Antalyan reissu 2: Kaleiçi ja keskustaa

Antalyassa, Alanyassa ja monin paikoin Turkissa on vahvoja ja kauniita ratsastajapatsaita. Tämäkin Antalyan historiaan liittyvää sulttaania kunioittava patsas on kiehtova niin lähietäisyydeltä kuin kauempaakin katsottuna. En vaan onnistunut saamaan siitä edustavaa kuvaa noissa valo-olosuhteissa. Ja kuvassa olevan sulttaanin nimikin unohtui matkalla... TÄmän patsaan löytämisen jälkeen Vanhan kaupungin löytäminen on helppoa. Patsasta edestä päin katsottuna jatka matkaa vasemmalle.

Antalyassa tuolla alueella ranta on kuin jyrkänne. Meri on jossain kauempana alhaalla, ja kaupunki korkeammalla, rantatöyrään päällä. Pudotusta on paljon. Tästä paikasta hieman vasemmalle, itään päin, löytyi aukio, josta ensin ihailimme ja ihmettelimme vanhan kaupungin rakennustiheyttä, rakennusten kunnostusta ja kuntoa, sekä sitä, että eräässäkin seinärikkoisessa talossa asui edelleen joku (piipusta nousevasta savusta ja ikkunoista näkyvästä valosta päätellen. No, saattoihan se olla vaikka remonttiryhmä, joka lämmitti, mutta se ei tunnu niin todennäköiseltä kuin että siellä asuu joku vanhus, joka on tottunut asumaan ko talossa, asunut siinä koko ikänsä. Arveluja vain. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että noin tiheään rakennetussa yhteisössä olisi haastavaa asua, ts. ei sopisi kummallekaan meistä avarampaan ympäristöön tottuneesta. Mutta on meillä MAhmutlarkin, tiuhaan rakentamisen ja tiiviin asumisen nykypäivän esimerkki. Ja moni sielläkin viihtyy.

Vanhaa kaupunkia oli mukava katsella ylhäältä, mutta sen läpi kävely oli tällä kertaa hyvin epämiellyttävää. Osin se johtui siitä, että olimme kai pukeutuneet liian varakkaan näköisesti, ts. olisi pitänyt näyttää köyhemmältä resupekalta. Osin johtui siitä, että turiseja liikkui tosi vähän, ja kaikki mahdolliset kauppiaat yrittivät repiä hyötyä irti näistäkin vähistä kulkijoista. Siis vanhan kaupungin läpi kulkiessasi joudut kävelemään kauppiaitten ja erilaisten pikkuputiikkien ohi. Yliaktiivista ja aggressiivistakin kulkijoihin kohdistuvaa huutelua oli joka askeleella. Yhtään korttelia ei päästy kävelemään niin, etteikö joku kauppias yrittänyt puoliväkisin kiinnittää huomiota, tivata mistä olemme kotoisin ja saada meidät pysähtymään eteensä, jäämään kiinni otteeseensa.

Kaksi vanhaa konkaria käveli enimmäkseen tyynen rauhallisesti, mihinkään vilkuilematta ja mitään kenellekään sanomatta kauppiaitten ohi, niin nopeasti kuin se vaan oli mahdollista. Pariin kertaan sanoin kyllä "gerek yok" tai "hayır, yeter" kun tuntui jo, ettei sitä pakkomyyntiä jaksa kuunnella enempää. Mutta eiväthän he lopettaneet. HArvinaisen epämiellyttävää, nyt kun Alanyassa on päästy siihen, etteivät kauppiat enää saa huudella ja pakkomyydä. Alanya on rauhoittunut, Antalya ei. KAikkein tehokkaimmaksi kauppiaan hiljentäjäksi osoittautui se, kun he "Terve terve, terve terve" huutelujen myötä saivat vastaukseksi "niin, se tarkoittaa terveyttä, ettei ihminen ole sairas, ja sitä käyttivät vanhukset aikanaan".

Vanhan kaupungin katuja olisi ihana kävellä kaikessa rauhassa, ja katsella vanhoja rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, kuulostella millaista elämä siellä on mahtanut olla. Jos tämä vaan olisi mahdollista. Nyt se oli lähinnä pakollinen läpikulku-helvetti, sillä en tiennyt muuta reittiä alas satamaan, ja juuri sinne halusimme. Satamassa oli hiljaista ja ihana rauha. Aurinko paistoi sinne lämpimästi, eikä viileät tuulet ylettyneet sinne missä liikuimme. Tuntui keväiseltä. Siellä olisi voinut viettää hyvinkin rentouttavan päivän, koko päivän.

Yksi laivuri huuteli laivareissulle, yritti myydä, muttei liian innokkaasti. Laivat ja veneet kelluivat kaikessa rauhassa. Ihmisiä istuskeli tai käveli siellä täällä, otti valokuvia, joi virvokkeita ja kohotteli kasvojaan aurinkoa kohden. Tunnelma oli kohdallaan. Satamassa heti laivojen vieressä kohoaa upeat, vanhat linnoituksen muurit ja kasvaa isoja ja vehreitä puita. Muureista oli vaikea ottaa kuvaa joka kertoisi kokonaisuudesta edes kohtuullisen osan, ja näissä seuraavissa kahdessa on vain pieniä otteita. Noita portaita pitkin mekin kävelimme ylös, ja yläpäässä valitsimme hiljaisempia sivukatuja siinä toivossa, että välttäisimme kauppiaitten huuteluja mahdollisimman paljon. Osin siinä onnistuimmekin, kun kaarsimme portaiden yläpäästä oikealle etuviistoon.

Siellä viimeisten kauppojen kohdalla tuttava halusi tutustua erään rouvan keramiikkakauppaan. Sisällä oli kauniita koriste-esineitä, joiden hinnoittelu Konyan vastaavan kaupan ja hintojen jälkeen ihmetytti enemmän kuin vain vähän. Oli esim. keramiikkalautanen, jonka rouva sanoi tehneensä itse. Ok, paljon mahdollista, mutta oliko todella tehnyt lautasenkin, vai vain kuvioinnin. Ja kuviointi oli samanlainen kuin turisteille suunnatuissa muissakin liikkeissä. MIksi ihmeessä hän tekisi samanlaista tusinatavaraa, jos kerran haluaa tehdä omaa tuotantoa. Oletettavasti hän oli maalannut lautasen itse.

Lautanen oli ruokalautasen kokoinen, ja hinnaksi rouva ilmoitti 140 TL. Jos on oma käsityötä, niin hinta oli ihan ok, tai jopa edullinen. Lautasen kuviointi käsin maalaamalla on oikeasti työlästä ja aikaa vievää hommaa, ja siitä kuuluukin pyytää asianmukainen hinta, etennkin jos on itse yrittäjä. Tuttava halusi vielä isomman lautasen, koristekäyttöön, ja sellaisiakin liikkeestä löytyi. Ylhäällä seinällä oli juuri sopivan kokoinen ja värimaailma oli mieluisa, samoin kuin kuviointikin. Sen lautasen hinnaksi rouva ilmoitti 1.400 TL. KAtsoimme lautasta ja vilkaisimme myös toisiamme sanaakaan sanomatta. Molemmilla oli ulos menessä saman suuntaisia ajatuksia. Mikä ihme teki lautasesta niin paljon arvokkaamman? Ja miksi se toinen oli sitten vain 140 TL? Rouva sanoi perusteluksi, että sen kuvion tekeminen on hieman haastavampaa ja aikaa vievämpää. No, oma kokemus posliinin maalauksesta on vain yhden talven mittainen, ja akvarelleista ja piirtämisestä vuosikausien harrastuksen mittainen. Sillä perusteella en osaa ymmärtää rouvan selitystä. Jos molemmat olivat oikeasti käsin maalattua keramiikkaa, niin sen pienemmän lautasen kuviointi oli suorastaan vaativa, isomman paljon helpompi. Vaan ei pienen ihmisen tarvitse kaikkea ymmärtääkään. LAutaset jäivät rouvalle.

Vanhan kaupungin, Kaleiçin sisältä nykyiseen kaupunkivilskeeseen palattuamme kävimme syömässä myöhäisen aamiaisen / lounaan, ja jatkoimme sitten kaupungilla kiertelyä ja muutamiin liikkeisiin tutustumista. Niin ruokapuolella kuin vaate-, kenkä- ja laukkukaupoissakin silmiinpistävintä oli iso hintaero Alanyaan nähden. AInakin näiden tuoteryhmien osalta Antalyan hintataso on Alanyaa matalampi, ja esim matkalaukkujen osalta todella paljon matalampi. Ihan samaa tavaraa, ja niiden lisäksi sellaistakin muotia, jota Alanyasta ei saa.

Tuolla ostoskaduilla kävellessä meille ei juurikaan huudeltu, vaan siellä sai kävellä ihan rauhassa, siinä missä muutkin ihmiset. Ihmisvilinä oli usein paikoin niin runsas, että se oli jopa uuvuttava harvaanasutusta Suomesta tulevalle. Antalyan suurkaupunkimaisuus ja vilkkaus näkyi palvelujen ja tuotteiden runsauden lisäksi suurena ihmismääränä ja automääränä. Antalyassa on kiva käydä seikkailemssa, ostoksilla ja kokemassa uutta ja vaihtelua, mutta kyllä Alanya on se, missä on ihana asua. Alanyaan on tällaisen reissun jälkeen entistä ihanampi palata.

Sään suhteen meillä oli tuuria, sillä Antalyassa olon aikana emme jääneet sadekuurojen alle. Pilvinen sää vaihtui iltaa kohden puolipilviseksi, ja näimme jopa vilaukselta sinistä taivasta ja auringonkin. Kaupunkikiertelyllä sää oli mainio. Antalyaan kannattaa mennä käymään talvikuukausina, jolloin turistien määrä ei ole yhtä runsas kuin kesäisin, eikä keskustat polttavan kuumia.

Tuo viereisessä kuvassa oleva, erittäin monipuolinen liike, koukutti meitä molempia. Koriste-esine- ja sisustustavarapuoli muutenkin oli hämmentävän runsas. Löysin itsekin sieltä sellaisia tuotteita, että teki mieli ostaa ne heti mukaan, mutta ei vielä. VAsta sitten kun on oma koti. On vähemmän muutossa kannettavaa tavaraa.

Tuon elämyksen jälkeen oli aika suunnata kohti bussiasemaa. Olimme kaupunkibussien ja raitiovaunuliikenteen ytimessä, alueella, josta meni molempien reitit. Ensimmäisen kerran Moovit Appia käyttäessäni kävi niin, ettei se antanut ollenkaan raitiovaunuliikenteen aikatauluja. En tiedä miksi. En muistanut edelliseltä kerralta minkä nimisillä raitiovaunuilla pääsisimme täältä Otogarille, muistin vain että välissä oli yksi vaihto, joten jouduimme turvautumaan bussiliikenteeseen. Jestassitäkarusellia.

Jos olisin ollut viisas, olisimme menneet raitiovaunulla lentokentän reunustalle, ja ottaneet sieltä bussin Alanyaan, sillä tuolta meni suora raitiovaunuyhteys lentokentälle. Mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että mokaan sillä välillä ja joudumme jonnekin hukkaan. Siksi odotimme bussia, ja odotimme ja jäimme bussista ja odotimme taas. KC35A tms bussi meni nenämme edestä. Oletimme että seuraavakin tulee joskus lähimmän tunnin sisällä. Emme nähneet. Lukemattoman monta bussi meni. Niiden valotaulussa ilmoitettiin paikkoja, johon ne ajavat. Kysyin eräältä, jonka valotaulussa luki Otogar, ja kuljettaja ilmoitti että emme me sinne aja, että pitää odottaa 93 tai 99 bussia. Mitä???


No, sellaisiakaan busseja ei tullut. Miksi hän niin sanoi? Tuli bussi, jonka keulassa luki, että se menee bussiasemalle ihan sisäpihalle asti. Ihmisiä tungeksi bussin oven eteen, meni sisälle ja mekin siinä muutaman sekunnin ajan odotimme että pääsemme sisälle. Vaan ei, eivät ne neljä edessä ollutta ihmistä menneetäkään sisälle, vaan ainoastaan jäivät siihen eteen seisomaan ja odottamaan jotakin muuta bussia. Se haluamamme bussi lähti heti. Odotimme taas, ja odotimme. Noin 45 minuutin kokonaisodottelun jälkeen erään bussin keulassa luki taas, että se menee bussiaseman sisäpihalle asti. Ryntäsimme havaitsemamme mallin mukaan heti kyytiin, ja pääsimme bussiasemalle. Siellä ostimme liput, ja 5 minuutin kuluttua lähti bussi kohti Alanyaa. 

Illan pimeydessä Alanyaan päästyämme satoi. Tämä arkanahka osti sateenvarjon, edellisten rivin jatkoksi, kun ei halunnut kastua. Koska molemmilla oli nälkä ja jano, päivän suht vähäisen juomisen ja syömisen jäljiltä, päädyimme byMuzzi BlueNightiin syömään. Myöhemmin iltayöstä kotiin saapuessa unta ei tarvinnut odotella. Väsynyt reissaaja nukahti saman tien, ja 12 tuntia tuli nukuttua. Sen jälkeen olikin kivasti energiaa kirjoittaa ja neuloa, tehdän päivän kotiaskareita ja suunnitella lähitulevaisuutta.

Voi mikä mies 😍 ja mikä päivä

Konyasta Kütahyan käsinmaalattua posliinia

On ollut oikein päivien päivä, sellainen, joita ei usein osu kohdalle. Kun jo ennen kahtatoista hymyilytti ja oli hyvä olo, niin iltaa kohden on hymy vaan laajentunut ja ihan sydäntä lämmittää. Itse asiassa hymyilen täällä kuin pieni apina äitinsä kasvot nähdessään. Sillekin on erityinen syy.

Yöllä heräsin kertaalleen siihen, että päähän tuulee niin että tukka lähtee. Siis ihan syksyöisesti. Kääriydyin vain syvemmälle peiton sisään, ja ehdin arvata sen sadetuuleksi, ennen kuin nukahdin uudelleen. Kahdeksan maissa herätessäni oli edelleen stressaantunut olo, kuten on ollut jo pidempään. Eilen jo tein alkuratkaisuja asian suhteen, ja tänään jatkui. Yksi parhaista stressinpoistoista on siivota koko asunto, ja jos se ei riitä, niin jonkun muunkin asunto siihen päälle vielä. No, muistin samalla, että kun tulen takaisin Alanyaan niin samoihin aikoihin meille tulee vieraita viikoksi, ja mahdollisesti toiset vieraat heti sen perään. Siivouksille oli siis perusteltu syykin.

Tuli pestyä ja puunattua kaksi parveketta kaiteita ja kaidelaseja myöten, molempien parvekkeiden ovien hyttysverkot, ikkunat, koko asunnon lattiapinnat ja oma kylpyhuone lattiasta kattoon, ihan saumoja myöten. Suihkun jälkeen oli hyvinkin rentoutunut olo ja hyvä mieli. Harkitsin hetken saunaan menoa, mutta muistin että samasta syystä kuin siivous on myös parempi olla jääkaappikin talossa valmiina kun palaan. Sitä ostosta en voi jättää lokakuulle vaikka ensin niin suunnittelinkin.

Konyasta Dervissien käsin maalattua posliinia

Jostain syystä lähdin automaattisesti kävelemään kauemmallea bussipysäkille, sillä seurauksella että sain juosta hieman että ehdin bussiin. Jee! NIlkka on kuntoutunut aika paljon, sillä muutama juoksuaskel korkeapohjaisilla tennareilla ei saanut aikaan kovaa kipua, vain pienen kivun ja krampin. No, keskustassa menin jostain kohtalon oikusta  sellaiseen liikkeeseen, josta en uskonut löytäväni jääkaappia... näin käytetyn, massiivipuisen, ison kaapiston, juuri vierashuoneeseen sopivan, ja hinta oli niin pieni, että taas hymyilytti. 

Tingin samaan hintaan vielä uuden peilin, ja painavan. Peili on paksulla puulevytaustalla, ja painaa oikeasti paljon. Tuo jos siirtyy ja / tai kaatuu yön aikana, niin sitten on kyllä aihetta hankkia joku kummituskarkotin ;) . Kaapiston toimitus sovittiin huomiseksi. Se tarkoittaa että tänä iltana on tyhjennettävä koko vierashuone, muuten sinne ei mahdu kaapiston osat ja kaksi miestä kokoamaan kaapistoa. Se huone kun ei ole mikään iso, niin kuin asunnon muut huoneet. 

Pääasia eli jääkaappi löytyi lopulta. Menin ensin erääseen isoon liikkeeseen, jossa olin jo aiemmin käynyt katsomassa, ja josta silloin löytyi mieluinen. Siellä neljä miestä järjesteli uudelleen aluetta, jossa oli esillä astianpesukoineita. He järjestelivät ja rakentelivat, muuttivat suunnitelmia ja järjestelivät taas. He kyllä näkivät kun tsekkasin mieluisat kaksi kaappivaihtoehtoa ja odotin niiden luona. Ja odotin ja odotin. Kävin välillä katsomassa muita tuotteita ja palasin taas. Sama meno jatkui. Tervehtivät kyllä, muttei heillä ollut aikaa keskustella kanssani sellaisesta asiasta kuin jääkaappi, sen osto ja sen kotiinkuljetus. Odotin vielä pitkän pätkän, ja sitten totesin hiljaa mielessäni että pitäkää kaappinne. Hyppäsin bussiin ja menin tuttuun Arcelikin myymälään. Tiesin sen kalliimmaksi kuin äskeisen paikan, mutta ainakin ovat laatutuotteita. Jep, jääkaappi tulee perjantaina takuuhuoltoasentajan kera.

Tähän väliin taas tällainen outo huomio maailman menosta. Maapallollemme on ilmaantunut ja entisestään laajentunut Tuntematon alue. Laajentunut sen perusteella, että sieltä tulee aiempaa enemmän liikennettä blogiini. 

Mikähän se sellainen tuntematon alue on, onko ihan oikea valtio vai vaan joku kuviteltu valtio / alue... Yleensä listalla on noilla kohdin Venäjä, ja nyt sitä ei näy missään. Nytko siitä on tullut tuntematon? Sopivasti Ruotsin ja Suomen vaalien alla. Oli mikä tahansa, olkoon.

Sitten paljon naisellisempiin "unelmien prinssi" -asioihin. 😅Juu, tiedän että osalla tämä menee yli ja ohi, ja osa olettaa että nyt se pollari on entistä enemmän seonnut, mutta ihan miten vaan, höpötän tämän silti tähän 😉 sillä paljolti tästä johtuen nyt on hymy herkässä, ja korvasta korvaan. Oletettavasti monilla meistä on ollut joskus elämänsä aikana mietinnässä millainen olisi se unelmien kumppani, kaikista paras ja ihanin puoliso, se kaikkein täydellisin. Meillä on siihen useampia kuin yksi määre, tai toive. Joillakin lista on pitkääkin pitempi, lyhyimmillään olen tavannut kolme rivisen listan. 

Omaakin listaani olen päivittänyt vuosien varrella. Joo, joku tuttu sanoo siellä kuitenkin, että sinkkuvuosien lisääntyessä lista lyhenee. Ja koska en ole vielä naimisissa, niin joko listassa on jotain vialla, tai kohtalo on sitä mieltä että en ole vielä valmis siihen mihin minut on tarkoitettu, tms. Juu ei. Tai joo, en tiedä. Niin, ja sitten on vielä niitä, jotka puhuvat vahvasta ihastumisesta ensisilmäyksellä. Ja niitä, jotka sanovat, että joidenkin ihmisten välillä on valtavasti sähköä, energiaa, kemiaa, millä nimellä sitä sitten kutsutaankin.

Konyasta Ateşgülün käsinmaalattua posliinia

Arcelikin edessä bussipysäkillä valkeni, että bussini meni juuri, ja seuraavaa saan odottaa 40 minuuttia. Ei kiitos. Siinä kolikoita kaivellessani missasin pari Demirtas - Kargicak-dolmusta. Seuraavana tuli niin täysi bussi, että jätin nousematta siihenkin. Nousin bussiin, jota en käytä kuin ehkä kerran tai kaksi vuodessa. Valtavan vahvalla energialla varustettu silmäpari katsoo minua intensiivisesti kuskin penkiltä. Rahasta vastatessaan tarttuu käteeni. Vaikka istun selkä menosuuntaan oleville penkeille, tunnen katseet takaraivollani liikennevaloihin pysähdyttäessä, ja kun käännyn katsomaan, ne vahvaenergiset silmät katsovat ihan suoraan, ja kiltisti.

Kun bussi on edennyt kolmisen kilometriä, ja suurin osa matkustajista on poistunut, puhuu kuski minulle jotakin. En kuule kunnolla, enkä aio arvata (pieleen menisi arvaus kuitenkin) joten kävelen kuskin luo ja kysyn "anteeksi, mitä sanoit, kun en kuullut". Sen jälkeen hän pitää minua otteessaan katseellaan, sanoillaan, äänellään, energiallaan. Käsittämätön mies. No, osaan kyllä nostaa henkisen suojakilven jos haluan, joten ei mitään hätää sen puoleen. Mutta siinä oli mies, joka ei halunnut päästää minua pois bussista ennen kuin sai sanottua positiiviset sanomisensa. 

Hänen sanomisensa hymyilyttävät vielä pitkään. Hän laittoi hyvän kiertämään. Miksemme siis mekin? Sen sijaan että keskitytään negatiivisuuksiin jaetaankin hyvää oloa ja hyvää mieltä. Sanotaan jotakin mieltä ylentävää, rohkaisevaa, kaunista ja kannustavaa. Sanotaan hyvää ja tehdään hyvää.

PS. Uuu, mikä Mies. Olisikohan Leijona 🐾
Siis, ajattele miten helposti naisen saa hyvälle tuulelle (kun osaa). Tarvitaan vain hyvä sydän.

Tähtien sota tuli teattereihin

Vähänkö oli hyvää kanaa...

Ihana aurinkoinen päivä kääntyy taas iltaan. Parvekkeella istuin pitkän aikaa auringonpaisteessa, ja nautin mukavan lämpimästä säästä. Samalla huomasin, että pari tulppaanin vartta nousee jo ison parvekeruukun mullasta. Ainakin nuo kaksi ovat siis selviytyneet pitkästä poissaolostani, kuumuudesta ja kuivuudesta. Ehkä on ollut parempikin, etten ole ollut (yli)kastelemassa ruukkuja. No, jännä nähdä mitä sieltä uudeksi vuodeksi nousee. Ihan jouluksi nuo eivät ehdi, tuskin vuodenvaihteeseenkaan. Veikkaan että kukkivat joskus tammikuussa.

Turkinkielen oiskelu etenee vähä vähältä jossain takavasemmalla. Ruotsinkielen ähky jatkui tänäänkin, ja piinasi ajatuksia, joten ruoanlaittoa, neulomista, pitkä puhelinkeskustelu ystävän kanssa, niistä on päivä tehty. Päivän itselleni eksoottinen ruokaohje tulee tässä. Kuori oranssi kurpitsa. Laita hedelmäliha pieninä paloina kattilaan, ripottele päälle reilusti sokeria ja lisää tilkka vettä kattilan pohjalle. Keitä kunnes kurpitsat pehmenevät. Soseuta sauvasekoittimella tasaiseksi soseeksi. Jos sose on vetistä, lisää siihen mannaryynit ja keitä puuroksi. Jos sose on tukevampaa, lisää vähän vettä ja mannaryynit, ja keitä puuroksi. Lisää hieman suolaa. Lopputuloksena on ihanan aurinkoisen värinen mannapuuro, joka on kaiken lisäksi hyvää.

Tänään on oikeasti ollut jonkinasteinen lepopäivä. Huomisen ja ylihuomisen olen taas
menossa, ja silloin kertyy kuviakin. Huomenna käyn ensimmäistä kertaa elämässäni ompeluseuroissa, joihin minut on kutsuttu. Siksikin kaivoin tänään lankavarastojani ja etsiskelin keskeneräistä neuletyötä, sillä eihän sinne voi ilman käsityötä mennä... luulisin. Ja löytyi se vihreä lammaspelto, josta ensin piti tulla villatakki, sitten laukku, ja tänään jotain muuta. Purin päättelyn pois, nostin silmukat uudelleen pyöröpuikolle, ja jatkoin suljettuna neuleena siitä mihin viimeksi jäin. Villapaita siitä tulee sittenkin. Mitä minä millään laukulla teen, höh. Tuossa on jo 45 cm valmista villapaidan helmaa, joten yläosa vaan jatkoksi ja se on (melkein) siinä. On siinä toki vielä vaiheita ja vain rajallinen määrä lankaakin. Tuota kun ei enää saa.

Saaliin toivossa

Elokuviin. Kyllä, Alanyassa Damlataksella pääsisi tänään katsomaan uusinta Tähtien sotaa turkiksi dubattuna. Muitakin mielenkiintoisia elokuvia oli menossa, mm. Ayla. Tässä on toisen elokuvayhtiön nettisivut, toiselta en löytänyt sivuja. 3D elokuvien hinta näkyi olevan 14 TL ja kaksiulotteisten 13 TL, joten ei paha. Kirjastoa, elokuvia ja teatteria kannattaa suurkuluttaa silloin kun haluaa vaihtelua päiviin.  Minä jatkan sitä lammaspaitaa...

Auta käsityöläistä

kuva: yaylahaber.com

Olen aamupäivällä yrittänyt työstää omaa isompaa nettisivukokonaisuutta, mutta huomaan  harmikseni, että hiukan on vielä keskittyminen ja kärsivällisyys keskeneräistä. Pystyin keskittymään vain pari tuntia, ja sen jälkeen virheitä vaan tulee liikaa ja omia jälkiään saa olla koko ajan korjaamassa, eli sivuston rakentaminen ei etene. Enkä tiedä onko sattumaa vai johtuuko tuosta tekemisestä vai virheistä ärsyyntymisestä, mutta leikkausalueella tuikkiva päänsärky ilmoittelee itsestään tyyliin "jatka vaan, niin täältä tullaan". No, ylihuomenna alkaa viides leikkauksen jälkeinen viikko, joten ei tässä vielä kauaa ole mennytkään. Ehkäpä tyydyn tuohon pariin tuntiin ja siirryn muihin aktiviteetteihin loppupäiväksi.

kuva: Sanat penceresi

Parin tuttavan kanssa on aiemmin tullut puhuttua turkkilaisista hautausmaista ja hautaamisesta. Eräs heistä kävi Alanyan Kleopatrarannalla olevalla hautausmaalla ja kuvasi sieltä videon. Se taas inspiroi minua koostamaan tuon hautajaisista kertovan tekstin tuonne Turkki ja Alanya -blogiin, jossa on enemmänkin asiatietoa. Siellä on tekstiä, kuvia sekä video- ja asiakirjalinkkejä muslimin hautajaisiin liittyen.  http://opasturkkiinihastuneille.blogspot.fi/2015/07/muslimin-hautajaiset.html

Lisää videoasiaa. Youtubessa on El Sanatları ve Hobi -niminen ryhmä, jossa opastetaan
tekemään erilaisia turkkilaistyylisiä käsitöitä ja askartelua. Jo kuvia katsellessa voi nähdä niistä huokuvan turkkilaisen naisen mieltymykset :)) . Sivustoon on myös linkitetty paljon muuta aiheeseen liittyvää ja turkkilaista, mm nettitv. Käyhän katsomassa. Samalla saat turkinkielen kielikylpyjä. Facebookista taas löytyy Nurten El Sanatları joka näytti ihan erilaiselta sivustolta. 

Oletko huomannut, että miehillä on usein työpajat, omat verstaat tai liiketilat, joissa he ammattiaan harjoittavat. Samalla kun he odottelevat asiakkaita, joko he istuvat jonkun työpäydän tai koneen ääressä tai heillä on jokin muu oma käsityönsä meneillään. Varsinkin maaseudulla naisten työtilat on kotona jonkun huoneen nurkassa.

Nämä mollamaijat ovat turkkilaisten tyttöjen tai nuorten naisten tekemiä koulutöitä. Vieläkö sinä saisit tehtyä mollamaijan, ja osaisiko suomalainen, tekniikalla ja muovilla hemmoteltu pikkulapsi enää arvostaa itsetehtyä mollamaijaa? Tekijöitä ja käsityön arvostajia Suomestakin löytyy, mutta väitän että kovin harvassa ovat ne suomalaiset lapset, joille itsetehty mollamaija kelpaa. Toivon olevani väärässä tämän asian suhteen, ja toivon että maailma kehittyy vielä sellaiseen suuntaan, että muoviset ja metalliset tehdastuotteet eivät voi korvata aidolla rakkaudella tehtyä käsityön tulosta.

Tuota ylimmän kuvan tarinaa en tiedä, en ymmärrä mitä mies siinä tekee. Toiseksi ylimmässä kuvassa on aasin selkään asetettava satulan tapainen, johon jotkut jopa istuu, mutta johon yleensä ripustetaan taakkoja. Entäs jos muovi-krääsä-matkamuistojen sijaan hankkisitkin jotain aitoa turkkilaista käsityötä suoraan käsityön tekijältä. Monet käsitöitä myyvistä ovat ostaneet tuottee halvalla jostain, osa jopa Intiasta ja Kiinasta saakka, ja hyvä tuotto ei silloin mene ihan oikeaan taskuun. Alanyassa ja muillakin paikkakunnilla näet toreilla, satamissa yms naisia ja mummoja, sekä käsityöläismiehiäkin, joiden näet itse valmistava tuotteita. Heiltä kannattaa ostaa. Siinä tukesi menee oikeaan osoitteeseen, eli tekijälle itselleen.

Taitajia, osaajia ja haaveilijoita

Naisen työnteosta ja naisena elämisen mahdollisuuksista yms on linkitetty pari artikkelia tuonne Turkki ja Alanya -blogin puolelle otsikolla Nainen, jos et halua työskennellä mene Turkkiin.

Suurin yllätys minulle oli venäläisiin naisiin kohdistuvan väkivallan suuri määrä ja venäläisten naisten huonosta asemasta johtuvan maastamuuton laajuus.  ne selittävät omalta osaltaan sitä miksi kauniita venäläisnaisia tulee vuosittain todella paljon turkkilaisten miesten vaimoiksi. Tuosta julkaistiin joku aika sitten ihan tilastotietoakin... taidan tykätä tilastoista edelleen, ja niin on ollut koko aikuisiän.  Mutta naimisiinmenotilastoista ihan toisenlaiseen maailmaan.

Turkissa ihailen suunnattomasti käsityöläisten
ammattitaitoa. Siellä on edelleen paljon sellaisia taitajia, joita EU:n alueelta on jo kadonnut lähes sukupuuttoon. Harmi ettei heitä siellä kansan keskuudessa arvosteta tarpeeksi vaan ostetaan mieluummin halpatuonti-tehdas-pika-hömppää... tuon vuoksi halusin tänään laittaa kuvia eri ammattiryhmistä, käsityön taitajista, oman alansa taiteilijoista. Heidän palkkatasonsa on taitoihin nähden todella vaatimaton, mutta he ovat hengissä ja työnsä tekijöinä edelleen ehkä juuri siksi, että ihmisillä on varaa käyttää heidän tuotteitaan, ostaa niitä pienellä palkalla.

Viime kesänä tapasin Alanyassa suomalaisen mattokauppiaan, joka tekee ilmeisesti kyseistä kauppaa täällä huomattavalla liikevaihdolla eli osaa hommansa. Kun hän kysyi mistä saa hyviä ja edullisia  mattoja, niin ehdotin hänelle tuon "edullinen" sanan unohtaen paikallista matontekijää. Tuo Matontekijä-perhe tekee matot edelleen perinteisin menetelmin ja alusta loppuun saakka käsityönä (enimmäkseen lattialla istuen, niin kuin kuva kertoo). suomalainen mattokauppias totesi ettei hän sellaisia halua, kun ei suomalaiset halua maksaa niistä riittävästi, eikä kukaan kuitenkaan sellaisia käytä. Niin, suurin osa ei ehkä käytä niitä koska maton

ulkonäkövaatimukset ovat "teollistuneemmat" tai muutoin huomattavasti poikkeavat. Eikä monikaan osaa arvostaa käsityötä koska ei ole itse koskaan kokeillut tehdä mitään. Iso osa ihmisistä ei edes tajua millaisen taito- ja työmäärän yhden maton tekeminen vaatii, he kun ovat tottuneet ostamaan rahalla haluamansa ja heittämään kohta sen roskiin, ettei kotona vaan ole vanhempia tai epämuodikkaampia mattoja kuin mitä naapurilla on... hiukan kärjistetysti sanottu, mutta eikös kerskakulutusyhteiskuntamme toimi suunnilleen noin.

Jos rakentaisin elämääni uudelleen alusta alkaen, haluaisin kokeilla monia käsillä tehtäviä juttuja, ainakin kaikkia noita. Olisi upeaa tehdä eläessään edes yhdet kengät, vaikkapa vaan supikkaat. Olisi mieluista kutoa vielä matto, sellainen värikäs matto joka on edes hieman kuviollinen. Olisi mielenkiintoista kokeilla tehdä nahkalaukku ja hanskat samalla teemalla, vaikkapa luonnonvärisestä nahasta, tai sitten linjalla punainen - oranssi. Olisi kivaa dreijata ammattilaisen opastuksella edes matala saviastia. edellisestä dreijauskerrasta on kauan, ja astia nousi 10 cm:iin ennen kuin levisi :). Ja t ekisi mieleni maalata iso ja trooppinen silkkihuivi, kuviostakin on jo idea, samoin kuin väreistä. ja haluaisin tehdä ainakin parit tanssikoreografiat ja...  no mikä estää? Periaatteessa tässä vaiheessa mikään ei varsinaisesti estä, sillä useimpiin hidasteisiin löytyisi kyllä ratkaisu jos oikein kovasti haluaisi sen ratkaisun löytää. Eli kyse on siitä että ainaostaan haaveilen ja suunnittelen. En ole riittävän aloitteellinen tai aikaansaava tehdäkseni noista haaveista nyt totta. Sen sijaan päivät menee haaveillessa. Hhmm.

Naapurini Mustafa Acikalin teki tämän

Tässä elämässä on taas sellainen välivaihe jossa vaan olen ja odotan että jotain tapahtuu. Tässä hetkessä eläminen on aika vähäistä ja tuntuu unohtuvan enemmän kuin mitä hyväksi olisi. Ja kun ei edes aurinko paista (mikä olisi minulle energiapotku), niin jostain muualta kaivellaan nyt se energia, millä itsen saa liikkeelle edes jonnekin suuntaan. En vielä huolestu, sillä olen ollut aloillani ja levossa vasta kaksi päivää :D . Jokaiselle muulle päivälle on ollut ohjelmaa jopa enemmän kuin tarpeeksi. Ja juuri tein kolme tanssikoreografiaa, joista yksi oli minimittainen, yksi pari minuuttinen ja kolmas 4 minuuttia. Joten jotain olen saanut aikaankin haaveitteni eteen, ja olen siitä tyytyväinen. Lisäksi poika on saanut tehoannoksen äidin läsnäoloa (voisin kuulemma jo olla ajoittain jopa muualla, LOL).

Eilen yksi Alanyassa kiinteistönvälitystoimiston avannut entinen kenkäkauppias otti yhteyttä ja kysyi sinne töihin. Mietin hetken monia mahdollisia vastauksia, ja yllättäen jätin 98% sanomisistani sanomatta,

toivotin vain onnea uuden yrityksen avaamisen johdosta. Toki kerroin myös että en ole nyt lähipäivinä Alanyaan tulossa, enkä tiedä edes tarkkaa tuloaikaa. Kun hän oli kysellyt mitä kuuluu ja mikä minua vaivaa, niin hetken päästä tuli viesti että pian sinä tänne pääset, rukoilemme puolestasi. Leikkauksen ja sen jälkeisen kunnon odottaminen on tässä vaiheessa raskainta ja vaikeinta. Periaatteessa tiedän että voisin yrittää helpottaa elimistön tilannetta pudottamalla painoa esim paaston, vuoropaaston ja näännyttämisen keinoin, kun en voi käyttää liikuntaa siihen, mutta en ole saanut sitäkään aikaiseksi. On leikkauksen, kuntoutumisen ja liikkumisen kannalta ihan eri juttu painanko 68 kg vai 80 kg (turvotusten ollessa pahimmillaan). Lihasmäärä ei ole vähentynyt juurikaan, onneksi, joten alle 68 kg en pääse millään, eikä ole tarkoituskaan päästä. Muttta läskimäärät mahdollisimman alas ja sitten jää lääkärin harteille miettiä turvotusten eli nestelastin kevennyksen keinot ennen leikkausta.

Maanantaina, maanantaina se alkaa... uh huh. Sitä ennen on vielä yhden kulta-mustan

lattaripuvun viimeistely, lauantaina kenraaliharjoituksiin osallistuminen ja hätätilassa koreografioiden muunteluohjeistaminen. Silloin nimittäin pari treenaa ekaa kertaa yhdessä bändin kanssa, ja esitys on sitten seuraavana päivänä, ylihuomenna sunnuntaina... ja jos pari saa lauantaina paniikkikohtauksen, ilmoittaa ettei tule sunnuntaina lainkaan ja pakenee paikalta, niin pitäisi löytää korvaava pari ja asut sunnuntaille. Sekin kun on mahdollista, kaikki on mahdollista. Sunnuntain iltapäivän jälkeen voin huokaista helpotuksesta ja olla taas enemmän rennosti ja ajatella itseänikin. Ensimmäinen projekti alkavalla viikolla on ruokien kalorimääriin tutustuminen (yäk) ja jonkinlaisen periaaterungon rakentaminen näin 40+ ja juuri nyt tosi vähän liikkuvan naisen energian ja ruoan tarpeet huomioiden. Vastenmielinen mutta tarpeellinen työ. Se edesauttaa jatkossa selviämistä oleellisesti.