee käyttöön samat hinnat ja samat hinnoitteluperusteet. Tämähän tarkoittaa Alanyan osalta hintojen laskua. Jopa sekin taksikuski, joka halusi tutustua minuun avioituakseen uudelleen, vedätti myös minua hinnassa. Hän sanoi Alanya - Gazipasa -taksimatkalle 100 TL kalliimman hinnan, kuin mitä on hinta Gazipasan kentältä Alanyan keskustaan tullessa. Gazipasan taksit ovat suoraselkäisempiä. Ja nyt saavat Alanyankin taksikuskit opetella olemaan vähemmän ahneita. Taksihinnoittelusta tullaan painattamaan pieniä lehtisiä, joita jaetaan turisteille. Hieno päätös! Alanyan taksit ovat turvallisia ja joka tapauksessa tosi paljon halvempia kuin Suomessa. Silloin kun hinnoittelu on oikea, niin taksit ovat niin halpoja, että niitä tulee käytettyä paljon enemmän kuin nyt olen käyttänyt.

Samalla uutisoitiin myös päätöksestä, että pimeisiin myöhäisilta-aikoihin naiset voivat jäädä busseista pois mahdollisimman lähellä kotia, etenkin haja-asutusalueilla. Esim. meidän talon kohdalla kilteimmät bussikuskit ovat jo ajaneet pysäkin ohi ja lähemmäs asuintaloani, kun olen tullut tanssitreeneistä klo 22:40 aikaan. Tuohon aikaan ei välttämättä ole hyvä idea kävellä naisena ja yksin ihan kaikilla katuosuuksilla. Bussikuskeilla on nyt lupa pysähtyä naisten vuoksi myös muualla kuin bussipysäkeillä. Kiitos!

Turkissa ei vielä ole korona-virukseen sairastuneita, Luojan kiitos, ja rajoilla on tiukka kontrolli. Sen sijaan Iranissa on nyt kaksi virallisesti todettua viruksen kantajaa. Kiinan ulkopuolella koronavirkseen kuolleita on HongKongissa (2), Japanissa (1), Filippiineillä (1), Taiwanissa (1) ja Ranskassa (1).

Gazipasassa tuotetaan nyt myös Ceylonin kultamansikkaa, eli ketembilla-hedelmää. KAnnattaa tutustua siihen torilla. Ja kun laitat googlen hakuun ketembilla, niin näet mistä on kyse. 

Alanyan kaupungintalon vierustalla, Atatürk-patsaan vieressä kukkivat jo tulppaanit. Jos olet kaupungissa, niin kannattaa käydä. Alanyassa onn avattu koirapuisto, mutta lukemastani uutisesta on niin kauan, etten enää muista missä se sijaitsee. Kyselepä, kyllä se löytyy.

Mahmutlarin bussien numeroinnista vielä pari sanaa. 
Linja 40: Mahmutlar Atatürk-katu - Kestelin keskusta - uusi sairaala - Cuma pazari
LInja 41: MAhmutlar Atatürk-katu - Ohitustie - Cuma Pazari
LInja 2 B: Mahmutlar BArbaros-katu - Kestelin keskustie - uusi sairaala - Dinek
Linja 2 A: Mahmutlar BArbaros-katu - MAhmutlarin rantatie - Ohitustie - Cuma Pazari

Rentouttavaa viikonloppua!

Kirsikkapuut alkavat kukkia Gazipasassa

Viikon aikana kertyi 66,5 työtuntia, kuudessa päivässä. Ja jokaisena työpäivänä työmatkoihin menee yhteensä lähes 2 tuntia. Tänä aamuna oli ensimmäinen, ainoa ja ansaittu vapaapäivä, ja suunnittelin että nukun niin pitkään kuin nukuttaa. Olisi saanut mennä nukkuessa koko päiväkin, jos kroppa niin sanoo. Ok, sanoo, mutta juniori-ikäinen työkaveri oli toista mieltä. Aamulla hän herättää minut ainoastaan sen takia, että hän kysyy "missä hengityskoneen suodatin on, se kartion muotoinen". Siellähän se konetta lähinnä olevassa kaapissa, missä kaikki muutkin hengityskoneeseen ja putkistoon liittyvät suodattimet. Ja kaapin ovessa myös lukee isolla. Ei osoita ajattelukykyä eikä minkäänlaista levon kunnioitusta. 

Sen verran ärsytti tuo herättäminen, että eihän siinä sitten enää uni tullut vaikka kroppaa väsyttääkin aika rankasti. Vetelehdin aikani asunnossa, mutta viemäreistä tulvehtiva haju alkoi tuntua niin epämiellyttävältä, että päätin lähteä kaupungille hoitamaan pari pakollista asiaa, eli verotoimistovierailun ja sairasvakuutuskortin hankinnan. Ulos katsoessa sää näytti olevan kävelyn kannalta ok, ja säätiedotekin sanoi että ollaan nollan tuntumassa ja saattaa sataa. Tie näyttää kuraiselta ja märältä vain paikkapaikoin, ja arvelin että keskustan kadut ovat kuitenkin kuivia ja siistejä, paremmassa kunnossa kuin tämä. Siispä ei uusia nahkakenkiä, ei saappaita eikä toppahousuja, vaan farkut ja tennarit.

Kiitin itseäni ja fiksuuttani jo kilometrin päässä, ja koko 8 km kävelylenkin ajan. Tennarit kastuivat ennen kuin olin kävellyt edes kilometriä. Jostakin sitä vettä, loskaa, kuraa ja kuravettä vaan ilmaantui. Ennen kuin olin edes puolimatkassa palelin varpaista reisiin asti tosi paljon. Helvetillinen kylmä tuuli meni vaatteista läpi, ja sai miettimään mihin olen tullut ja miksi. Motiivi oli taas tarkastelun alla. Seuraavan kerran puen arktisemmat varusteet, näytti sää miltä hyvänsä. KAtson vain kalenteriin ja totean että on vielä helmikuu ja älyttömän kylmää.

Töistä soitettiin, ja huomisesta vapaapäivästä tulikin työpäivä, ja seuraava vapaa on ensi viikolla. No, lisä- ja ylityöt näkyvät kropan lisäksi tilipussissa. Ei mennyt kauaa kun Alanyasta eräs vähän tuttu henkilö viestitteli, sellaista tyhjänpäiväistä sanahelinää. Mutta keskustelun lopussa muistutin häntä siitä, että elämässä on muutakin kuin työ, kun hän vaikuttaa työnarkomaanilta. Hänellä ei ole muuta sisältöä elämässään. Vain työ. Keskustelu loppui lyhyeen koska sekä hän loukkaantui kommenteistani, että minä en jaksanut jaaritella tyhjää hömppää. Keskustelun jälkeen katsoin taas omaa työlistaani, ja koin pienen ahaa-elämyksen...

Asunnolle tullessa piti kysyä vuokraemännältä miten pesukoneeseen saa virran. Heidän kylpyhuoneensa on samalla minunkin kylpyhuone (yök), ja vuokraan sisältyy pesukoneen käyttömahdollisuus. Mutta... rouva halusi, että pesen työvaatteet ja omat kaikki vaatteeni +20 C lyhyellä ja vähän sähköä ja vähän vettä kuluttavalla pesuohjelmalla! Vaikka laitoin koneen +60 C puuvillapesulle, niin hän väänsi sen väkisin +20 C pesuohjelmalle. Kun hän käänsi selkänsä, niin väänsin takaisin +60 C puuvillapesulle. No, olimme jo eteisessä, kun hän tajusi, että konehan näyttää pesuajaksi 2 h 50 min, että eihän se voi olla niin pitkä ohjelma. Tulin yläkertaan vinttihuoneeseeni, ja hän kuului menevän takaisin pesuhuoneeseen. Mitä luulet, muuttiko ohjelman +20 C kevyeen pikapesuun?

Kun siinä koneessa pyörii neljän perheen likapyykit, niin pestäänkö kaikki aina +20 C pikapesuohjelmalla??? Iso Yäk! Vain omien vaatteiden käsinpesukin on parempi. Mikä vanhoja ihmisiä oikein vaivaa, kun niistä tulee noin helkutin pihejä elämänsä viimeisinä vuosina. Toki jotkut ovat sitä koko ikänsä, eivätkä kaikki edes loppumetreilläkään. Olisi hänkin sitten jättänyt sisällyttämättä pesukoneenkäytön vuokraan. Siitä eteisestä vielä pois lähtiessään hän huikkasi, että "meillä on molemmilla kova influenssa, mieskin on tosi kipeä, mutta eihän sulle mikään tartu kun olet kuitenkin niin paljon pöpöjen kanssa töissä". Olin sanaton.

Tänään näkyi aurinko ehkä 10 - 15 minuutin ajan. Kaamoshämärää on suurin osa päivästä, ja vinttihuoneessa on pieni ikkuna. Huone tulee olemaan hämärä auringonpaisteisellakin säällä, joten aurinkoa ja energiaa tuli haettua valokuvista, Alanyan kuvista. Paras oli tänään paikallislehdessä jaettu uutiskuva, jossa pari henkilöä juoksi merivedessä ja yksi istui kalliolla siinä Kleopatrarannan 0-rannalla, ihan Kalen kyljessä. Ja Gazipasassa on kirsikkapuut innostuneet kukkimaan, Alanyan keskustassa tulppaanit... Oi joi.

Elän ja hengitän

Hengityskone puhisee tasaiseen tahtiin. Huoneessa on rauhallinen ilmapiiri ja muilta osin ihan hiljaista. Välillä ehdin istahtaa alas ja ajatella tätä hetkeä, elämää yleensä, ja kaikkia niitä tulevaisuuden suunnitelmia, joista haaveilen. Juon ison kupillisen teetä, kylmää, kun en ehtinyt juoda silloin kun se oli valmista. Välillä on kiire suorittaa tietyt hoitotoimenpiteet, sillä kyse on erikoissairaanhoidosta, jossa tilanteet muuttuvat ja niihin tarvitsee reagoida heti. Teetä juodessa ehtii toivoa ettei itse koskaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen, koneiden varassa eläväksi. Mutta mehän emme tiedä mitä osallemme on varattu. Onneksi en tiedä. 

Yritän elää tässä ja nyt, mutta huomaan myös etten tee niin. Tavallaan elän, kun elän tätä sairaanhoitajan arkea ja olen töissä 5-6 pv viikossa, 7-15 h per päivä. Kohtaan potilaan, omaiset ja työkaverit ja olen läsnä. Silti tavallaan en elä, sillä ajattelen taas, että "sitten kun olen jälleen Alanyassa kotona, niin sitten..." Ulkona lunta, jäätä ja loskaa. Illat pimenevät aikaisin ja koko päivän on harmaata, paitsi ne kolme kertaa kun näiden vajaan kahden viikon aikana olen nähnyt vilauksen auringosta. Harmaa ei houkuta ulos, ei ennen töitä eikä niiden jälkeen. Kuntoilu lipsuu ihan alusta alkaen, siis sitä ei ole. Jospa aloittaisin uuden harrastuksen tämän työjakson ajaksi, jonkun liikunnallisen.

Pääsen perjantaina töiden jälkeen vuokraamaani asuntoon, ja saan purkaa matkalukut. Nyt niitä on vain raotettu sen verran, että löytyy puhtaat vaatteet ja hiusharja. KAikki muu odottaa, "sitten kun". Naureskelin kun kävin ostamassa tyynyn, täkin, peiton, liinavaatteet ja vähän muutakin, että taas on yksi uusi paikkakunta, jossa on kasa keikkasairaanhoitajan tavaraa. Onneksi on kalustettu asunto, niin ei tarvitse ihan kaikkea välttämättömintä keittiö- ja siivousvälinettä ostaa. 

Tänään on omalla tavallaan vapaapäivä, vaan ei ihan vapaa kuitenkaan. Välttämättömiä hoidettavia asioita on niin paljon, että niihin mennee muutama tunti, sen jälkeen kun pyykinpesusta on selvitty. Työvaatteet pestään itse, ja on sopivasti mustaa, valkoista ja värillistä, eli aina kolme eri koneellista. Parin viikon sisällä rutiinitkin löytänevät aikansa ja paikkansa, niin ettei niistäkän tarvitse ottaa stressiä. Ja mikäli alkaa tuntua siltä että stressi nousee, niin Alanyasta otetut valokuvat toimivat sopivasti rentouden palauttajina ja auttavat saamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen.

Alanyasta tulevien tekstiviestien suhteen olen kai toivoton pilkunviilaaja. On vaikea ymmärtää tekstiä jossa pisteet ovat esim. jokaisen sanan jälkeen jossa ei käytetä pilkkuja eikä mitään muita välimerkkejä kuin niitä epäadekvaatissa.paikassa. olevia. pisteitä. On ne joskus paikallaankin, mutta en ymmärrä miksi niitä on liikaa, siellä täällä. Kieli ja lauseen ja sanojen merkitys muuttuu paljon, riippuen siitä missä välimerkit ovat. Ainakin minulle. Ei ehkä kaikille. Moni sanoo, ettei sillä ole väliä. Vieraalla kielellä keskustellessa on vaikea ymmärtää lausetta ja sen hienosäätöä kun.pisteitä.on.joka.sanan.välissä tms. Mutta ehkä opin, joskus. Ellen sitä ennen luovuta niiden viestien ymmärrysyrityksiä. Kun jo kahden viikon jälkeen alkaa ärsyttää vaikeaselkoisuus, mitäänsanomattomuus ja pari muutakin asiaa, niin miten yhtälö kestää monien, monien viikkojen ajan... Ei kestä, ellei ihmeitä tapahdu. 

Katsotaan mitä lähipäivät tuovat, ja nautitaan elämästä. Voimme sentään hengittää ihan itse, nauraa, puhua ja liikkua. Ne ovat kaikki kiitollisuuden arvoisia asioita. 

Niin käynnistyi tämäkin jakso

Kolmas työpäivä ja perehdytys on takana, tosin perehtyminen jatkuu käytänössä joka päivä. Huomiselle hupsahti 7-21.15 vuoro. Ylihuomisen vapaan tilalle tupsahti iltavuoro. Työsopimus on tehty pitkäksi aikaa hyvän tuntuisen yksityisen yrityksen kanssa, ja palkka on parempi kuin ikinä missään aiemmassa työsuhteessani. Ja asunto sitten... oli erilainen kuin arvelin, mutta sellainen kalustettu vanha yksiö että eiköhän sen kanssa pärjää. Työmatkaa on 35 km per suunta, ja se hoituu ystävällisen ihmisen minulle luottamalla autolla. Opettelen uutta kaupunkia, uusia tapoja ja toimintakulttuuria, ja iloitsen tämän työnantajan kohtaamisesta. Asuntoon en ole vielä päässyt,  vaan yritän elää erästä perhettä stressaamatta heidän kotinsa sohvalla. Vuokraemäntä päättikin vielä remontoida, ja lupasi että se on viikonlopuksi valmis. Toivottavasti. Sen jälkeen voin purkaa matkalaukut ja naputella näitäkin tekstejä läppärillä. Ehkäpä jo lauantaina ennen töihin menoa.

Ulkopuolelle pudonnut, mummo ja mukula

Taas hiukan kärkäs ja asenteellinen teksti, olosuhteiden ansiosta. Älä lue, jos haluat helpon ja positiivisen tekstin. Seuraavat ovat taas sellaisia. Tämä ensin alta pois.

Napero ja mukula ovat meillä hellittelysanoja, joihin mukulat ovat oppineet vauvasta lähtien. Jollekin toiselle ne kirjoituksen perusteella näkyvät olevan tyylittömiä rumia sanoja... Niin on maailma erilaista eri näkökulmista katsottuna. Myös englanninkielisiä termejä vilisee jopa poliitikoiden puheessa suomen sanojen seassa. On ollut aika vaikeaa seurata täällä uutisia ja lehtikirjoittelua, kun koen itseni sekä kielen, aiheiden että keskustelukulttuurin osalta ulkopuoliseksi. Kieli ja sen käyttö on muuttunut paljon kuudessa vuodessa, mutta eniten olen pudonnut ulos puheenaiheista ja tavasta keskustella. 

Tuttava sanoi eilen, että nythän voisin jatkossa elää vaikka niin, että olen puolet vuodesta Suomessa ja puolet vuodesta Ruotsissa töissä. Vastasin etten sopeudu enää tähän kulttuuriin, kaikkiin näihin rajusti kasvaneisiin ongelmiin ja lisääntyneeseen väkivaltaan ja turvattomuuteen. En halua hyväksyä kaikkea tätä mitä täällä näen kun tulen ulkopuolelta. Järkyttävä ajatus, asua pimeässä pohjolassa. Koen jo nyt itseni liian ulkopuoliseksi. Ja koen että Alanya on paljon ihmisystävällisempi ja turvallisempi paikka, minun paikkani ja kotini. 

No, varmasti Suomestakin löytyy paikkoja, joissa elämä on pysähtynyt ja kulkee samoissa uomissaan kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten. Sellaisissa paikoissa on vaikea kuvitella mitä Helsinki ja isoimmat kaupungit ovat tällä hetkellä, mutta en voisi myöskään kuvitella, että asuisin jossain Vieremällä tai Kinnulassa tai Perhossa, maaseudun ytimessä.

Yhteiskunnan ongelmia olen katsellut nyt myös kahden yli 80-v omaisen terveydenhuollon ja koko elämän tukiverkoston osalta. Kun vasta toinen ambulanssin soitto tuottaa hoitojärjestelmän osalta tulosta, no, mummu jäi henkiin, mutta mikä on jatko kun ihan pian olen tästä pois. Ja kuinka paljon viimeisiä kuukausiaan elävän täytyykään jaksaa ponnistella omien etujensa takia, myös ihan peruspalveluitten saannin vuoksi. Ei ole enää hoitohenkilökuntaa tai kunnallista ihmistä, joka oikeasti ajaisi vanhuksen etua. On vain rahan mahti ja vanhus, joka ei ole enää tuottava vaan vain kuluerä jota kukaan ei halua. Itse en halua vanheta tällaisia arvoja painottavassa yhteiskunnassa, ja kun ei tätä yhteiskuntaa enää voi kukaan muuksikaan muuttaa, niin ainoa vaihtoehto on muuttaa itsensä sinne, missä vanhuskin on ihminen ja arvot pehmeämpiä, yhteiskunta muutakin kuin rahaa rakastava.

Onneksi hallitus teki eilen minimihoitajamäärästä mitoitusehdotuksen, eli osastolla on oltava töissä 7 hoitajaa 10 potilasta kohden. Siis 3 aamuvuorossa, 2 iltavuorossa, 1-2 yössä ja vapaapäiväläiset. Tällä mentäisiin kohden sitä samaa, kuin millä Ruotsissa toimitaan. No, minulla on Ruotsin mitoituksesta kokemusta vain yhdestä kunnallisesta, isommasta vanhustenhoitolaitoksesta, ja siellä oli hyvä hoitajamitoitus. Tuolla hallituksen ehdotuksella Suomi lähestyisi Ruotsin hoitajamääriä, ja suunta on oikea. Sitten vielä sairaaloiden ja hoitolaitosten varustelu samalle tasolle, sekin kun oli tuolla hoitolaitoksessa oleellisesti parempi. Ja pisteenä i:n päälle hoitohenkilökunnan palkka edes lähemmäs pohjoismaista tasoa. Mutta muutokset eivät näy tapahtuvan ilman kovia vaatimuksia. Pitäkää puolenne te, jotka haluatte vanheta täällä, nyt.

Minä jatkan matkaa. Hej så länge!

Alanyan aurinko "laskee Välimereen"

Astetta karumpaa tekstiä elämästä ja kuolemasta

Lämpimän mutta pimeän huoneen sisältä katselen ikkunasta ulos koivupuistikon hämärään. Kauempana metsänreunassa näkyy kuinka kuusten latvassa punertaa aurinon kajo. Kello 9:44 aamulla. Ehkä aurinko nousee edes hieman näkösälle, tai toivottavasti ainakin valostuttaa päivää. Valoero on iso, niin lämpötilaerokin. Pakkasta on muutama aste, ja aika pian tuloni jälkeen toivoin nilkkapituista untuvatakkia, tai vaikka toppahaalaria, muodista viis.

Kullanruskean-tummanruskeat nappisilmät seuraavat jokaista liikettäni, ja kuuluu vain pitkä huokaus kun silitys- ja paijauspalvelu ei toimikaan tällä kertaa. Istuu tuo hyödytön nainen vain ja naputtelee, hmmhh. Kullanruskean-valkoisen-raidallinen pieni karvapallo pyörittää peittonsa sopivaan asentoon, ja parin pyörähdyksen jälkeen löytää täydellisen uniasennon. Toinen silmä hereillä. Tuot naista kannattaa seurata, se kun antaa herkkuja enemmän kuin äiti, mutta nyt ei palvelu pelaa. Voi äiti, miksi menit ulos...

Turistimahatauti on jo sairastettu, kuten monen turistin arkeen kuuluu. Niin, yleensä moni etelään lomalle menijä sen jossain kohden lomaviikkoa saa. Tämä matkaaja saa sen lähes joka kerta Helsingin seudulla aikaa viettäessään. Ei tunnu kivalta. Toisaalta, Kulttuurishokki löi vasten kasvoja heti lentokentällä ja erityisesti junassa. Lentoasemalla hl:n ja vr:n matkalippujen ostolaitteet on siirretty alas juna-asemalle. Hinaan hieman kuumeisen itseni ja kaksi painavaa laukkua juna-asemalle, ja tuijotan epäuskoisena lippuautomaatteja. Kysyn sitten vr:n asiakaspalvelijalta apua. Automaatit eivät hyväksy turkkilaista Visa-korttiani. Ruotsalaisen kortin pin-koodia en muista, en millään. Suomalaista korttia ei ole, on vain 50 € ja 200 € seteleitä. Päätän maksaa 50 € setelillä, koska automaateista yksi huolii seteleitä. Muut eivät. 

Tässä vaiheessa vr:n asiakasplvelija pysäyttää minut. "Huomaathan, että automaatti antaa takaisin enintään 19,95 €." Lippu maksaa 4,10 €, mutta käytännössä se tulisi maksamaan 25 € kun automaatti ei palauta rahoja. Mitä sitten voin tehdä? "Sinun täytyy palata takaisin lentokentälle ja etsiä sieltä R-kioski. Vaihda siellä rahaa pienemmäksi." En millään olisi jaksanut, en millään. Vaan ei auta jäädä tuonne, kun ei sieltä kuitenkaan mihinkään pääse, ellei lähde liputta, josta saa 80 € sakot tarkastajalta. Vieressä monet muutkin ulkomaalaiset pähkäilevät automaattien kanssa, osalla ulkomainen kortti, osalla 50 € seteli. Ulkomaiset pankit kun mielellään antavat matkalle lähtevälle eurorahaa 200 €, 100 € ja 50 € seteleinä. Vr:n asiakaspalvelija sanoo, että olemme yrittäneet sanoa vr:lle ja hsl:lle, että tänne tarvitaan toisenlainen automaatti, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Kuinka monen matkailijan loma alkaa sillä, että tulevat huijatuksi heti lentokentällä? Eivät saakaan rahasta oikein takaisin, vaan maksavat olosuhteiden pakosta lipuista viisinkertaisen hinnan? 

Lentoasemalta junaan noustessa muut samasta ovesta tulleet jatkoivat muihin vaunuihin, vaikka tuossa oli tilaa. Itse istuin lähimmälle sellaiselle paikalle, että sain laukut viereeni. Saman tien tajuntaani iskee ympärillä oleva bile- ja baarimeininki. Junan sivupöydillä on kaljapulloja ja kaljalaseja, ja hyvin äänekäs ja riehakas yli 10-hengen ryhmä nuoria ja yksi keski-ikäinen. Meno on uhkaavan oloista, ja keskityn kännykkäni tuijottamiseen, räplään facebookkia. Keskustelu tulee silti läpi. Keski-ikäinen jakaa sivupöytään parit viivat, ja sanoo kahden nuoren nimen. Nämä käyvät vetämässä kokaiinit nenäänsä ja meno villiintyy. Harkitsen jo vaunun vaihtoa, mutta olen siihen liian väsynyt. 

Huopalahdessa vaihdan junaa ja raidetta, ja porraskäytävästä löytyy neljä hsl:n junavartijaa keskustelemasta. Heillä ei ole kiire mihinkään. Porraskäytävä haisee vahvasti virtsalle, mutta on lämmin ja tuulelta suojainen. Jatkan toisen porraskäytävän suojaan odottelemaan seuraavaa junaa, ja joku romaniankerjäläisen oloinen laitapuolenkulkija alkaa mittailla katseellaan minua, laukkujani ja kenties mahdollista varallisuutta tai mitä lie. Hän tulee järkyttävän lähelle, ja mietin jo mihin potkaisen jos tulee yhtään lähemmäs. Onneksi hän nousee eri junaan. Seuraavassa junassa meno on vähän rauhallisempi, mutta väen vähentyessä vanhempi mies myy huumeita kahdelle alle 15-vuotiaalle pojalle, eikä edes ujostele sitä, että muitakin ihmisiä on periaatteessa näkö- ja kuuloetäisyydellä. Hän luottaa siihen, että täällä kukaan ei näe eikä kuule mitään, eikä reagoi. 

Olen surullinen näkemästäni romahduksesta. Suomen pääkaupunkiseudun junaliikenne on mennyt paljon alaspäin, tullut ei-toivottavaksi, epäturvalliseksi huumekauppiaiden toiminta-areenaksi. Mummo kertoo, että täällä yhteiskunta on rapautunut entisestään, että huumekauppa ja huumeiden käyttö on avoimempaa, ja että jengit ovat vahvistuneet ja lisääntyneet niin, ettei ilta seitsemän jälkeen voi enää lähteä ulos. Että kotiin päin tullessakin on ajateltava, että ennen seitsemää on oltava kotona turvassa. Täällä pääkaupunkiseudulla on näillä muutamien päivien ja iltojen kokemuksella nyt ihan sama meno ja meininki kuin Boråsissa viime kesänä. Tämä on ihan eri Helsinki kuin se, jossa asuin 2012-2014. Surullista, että on päästetty tähän tilaan.

Oli kuitenkin hyvä että tulin, sillä tämä vuosi näyttäisi tuovan mukanaan kahdet hautajaiset. Kauhea puhua näin, mutta biologisen isäni (84v) sydän oli pysähtynyt muutama päivä ennemmin kuin mitä tulin, mutta hänet oli elvytyskiellosta huolimatta fyysisin toimin ja lääkkeellisestikin elvytetty. Ja löysin hänen viimeisimmän vaimonsa (82v) eilen kaupasta palatessani ihan vitivalkoisena ja vaikeasti herätettävänä, flimmerin kera, ja koira itki vieressä. Hän itse koki, että hänen lähtönsä aika on lähellä, ihan lähellä. Hän näki jo kuolemanenkelin tulleen häntä hakemaan. Niin, olemme puhuneet kuolemaan valmistautumisesta, sen kohtaamisesta ja kuolemanjälkeisistä asioista tuntitolkulla. Tärkeää asiaa, arvaa vaan muistanko kaikkia yksityiskohtia keskustelun jälkeen. Tänään kirjaamme ylös ajatuksia ja toiveita.

Minut lentokentälle vienyt, ja kanssani paremmin tutustua halunnut mieshenkilö vaati jonkun verran tekstiviestihuomiota kaiken tämän keskellä. Vastailin kohteliaasti ja myös kerroin hänelle lyhyesti, että täällä on nyt tällainen tilanne. Viestit ja yhteydenpito loppui heti, täysin. Mitä sellaisella miehellä tekee, joka pakenee elämän tosiasioita? No, tosi moni muukin pakanee kuoleman kohtaamista ja kuolevien kohtaamista, välttelee täysin edes kuoleman mahdollisuuden ajattelemista, vaikka kyse on yhdestä elämän oleellisesta osasta. Ei kuolema ole irrallinen eikä "joskus" asia. Se on läsnä elämässä aina. Aina on rinnakkain kuolema ja elämä. Ne täydentävät toinen toisiaan, kulkevat käsi kädessä. Miksi kuolemaa tarvitsisi pelätä? Ja kuolevat tarvitsevat jonkun, jonka kanssa puhua. Mummullakin oli monia konkreettisia kysymyksiä, mm. mitä ihmiselle tehdään hoitolaitoksessa sen jälkeen kun hän kuolee. Kuolemaa lähestyvä tarvitsee myös jonkun joka kuuntelee.

Tällainen on tämän lyhyehkön vierailun teema. Eräänlainen hyvästijättö myös samalla.

Yksi vuorokausi elämää

Kerron kohtuullisen lyhyesti yhden ainoan vuorokauden tarinan... vai onko kuitenkin kymmenen tarinaa vuorokaudessa, en tiedä. Katsotaanpa.

Herään aamulla vähän yli yhdeksän väsyneenä ja kärttyisenä, mikä on ollut aika harvinaista viime vuosina. Tiedän, että päivän tehtävälista on pitkä, sillä olen taas ostanut äkkilähtölennon, sen kun sai halvalla, ja olen luvannut olla töissä Turkin ulkopuolella pidempään kuin mitä olisin koskaan aiemin saattanut kuvitellakaan. Vaan tuolle lupaukselle hyvänä motiivaatiota kasvattavana tekijänä on ollut nykyinen vuokranantajaperhe, ja siitä johtuen entistä paljon suurempi halu lopultakin saada oma asunto. Eikä lupaukseni harmittanut, ei. Se ei ollut väsymyksen ja kärtytyksen syy, vaan tietoisuus siitä, että tänään pitää saada hoidettua tosi monta asiaa sille mallille, että voi olla pitkään pois, sillä seuraavana aamuna on lento. Yökin tuli nukuttua levottomasti ja kun siihen lisää ilon herätä naapun rouvan isoon ääneen ja kolisteluihin, niin ei siinä mielentilassa mitään hymytyttö-patsaita voiteta.

Illalla olin laittanut parille turkkilaiselle tutulle miehelle viestin, että josko jompi kumpi heistä voisi auttaa vuokranmaksutapahtumassa olemalla läsnä ja varmistamalla tilanteen sujuvuuden. Toinen heistä soitti aamulla, ja sanoi että se sopii, jos vaan sopii nyt. Olin herännyt 15 min aiemmin, harkitsin juuri kylmään suihkuhuoneeseen uskaltautumista, kahvin keittoa ja aamupalaa, ja tiesin että iltapäivälle olen luvannut olla kaupungilla toisessa tapaamisessa, joka on tärkeä ja välttämätön. Kun aikani väitin vastaan (superkohteliaasti) ja yritin siirtää aikaa myöhäisemmäksi, niin hän sanoi että "yritäpä nyt päättää mitä sinä haluat, ja tuletko kohta kaupungille vai et, ja soita sitten hetken päästä takaisin." Varttitunnin istuin samalla tuolilla tuntien kuinka stressi käy päälle, kuinka vaihtoehdot ovat vähissä ja aamupala ja suihku on unohdettava. Soitin, ja sanoin olevani tunnin päästä keskustassa. "Soita kun olet täällä ja valmis pankista, niin ajetaan autolla teille ja mennään vuokraisännän luo." *huokaus* tai pari

Bussipysäkki ko busseille on onneksi niin kaukana, että sinä aikana ehdin jo nähdä kauniin meren turkoosin eri sävyissä. Ehdin kuulla lintujen laulun ja tuntea auringonvalon voiman kasvoillani. Lämmöstä ei puhuta mitään, ja vetäydyin syvemmälle toppatakin uumeniin, koska aamupalaton kroppa ei ihan helpolla lämmennyt. Silti kaikki kauneus ja rauha alkoi hymyilyttää. Hymyssä suin astelin pankkiin vaihtamaan tiliini liittyvää puhelinnumeroa siihen suomalaiseen numerooni, joka oletettavasti toimisi SUomessa ja Suomessa tehtävän ulkomaat-avauksen myötä myös Ruotsissa (kuinka olinkin niin optimisti operaattorin suhteen). Pankissa tuli muutama muukin kysymys, ja sekä virkailijat että apulaisjohtaja olivat ystävällisiä ja hoitivat asiat sujuvasti. Lopuksi vielä vaihdoin Turkin liiroja euroiksi, koska ei ole enää suomalaista pankkikorttia, eikä voinut luottaa siihen että SUomen pankkijärjestelmä hyväksyisi turkkilaista pankkikorttia. Poistuin pankista tyytyväisenä ja hymyillen.

Kävin maksamassa puhelinlaskun, ja varmistin myös kaikki muut maksut, ettei jää avoimia laskuja. Tässä vaiheessa soitin tuttavalle. "Tulen juuri (hemen geliorum)". Odotin 40 minuuttia, ja olin jo revetä liitoksistani. Taas tämä tekee tämän, että odotuttaa. Taas. 44 minuutin kohdalla kävelin bussipysäkille, ja otin puhelimen että soitan ja kerron, että voi tulla suoraan meille sitten kun ehtii. Samassa hän kurvaa paikalle, ja tervehtii hymyillen. Puolitakkuinen hymy irtosi minultkin, muttei hän huomannut niitä takkuja, onneksi. Olihan tämä hänelle ylimääräinen vaiva, joskin hän saa siitä kyllä aineellisen korvauksen ns. vaateavustuskassin muodossa. No, hän siis tuli, ajoimme taloomme ja nousimme portaat ylimpiin kerroksiin. Hän ei kuitenkaan suostunut menemään vuokraisännän ovelle ilman kuittilomaketta, kuten ehdotin, vaan vaati minua kirjoittamaan kuitin, johon hän ottaisi vuokraisännän allekirjoituksen. Ja hän halusi mennä ovelle ilman minua, kun kuuli edellise kerran tapahtumat. Annoin hänelle rahat ja kuittilapun, ja istuin itse helpottuneena sohvalle.

EHdin vain hiukan miettiä matkalaukun pakkaamisen seuraavaa vaihetta, kun hän tulee jo takaisin sanoen "En halua, en ota tuota rahaa vastaan, olkoon!!". Herra ei ollut ollut ovella,, vaan rouva, ja teatraalisesti oli ovi läjähtänyt kiinni. Sanonkominämitäminäajattelin! En sano. Sen jälkeen, huomattavasti myöhemmin, ajattelin että pakkohan se vuokra on nyt saada maksettua, tai he voivat halutessaan tehdä maksamattomuudesta syyn heittää tavarani pihalle poissaollessani. Yritän soittaa vuokraisännälle, ei vastaa. Tuttava yrittää, ei vastaa. Ja tätä jatkuu yli puoli tuntia. Soitan sitten tutulle kiinteistönvälittäjälle, joka vahvistaa ajatukseni, ja sanoo että pakko se on nyt saada hoidettua. Hän lupaa soittaa vuokraisännälle, mutta pystyy siihen vasta tunnin kuluttua. Odotamme siis tunnin, puhellen niitä näitä, ja hermoni alkavat kiristyä aina kun ajattelen, että pitäisi jo aloittaa pakkaaminen että ehdin lennolle eikä mitään oleellista jää pois.

Tuttava siinä sohvalla näkee että alan hermostua, ja arvaa syyn. Sanoo että ala vaan pakata tässä samalla. Samalla hän kuitenkin ottaa puheeksi sen, että olen edelleen naimaton. Ehdin jo ajatella vaikka mitä sanoja ja ilmaisuja, niin kuin viimeisenä parina vuosikymmenenä vastaavissa tilanteissa, mutten sano. Hän kysyy muistanko hänen kaverinsa herra M:n. Juu, muistan. No mitä pidit. Ihan mukava mieshän hän on ollut kun olen hänet työssään nähnyt, ja naimisissa. Ei ole ollut enää moneen kuukauteen, vaan virallinen ero on astunut voimaan sen jälkeen kun olet viimeksi hänet tavannut. En edes muista milloin olen viimeksi tavannut. Noin vuosi sitten. Miten sinä voit muistaa? No, kun hän kyseli sinusta ja sanoi. Kyseli että oletko vielä sinkku, ja että olisitko mahdollisesti kiinnostunut, hän kun haluaisi uudelleen mennä naimisiin. Olisitko kiinnostunut tapaamaan hänet ja tutustumaan enemmän? Ja olisiko sinulla minulle ketään tyttöystäväkandidaattia? Olisi. 

Yli tunti meni, pakkaaminen ei edistynyt, mieli oli entistä enemmän hämmentynyt emmekä voineet enää odottaa enempää. Lähdimme ajamaan takaisin keskustaan, sillä oli sovittu tapaaminen tiettyyn kellonaikaan, ja oli myös tarkoitus ehtiä pikapikatapaamiseen tyttöystäväkandidaatin kanssa. Olimme ajaneet pari kilometriä, kun kiinteistönvälittäjä soitti. "Soitin sille miehelle, ja sanoin suorat sanat. Se odottaa nyt sinua siellä kotonaan, ja sinä menet nyt sinne, pyydät anteeksi vaikka oletkin oikeassa, mutta pyydät anteeksi koska se niin haluaa, maksat vuokran ja unohdat kuitin koska hän pelkää niitä kuitteja. Pyydät anteeksi, maksat ja sen jälkeen on rauha maassa. Ymmärsitkö? Ihan sama mitä ajattelet, mutta pyydät muodon vuoksi anteeksi. Ymmärsitkö. Nyt menet sinne ovelle heti." Olemme jo parin kilometrin päässä, kun on sovittu tapaaminen missä on oltava tiettyyn kellonaikaan, että nyt heti en voi mennä, mutta kahden tunnin sisällä olen siellä, tosin sitten yksin, mutta olen siellä, pyydän anteeksi ja maksan vuokran ilman kuittia. Hyvä. Ja heti sen jälkeen soitat minulle. Ok, soitan.

Tapaaminen ja tyttöystäväkandidaatin ja tuttavan kohtaaminen meni ihan ok. Sitten äkkiä sok-kauppaan etsimään lokumuja, joka on sellainen tuliainen, jota ilman en uskalla mennä muksujen luo. Siellä ei ollut. Seuraavana A101. No, siellä oli sitä kaikkein mieluisinta. Hyvä. Ja parit karkkipussit omaksi matkaevääksi ja kohti bussipysäkkiä. Pääsen kotiin, ja menen vuokraisännän ovelle. Rouva tulee avaamaan oven, ja liikekieli kertoo, että hän oli lähellä mäjäyttää oven kiinni nenäni edestä. Peruutin varmuuden vuoksi jo ennen oven aukeamista muutaman rappuaskelman alemmas, että tuntisi olonsa paremmaksi. Ehkä auttoi, ehkä ei. No, isäntä tulee ovelle. Pyydän anteeksi, ja tässä olisi seuraavan kuukauden vuokrarahat, ja loput kiinteistönvälittäjä maksaa teille kuukausittain. Minä tulen marraskuuhun, vuokrasopimuksen loppuun mennessä takaisin, pakkaan tavarani ja muutan pois, joten asunto on edelleen vuokrattavissa joulukuun alusta. 

Vuokraisäntä hymyilee ihan korvasta korvaan. Tulipa tiedosta iloiseksi, ehdin ajatella, ennen kuin hän sanoo mitään. Hän istuutuu rappukäytävän puolella olevalle tuolille, huokaisee pari kertaa ja kysyy että miksi lähden. En jaksa tällaista riitaista ilmapiiriä, että tarvitsen rauhallisen ja turvallisen paikan. Olen ollut sinuun vuokralaisena tyytyväinen. Älä mene. Asu tässä. *hämmästykseni oli niin suuri, etten kyennyt sanomaan mitään*. Rouva tuhahteli ja pöhähteli puoliraollaan olevan oven takana. Isäntä laittoi oven kiinni, ja jatkoi vielä. Keskustelimme lähes 10 minuuttia kuin kaksi hyväntahtoista ihmistä keskustelee. Jatkan asumista myös vuokrasopimuksen päättymisen jälkeen, siihen asti kun on oma asunto. Kai. Rouvalla on nyt monta kuukautta aikaa sopeutua tilanteeseen, ja minulla aikaa keskittyä muihin asioihin ihan muualla.

Tässä vaiheessa päivää kello oli jotakuinkin viisi iltapäivällä. Nyt siivoan äkkiä asunnon, erityisesti keittiön ruokakaapit ja jääkaapin, että ne voi jättää, ja että on mukavampi tulla takaisin. Hups, kello tuli seitsemän. Noo, ihan hyvää aikaa vielä pakata, mutta kauhea nälkä, koska en ole vieläkään muistanut tai ehtinyt syödä. Keittiön pöydällä odottaa pakastimesta aiemmin otettu maissintähkä ja nuudelit. Laitan maissintähkän veteen kiehumaan ja laitan toiselle kaasuliekille vettä kiehumaan nuudeleita varten. Siinä välissä vilkaisen facebookin ja luen sähköpostit. Mitä?!? Ruotsiin on toteutunut mieluisan firman työhaastattelu! Jee!! Onneni kukkuloilla mietin kuvioita, ja tarkistn vielä, että kaikki tarvittavat paperit ovat varmasti pakkauskasaan päin menossa... kun ensin olen etsinyt ja etsinyt. Eikä ole edes monta hyllyä mistä etsiä.

Nostan myös pari ensimmäistä vaatetta laukun viereen, kun puhelin alkaa soida. Kun yksi puhelu päättyy, niin toinen soi saman tien. Hermostuksen tunne alkaa nousta, sillä väsyttää, en ole koko päivänä syönyt yhtään normaalia ateriaa, tai edes puolikasta vaan vain karkkia ja 2 kananmunaa. Samassa alkaa haista paahdettu  maissi. Ei******! Puolijuoksua keittiöön. Jep. Maissi oli kypsää, oletettavasti. Vesi oli kuivunut kattilasta lähes olemattomiin, ja alapinnalla oli kaunis paahto. Ja nuudelivesikin oli aika vähiin kiehunut. Lisään nuudelikattilaan vettä ja nuudelit, ja jätän maissintähkän siksi aikaa jäähtymään. Menen vaatekaapeille miettimään mitä pakkaisin. Alkaa haista palaneen käry: nuudeleiden vesi kiehuu kattilasta yli kaasuliekille, ja nuudelit ovat ylikypsää mössöä. Syön puheluiden välissä ja aikana siis pitkään keitettyä ja hiukan paahdettua maissintähkää sekä löllöt nuudelit niin runsaalla oliiviöljylisällä, että mietin jo kuka pöhkö laittoi näin paljon oliiviöljyä..

Puheluita tulee enemmän kuin edellisen kahden viikon aikana yhteensä, ja olen puhelimessa yli 4 tuntia, lähes 5. Viimeinen puhelu loppuu lähellä puolta yötä. Katson matkalaukkua, mietin aikaa ja tehtäviä joita varten pitäisi varautua, ja aivotoiminta on ihan seis. Yritän silti pakata. Kello 01 totean ettei pakkaamisesta tule mitään. MIkään ei edisty. Laitan kellon soimaan klo 07 ja nukahdan saman tien.

Levottomasti nukutun yön jälkeen tekee mieleni aamiaista, ja kun katson jääkaappiin, niin tajuan että se ja pakastin ovat vielä loppuun asti tyhjentämättä ja siivoamatta. Samalla kun keitän teetä (vaikka tekisi mieli kahvia, mutten henno avata isoa pakettia vain parin kupillisen takia) ja paistan 2 viimeistä kananmunaa siivoan jääkaapin ja pakastimen, mietin pakkaamista sekä tarkistan että sähkötöpselit ovat pois pistorasioista. Nielen "aamiaisen" pikavauhtia, tiedostaen että taksi tulee klo 09 noutamaan minua bussille, jolla menen lentokentälle asti. Väsyttää, ärsyttää ja tuntuu toivottomalta ehtiä pakata ajoissa. 8:30 soitan ja siirrän taksintuloajan klo 9:45een. Pakkaaminen on valmis 9:20 ja saan lähtövaatteet päälleni 9:30 mennessä. Odotan kohta pihalla, ja odotan ja odotan. Soitan pari puhelua, ja lopulta minut tulee noutamaan se eronnut mieshenkilö, joka halusi minut tavata, halusi tutustua enemmän. Ja koska aika on tiukilla, hän vie minut lentokentälle asti.

Autossa on aluksi karmea hiljaisuus. Tiedän että hän on ujo ja arka, mutta en ollut nyt kovin helpolla tuulella, ja ajattelin että hengähdän hetken ennen kuin jaksan keskittyä häneen. Hän löytää itsestään rohkeuden ja itseluottamuksen sillä aikaa, ja alkaa kysymysten runsas tulva. Vastailen, ja mietin samalla kuinka paljon ihmisen kysymät kysymykset kertovat hänestä ja hänen arvoistaan. Sillä hänhän kysyy niitä asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä, ja päällimmäisenä hänen mielessään. Niitä asioita, joihin hän kaikkein välttämättömimmin haluaa ensiksi vastauksen. Jäin miettimään mitähän itse yleensä kyselen ihmisiltä. Häneltä kysyin vain yhden kysymyksen, minkä ikäinen sinun tyttäresi on.

Ensin ne kysymykset myös ärsyttivät, sillä niiden kuvastama arvomaailma oli erilainen kuin toivoisin. Pinnallisempi. Oli niissä silti yritystä sen verran, etten tyrmännyt häntä ainakaan vielä tällä ajomatkalla. Jos ujo ihminen saa aikaan tuonkaan verran, niin mitä hän saakaan aikaan sitten kun hän luottaa ja rentoutuu. Sitten vasta alkaa näkyä niitä syvimpiä arvoja. Ehdin ajoissa lentokentälle, koneeseen ja ihailemaan kauniita näkymiä koneen ikkunasta.