Kuvia entisestä naapurustosta

Lattialle ilmaantui tänään tällaisia puuhatarvikkeita

Kun luet tätä, niin minä istun jo uudessa kodissani keinutuolissa merta ihailemassa. Kaikki kävi niin nopeasti, että en ehtinyt ottaa muutosta mitään stressiä. Ainoa stressinpoikanen oli asunnon valinta, mutta elämä toi eteeni tämän asunnon toiseen kertaan, ja ihan viime hetkillä. Kerroinkin jo aiemmassa tekstissä, että olin menossa katsomaan kallista kattohuoneistoa keskustan tuntumasta, mutta jostain kumman syystä en löytänyt sitä kiinteistönvälitystoimistoa. Olin ajatellut että jos tuo kattohuoneisto ei ole ympäristöltään ok, niin sanon Gazipasan asunnolle kyllä, ja muutan sinne. Se asunto olisi ollut Gasipasan keskustassa, hieman meren rantaan päin ja ihan uusi, nykyistä isompi. Mutta sitten tuli tämä ja tämä jäi.

Entisen asunnon naapurustoa

Se oli siis maanantaina iltapäivällä. Tiistaina vuokraisäntä soitti ja halusi aikaistaa sopimuksen tekoa, ja niin tehtiin sopimukset samana päivänä. Keskiviikkona, eli tätä kirjoittaessa heräsin suht myöhään, hyvin nukutun yön jälkeen. Olin päättänyt että tänään vertailen vähintään kolmen muuttofirman palveluja ja hintoja, valitsen niistä yhden ja muutan ensi viikolla vaikkapa maanantaina tai tiistaina. Katsoin aamupäivällä valmiiksi firmojen sijainnit, ja tarkoitus oli käydä jokaisessa toimistossa paikan päällä. Ensimmäistä en löytänyt, näin kyllä niiden kaluston siinä läheisellä aukiolla. Toinen löytyi helposti.

Muuttofirman palveluvalikoima oli parasta mitä olen koskaan nähnyt. Suomessakaan ei ole tällaista tullut vastaan. Saattaa siellä toki olla, mutta en nähnyt pääkaupunkiseudullakaan kun etsin muutama vuosi sitten. Sen lisäksi omistajalla oli juuri sillä hetkellä aikaa, ja hän sanoi että jos käy nyt heti, niin käydään katsomassa molemmat asunnot ja hän antaa sitten tarjouksen. Näin teimme. Omistajan kommentteja oli mielenkiintoinen kuunnella. Hän sanoi heti Kestelin asunnon vuokrahinnan kuullessaan, että onpa yllättävän korkea tähän asuntoon. Toisen asunnon hän kehui, vaikka se on paljon vanhempi kuin Kestelin 5 v vanha asunto, ja siinä uudessa on hänen mielestään sekä sijainnin että asunnon hyvän kunnon vuoksi hinta kohdillaan. 

Entisen meren puolen parvekkeelta vuoristoon

Hänen palveluvalikoimastaan valitsin kokonaisuuden, joka sisälsi seuraavaa:
-pakkaan itse keittiö- ja vaatetavarat sekä vastaavat pienet irtotavarat. Myös puran ne kohteessa itse.
-He toimittavat pakkausta varten tarvitsemani määrän laatikoita kotiin asti.
-He purkavat kaikki huonekalut kuljetuskelpoisiin osiin. Esim. minulla on kahdessa huoneessa umpipuiset vaatekaapit, joiden sekä pituus että korkeus on yli 3 m. No, tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että mikähän mahtaa olla tulevan asunnon huonekorkeus 😳? Se on joka tapauksessa vähemmän kuin täällä Kestelissä. Toivottavasti mahtuvat sinne!
-He suojaavat kaikki huonekalut, pistävät ne aaltopahvimaiseen mutta muoviseen "suojakuoreen".
-He suojaavat jääkaapin, pakastimen, pesukoneen, kaasuhellan... ihan kaiken minkä he ottavat kyytiin he ottavat kyytiin suojapaketoituna. Ei haittaa vaikka sataisi kaatamalla, ei hajoa pakkaukset eikä kolhiinnu tavarat.

Makuuhuoneen parvekkeelta vuoristoon

-Heiltä tulee "hissikori" asansör, jonka kyytiin nostetaan kaikki tavarapaketit suoraan parvekkeeltani, ja hissikori laskee ne suoraan ison muuttoauton takaovelle.
-He kuljettavat tavarat ja minut uuteen osoitteeseen.
-Uudessa osoitteessa he nostavat kaikki tavarapaketit hissikorilla muuttoautosta suoraan asunnon parvekkeen kautta asuntoon.
-He purkavat paketit ja vievät pakkaamiseen ja suojaukseen käytetyt materiaalit mukanaan.
-He kokoavat osiksi purkamansa huonekalut ja sijoittavat ne haluamiini paikkoihin.
-He asentavat pesukoneen, kaasuhellan ja kattolamput yms. Yksi muuttomiehistä on sähkömies ja yksi huonekalujen kokoamisen ammattilainen.

No, sitten se hintatarjous. Olin tehnyt netin kautta hintatsekkausta eilen illalla ja pyytänyt hintatarjuksen. Niiden perusteella arvelin, että hinta tulee asettumaan noin 1.000 - 1.200 TL tienoille, jos saan sen turkkilaisten hinnalla. Ilman hissikoritarvetta eli maantasalta maantasalle muutossa, tai omin kantomiehin hinta olisi ollut halvempi. Firman tarjous oli 1.000 TL jos muutto voi olla huomenna kello 13. Hetken kävi mielessä, että hulluko olen ja pakkaan taas yötä myöten, mutta enempiä empimättä sanoin kyllä. En viitsinyt lähteä kiertelemään kaupunkia ja kyselemään keneltäkään muulta yhtään mitään, vaan tein sopimuksen, kävin syömässä ulkona hyvän ystäväni kanssa ja tulin kotiin pohtimaan pakkauskuvioita. Nyt lienee parempi lopettaa pohtiminen ja aloittaa tosi toimet.

Makuuhuoneen vierustaa

Niin, netti ei tietenkään siirry yhtä matkaa, varsinkaan kun en ole ehtinyt käydä siellä toimistolla vielä. Joten lähi päivien päivitykset ovat kännykkäpäivityksiä vähintäänkin alkuviikkoon asti. 

Pieni häivähdys parven loppupään lähimmistä lokeista

Muuten, tänään aamulla oli jännä katsoa tosi isoa lintuparvea. Satojen lokkien parvi kokoontui DImCayin jokisuun ja merenrannan tuntumaan. Ne kiertelivät ja kaartelivat aika kauan siinä rannan tuntumassa, ja parvi kasvoi koko ajan. Sen jälkeen se nousi tähän meidän talojemme tuntumaan, meni ja tuli muutaman kerran, ja jatkoi sitten pitkin DimCayita joen yläjuoksun suuntaan. En ole koskaan ennen nähnyt noin suurta parvea, enkä tiedä miksi ne noin toimivat. Parvi oli rauhallisen oloinen. Vaan on ne suuria lintuja, kun niitä tulee taloa kohden valtava parvi, taivaan täydeltä, niin oli myöskin pelottava hetki. Tuli mieleen Hickockin Linnut. Tuonkin parven kasvua ja toimintaa oli kiehtova seurata. Luonto on hienosti rakentunut.

Ooo-o, nyt muutetaan

Näkymä Kalelta Alanyan itäisen rannan puolelle

Tiistai 27.11.
Tietää olevansa rankkasateen ja talvimyrskyn alla, kun sateella on sateenvarjosta paikkapaikoin enemmän haittaa kuin hyötyä. Vettä tuli muutamassa minuutissa 61 kg / m2, uutisten mukaan. Vaatteiden ja ihon mukaan ihan älyttömästi. Jopa rahapussissa olleet setelit ja passi kastuivat ihan kunnolla, koska käsilaukku osui olemaan puoliavoin. Tätä samaa säätä on tarjolla perjantaihin asti, joten riemusta ehtii nauttia vielä monta kertaa. 

Olin kävelemässä Atatürk-kadulla sellaisella katuosuudella, jossa ei ollut mitään katosta jonka suojaan olisin voinut mennä, kun taivas aukeni. 5 minuutin  kävelyn päätteeksi pääsin pankkini ovelle, samalla sadekin helpotti. Turvamies katsoi tulijaa, tervehti ja hymyili ihan korvasta korvaan. Silmiä myöten kimmelsi aito hymy, osaaottavasti. No, olin polvien yläpuolelle asti ihan likomärkä, siitä ylöspäin paikka paikoin sateen kastelema. 

Eräs eilisten kuvien paikoista alhaalta päin

Iltapäivän mittaan tuli hiukan kiire, kun en ollut huomannut että kaupungintalo on suljettu ruokatunnin vuoksi juuri silloin kun sinne menin. Odotin, sillä halusin välttämättä saada selvyyden tulevan asuntoni lähialueen kaavoituskysymyksiin ja kyseisen rakennuksen olemassaoloon. Kyseisen alueen kaavoitussuunnitelma, jota ei kuulemma ole vielä ihan loppuun asti vahvistettu, on talon osalta hieman haasteellinen. Ei ole varmaa jääkö talo siihen paikalleen ympäristön rakennustöiden alkaessa, vai puretaanko se muutostöiden alta pois. Eikä ole varmaa milloin kaavan mukaiset muutostyöt alkavat. Siksi päädyin lyhyempään vuokrasopimukseen kuin mitä omistajan kanssa olimme aiemmin puhuneet.

Kun sain kaupungintalolta vastauksen kysymykseeni, ja neuvon parista asiasta mitä tämän vuoksi kannattaa tarkistaa ennen kuin teen vuokrasopimuksen, niin kävelin pika pikaa pankkiin hakemaan käteistä notaarille ja tulevalle vuokraisännälle. Siitä jatkoin pikavauhtia hammaslääkärille, jonne varatulta ajalta myöhästyin onneksi vain 20 minuuttia. Olin soittanut että myöhästyn, mutta tällä kertaa se ei haitannut koska rankkasateen vuoksi vastaanotolla ei ollut ruuhkaa. Sieltä ulos päästyäni suuntaan suoraan notaarin luo, ja samalla soittaa luotto-kiinteistönvälittäjäni. Hän kysyy mitä asuntoasialle kuuluu. Hänellä ei ollut muita kiireitä, joten hän halusi tavata tulevan vuokraisäntäni ja kysellä häneltä vielä muutamia kysymyksiä ennen vuokrasopimuksen tekoa, koska kerroin kaavoistustilanteesta ja talon avoimesta tulevaisuudesta. 

No, kaikkihan on toki avointa huomisen osalta ihan joka asiassa...

Hirrmuisen hyvää 😍

Koska kyselyistä ja esiselvityksistä huolimatta asunnon tilanteesta ei löytynyt mitään minun kannaltani haitallista tai epätoivottavaa, niin päätin vuokrata ko asunnon, ja ennen kaikkea sen neljän ilmansuunnan parvekkeet ja näköalan. Jouduin hiukan komentamaan näitä kahta herraa, vuokraisäntää ja kiinteistönvälittäjää, eivätkä he riemastuneet siitä. Molemmat väittivät, että meidän pitää ensin tehdä jollekin paperille tai vuokrasopimuspohjalle keskenämme vuokrasopimus, ja vasta sen jälkeen kävellä notaarin luo. Notaari sitten vaan leimallaan ja allekirjoituksellaan vahvistaa sen. Tiedän edellisistä kahdesta kerrasta, ettei se enää mene niin. 2014 se oli vielä ok, ei sen jälkeen.

Notaarin virkailija totesi meidän molempien henkilöllisyyden tarvittavista asiakirjoista. Taas tuli automaattinen kannanotto, että tarvitaan tulkkia että voidaan jatkaa. Kun virkailija sanoi sen, niin kahta puolta kuului kahdesta suusta että Ei tarvita, tämä osaa turkkia. Virkailija vielä testasi että osaan myös lukea ja kirjoittaa turkkia. Uskoi. Sitten hän tarkisti vuokraajan omistus- ja hallintaoikeuden asuntoon jota hän vuokraa. Sen jälkeen hän keräsi meiltä tarvittavat tiedot vuokra-ajasta, vuokran määrästä jne., teki vuokrasopimuksen ja allekirjoitutti sen meillä molemmilla. Sen jälkeen notaari allekirjoitti, toimistovirkailijat leimasivat ja maksoin koko prosessista 136,19 TL (21 €).

Mahmutlar ja Kargicak tuolla taempana

Kun vielä saimme vaihdettua käyttäytymisetiketin mukaiset kiitokset ja tervehdykset, niin toimistosta poistui iloinen kolmikko. Singing in the rain -biisi sopi hyvin tunnelmaan. Olin ja olen edelleenkin hyvin iloisella tuulella. Sain niin itseni oloisen asunnon kuin vaan voi saada, 360-asteen avoimella näköalalla merenrannalta. Oooo-o! -sanovat ne turkkilaiset kaverit, joille tuon saanti oli yllätys. Ai että, nyt on rentoutumisen paikka. Huomenna tilaan muuttofirman hoitamaan muuton, ja alan harkita pakkaamisen aloittamista...

Kale ja Ehmedek

Alanya, Kale, Ehmedek turistireitiltä katsottuna 26.11.-18

Minun piti vain saada kulumaan 1,5 tuntia kaupungilla, enkä ollut yhtään halukas kulkemaan kaupoissa ja hurahtamaan mihinkään heräteostoksiin. Ravintolassa istuin jo, ja siellä sain kulutettua vain puoli tuntia. Siispä jalkojeni ohjaamana kävelin Teleferikille, tuolihissille. Meno-paluu-lippu maksoi nyt 20 TL, ja se oli ihan ok hinta, sillä hississä sai istua yksin kaikessa hiljaisuudessa ja nauttia näköaloista ja hissiin kantautuvista linnunlauluista yms.

Ylös mennessä ensimmäinen ahaa-elämys oli se, että kerrankin pystyi pysähtelemään myös hissiä lähinnä olevissa rappusissa, ja

Sama paikka ylhäältä alaspäin katso

pystyi rauhassa katselemaan ja kuvaamaan maisemia. Ihan kuin olisi tullut sinne ensimmäistä kertaa. Niin suuri ero oli fiiliksissä nyt verrattuna niihin sesonkiajan ruuhkaisiin käynteihin. Nekin toki olivat omalla tavallaan elämyksellisiä. Tämä oli omalla tavallaan. Kuvia tuli otettua tosi paljon, mutta en aio laittaa tänne kuin muutaman ettei tule kuvaähkyä.

Edessäni tuli pariskunta, joista toinen oli puheista päätellen esiintyvä taiteilija. Hän pyysi promokuvatasoisia kuvia seuralaiseltaan, ja vaati lisää ja lisää jollei ollut tyytyväinen. Hetken päästä en voinut

kuin nauraa perheelle, jossa murrosikäinen poika vastasi vanhempiensa asentovaatimuksiin sanomalla, että te otatte niin älyttömän paljon kuvia, etten minä jaksa enää. Voin kuvitella. Ei minunkaan muksuni jaksa olla minun kuvattavanani... ellei saa "salaa" kuvattua.

Pääsin vasta muutaman askeleen linnoituksesta ulos, kun eräs henkilö alkoi puhua, ja pyysi istumaan hetkeksi kanssaan, ihan vaan puhumaan. Minulla oli aikaa, eikä ollut mitään tarvetta kiertää sen pidemmälle, joten jäin puhumaan. Puhetta riittikin puolin ja toisin pitkäksi aikaa, turkiksi. Olen kyllä tyytyväinen siihen, että olen opetellut tämän kielen, ja että jaksan opiskella edelleen. Se avaa monia mielenkiintoisia hetkiä, niin kuin nyt tuonkin keskustelutuokion. 

Siitä keskustelutuokiosta päädyin tilanteeseen, jossa minulta kysyttiin, että olenko koskaan käynyt Ehmedekin alueella. Kerroin, että vain tässä missä

muutkin turistit kulkevat näitä viitoitettuja teitä pitkin. Ei hän näitä teitä tarkoittanut, vaan juuri niitä muureja, joita olin jonkin aikaa aiemmin kuvannut ja kehunut kirjoittamisinspiraationi lähteeksi. Paikalle ilmestyi henkilö, joka halusi suoda lisää sitä inspiroivaa kokemusta ja kuvamateriaalia, ja kysyi vaan hiukan haastavasti, että "sinä kai pidät korkeista paikoista, uskallat kiivetä?" Juu!. Lapsesta asti olen osannut ja tykännyt kiivetä korkeille paikoille, niin kuin 1,5 kerroksisen omakotitalon katolle ja pihakoivuun, koska niin pääsi isää karkuun. Alas tulo on vaan ollut eri juttu, hiukan haasteellisempi.

Samalla kun kiipesimme tuhansia vuosia vanhoja kiviportaita pitkin ja vaeltelimme eri tornien alueilla, kertoi oppaani Kalen historiasta sellaisia kiehtovia yksityiskohtia, jotka kuulin ensimmäistä kertaa. Sitten kun Ehmedekin alueelle taas pääsee turistikierroksille, niin sinne kannattaa mennä. Alueen historia on uskomattoman rikas, ja Kalen eri osat sisältävät sellaisen määrän yllätyksiä, että saattaa niitä olla piilossa edelleenkin, vielä tulevienkin sukupolvien löydettäväksi.

Näkymä Alanyan ylle Ehmedekistä 26.112018

Näkymä vielä kerrosta ylempää

Mitään ei tapahtunut tänäänkään 😅

Siellä se asunto häämöttää

Asuntopohdinta sai yllätyskäänteen, enkä ottanut kumpaakaan niistä joiden välillä pohdin. En valinnut myöskään sitä keskustan tuntumassa mutta suht hiljaisella alueella olevaa kattohuoneistoa, mitä olin aamulla menossa katsomaan. Minulle soitti eräs asuntoaan vuokraava vanhempi pariskunta, joka oli kaikki muut ehdokkaat nähtyään päätynyt tarjoamaan 3+1 asuntoaan yksin elävälle, vanhemmalle, ulkomaiselle sairaanhoitajalle. Olin lähettänyt heille viikkoa aiemmin tekstiviestin, mutta en sitten muistanut edes soittaa perään. He sen sijaan muistivat tekstiviestin ja ottivat nyt yhteyttä.

Asunto oli juuri sellainen, kuin minkä vaikutelman sitä esittelevät valokuvat olivat antaneet. Lisäksi se oli ympäristönsä puolesta vielä paljon parempi kuin mitä olin kuvitellut. 😍😍😍
Taas pääsen sekä meren rannalle (500m) että vuoren kupeeseen, puutarhan ja vehreyden, taivaan ja meren keskelle. No, ohitustie menee 250 m päässä, mutta muut talot ja puut onneksi blokkaavat suurimman osan liikenteen ääntä. Ja koska olen riittävän korkealla, muutaman kerroksen maasta ylöspäin ja rinteessä, niin taas on ympäristö avoin, taivas ja meri avoin. Sen lisäksi Kleopatrarannan hyville paikoille on matkaa vain 1,5 km. 

Yksi pikkuinen juttu muureilta

Asunnon vuokra on neuvottelujen jälkeen vähemmän kuin mitä jännäsin sen olevan asunnon koko, kunto ja sijainti huomioiden. Ja vuokranantaja lupasi sen niin pitkälle vuokrasopimukselle kuin vaan haluan. Viralliset, notaarin luona tehtävät sopimukset tehdään ylihuomenna, mutta sain avaimenkin jo tänään kun maksoin joulu- ja tammikuun vuokrat. Eräs rouvan aloittama lause, jonka mies lopetti heti lyhyeen, jäi kuitenkin kaikumaan mieleen. Siksi tutkailin tilannetta hiukan lisää. No, taas kävi niin että tieto lisää tuskaa. 

Olen oppinut katsomaan netin palvelusta kaupungin eri osa-alueiden kaavan ja suunnitelmat. Niin katsoin nytkin, kun tulin kotiin, ja hetken aikaa oli vaikea uskoa silmiä. Mikäli katsoin oikein, niin lähi vuosina kyseisen talon lähistölle tulee risteys, ja talon yläpuoliselle alueelle rakennetaan lomahuviloita, ja taas lisää lomahuviloita. Siispä ennen notaarille menoa käyn kysymässä kaavoitusosastolta milloin ko alueen tie- ja energiarakennusprojektit käynnistyvät. Toivottavasti eivät lähimpään vuoteen. Mikäli eivät käynnisty vuoden sisällä, niin vuokraan tuon asunnon vuodeksi. Mikäli tietyöt ym alkavat seuraavan 5 kk sisällä, niin joudun sanomaan bye bye kahden kuukauden vuokra-rahoille, tai pitää ainakin laskea tarkkaan paljonko muutosta viitsii maksaa ko ajalle. On se siltikin tosi houkuttavalla paikalla ja tarpeeksi iso... 

Korkein muuri näkyy tuolla, mutta sinne en päässyt 😁 

Kävin tänään Kalella, kun oli ylimääräinen 1,5 tuntia aikaa kulutettavana ennen asunnon katsomista. Mies, joka tiesi että kirjoitan kuvaamieni kuvien pohjalta, kysyi minulta pilke silmäkulmassaan, että "sinä kai pidät korkeista paikoista, uskallat kiivetä". Tottakai sanoi suu ensin, ja mieli ajatteli sen jälkeen että mihinkähän liemeen itseni tuollakin sanomisella sotkin. "Onhan sinulla hyvä tasapaino, onhan?" Juu, kyllä. Ei mennyt kauaa, kun löysin itseni seisomasta Kalen toiseksi korkeimman muurin päältä. Tämän tekstin kuvat ovat jo esimakua siitä tapahtumasta. Huomenna lisää.

Kiva olla ehjänä kotona

Alanyan, Ulaş iltamyöhällä 24.11.2018

Mangal party, grillibileet, tai vain ystävien, tuttavien tai perheen keskeinen, yhteinen, leppoisa ruokailuhetki kaupungin rakennuttamilla grilli-puisto-alueilla. Sellainen oli mielikuva aiemmista mangal party -illoista. Jotenkin meni ohariksi eilinen, ihan täysin. En ollut tarpeeksi varustautunut siihen, mitä ilta toi tullessaan. Enkä tiedä olisiko siihen edes voinut varustautua.

Minut tultiin hakemaan sovittuun aikaan ja sovitusta paikasta. Ajoimme pitkin keskustan katuja poimien kyytiin muita ko kaveripiiriin kuuluvia henkilöitä, ja päädyimme lopulta erään marketin pihalle parkkiin. Siinä  seurue teki viimeiset ostokset, ja sen jälkeen minullekin alkoi selvitä minne olemme matkalla. Koska olin ko seurueen vieraana, niin koin etten voi juurikaan kysellä, vaan ainoastaan ottaa vastaan sen tarjouksen ja kokemuksen mitä tarjotaan.

Päädyimme Ulaksen grillauspaikoille, ja paikka oli parasta mitä siinä säässä pystyi valitsemaan. Monin paikoin satoi, mutta tuolla tuli vain pari pisaraa, ja tähdet ja lähes täysi kuu paistoivat pilvien ja puiden lomasta. Monilla muilla paikoilla käy kova tuuli, erityisesti nyt talvella, mutta Ulaş on suojainen. Siellä tarkeni hyvin. No, vaatteitakin oli päällä saman verran kuin teillä Suomen alkutalvessa, paitsi hanskoja en ottanut mukaan. Ulaksella oli yllättävän paljon myöhäisillan grillaajia, jopa yli puolen yön, kuten mekin.

Alanyan, Ulaş iltamyöhällä 24.11.2018

Yksi seurueen jäsenistä oli lihakauppias (kasabı) ja hän oli valmistellut todella hyvät kanafileet ja -vartaat yms. Lisäksi oli paljon kasviksia, juustoja ja jumalattoman iso pullo rakia. No, tuo seurue oletti, että koska olen suomalainen niin ryyppään, ja juon paljon kuten kaikki heidän tuntemansa suomalaiset naiset. Rakia meni reilu litra per 3 henkilöä, ja kaljat päälle. Minä pysyin CocaColassa ihan senkin vuoksi, kun ajattelin ettei tuonne saada taksia, eikä kukaan muu pysty ajamaan autoa tuon biletyksen jälkeen.

Ensimmäisten rakilasillisten jälkeen nousi seurueen äänen voimakkuus. Toisen kierroksen jälkeen alkoi politiikan puhuminen. Kolmannen kierroksen jälkeen politiikan puhuminen oli erittäin äänekkästä ja henkilökohtaisuuksiin menevää, herjaavaa ja sättivääkin, kaikki kun eivät olleet saman puolueen kannattajia. Viimeisen kierroksen jälkeen tuli jo ihan sama fiilis kuin viimeisenä avioliittovuotenani 1996. En ole koskaan aiemmin tavannut täällä suomalaisten tavoin räkäkänniin asti ryyppäävää porukkaa. Nyt olen.

Kello oli yli puolen yön kun juomat lopultakin loppuivat ja porukka alkoi suunnitella kotia kohti matkaamista. Ruokaa jäi paljon, ja niitä he joutuivat kantamaan autolle useammankin kassillisen. No, autolle tullessa jännäsin sitä kuka ajaa. Se en ollut minä. Sen jälkeen vain toivoin että selviämme ehjin nahoin ja hengissä edes keskustaan, jossa olin suunnitellut karkaavani ko seurueesta, ettei minun tarvitse vaarantaa itseäni istumalla umpihumalaisen kuskin kyydissä Tosmuriin asti.

Alanyan, Ulaş ja täysikuun nousu 24.11.2018

No, seurue haki kaupasta lisää kaljaa, ja parkkeerasi auton eräälle (ennen meidän tuloamme) hiljaisemmalle kadunpätkälle, ja jatkoi siinä äänekästä seurustelua ja kaljan juontia tunnin verran. Olimme pahimmilleen sellaisessa paikassa, etten päässyt huomaamatta lähtemään, ja kun sitten lähdin, niin minut ajettiin kiinni. Minut kutsunut henkilö juoksi perääni ja kaikkein humalaisin ajoi hänen autonsa sinne missä minut tavoitettiin. En vain päässyt erkanemaan porukasta. Ayıp, ayıp kuului kun sanoin meneväni taksilla kotiin, että he saavat rauhassa jatkaa biletystä. On kuulemma häpeällistä että kutsuttu vieras joutuisi lähtemää taksilla kotiin, ja siksi hänet viedään kotiin asti. Voi hitto. 

Kestel, Välimeri ja illan värit 25.11.2018

Harkitsin karkaamista vielä pariinkin kertaan, mutta se ei vaan onnistunut, ei ollut saumaa. Onneksi kaikki pääsivät ehjinä ja hengissä kotiin. En ole koskaan istunut noin humalaisen kuskin kyydissä, eikä toivottavasti koskaan enää tarvitse istua. Sen lisäksi muistin taas kerran, että olen ehdollistunut pelkäämään humalaisia miehiä. Nyt ei ollut sen puolesta mitään vaaratilannetta, ei mitään väkivaltaa tai pakottamista (paitsi autokyytiin pakottaminen). Mutta lapsesta asti opittu ja Keski-Suomessa ja Keski-Pohjanmaalla vahvistunut käsitys siitä, että humalainen mies on vaarallinen aktivoitui taas tuossa autokyytiin pakottamisen kohdalla niin paljon, että loppumatkan tärisin ja palelin, pelosta. Oli valtavan huojentavaa päästä yöaikaankin nähden vilkkaalla ohitustiellä ajelun  päätteeksi Tosmurissa autosta ulos, tukevalle maaperälle ja kävellä loppumatka kotiin. Olen kiitollinen.

Ihania ihmisiä

Ihanaa tämä asuntojen katselu. On ja ei. Oikeasti se on mukavaa, silloin kun on rehellisiä ja suoraselkäisiä rakennuttajia, joiden asuntoihin voi tutustua. Mutta, mutta... nämä kiinteistönvälittäjät ja välitysfirmat, ne saavat kyseisen alan näyttämään huonoimmat puolensa.

No, ei ole enää uutta eikä uutinen, että ulkomaalaisen soittaessa ja kysyessä vuokra-asunnosta se kyseinen vuokra-asunto on juuri mennyt, tai sellaista ei ole ollutkaan. Itse asiassa netissä on ollut paljon vuokra-asuntoilmoituksia, joiden asuntoja ei ole olemassakaan sillä hetkellä kun olen niitä kysynyt. Tänään oli viimeksi sellainen hetki.

Menin keskustaan D*** Gayrimenkulin toimistoon tapaamaan Rıdvan Yiğit -nimistä miestä, sillä hänen nimensä ja puhelinnumeronsa koreili eilen nettiin ilmestyneen uuden ja normaalisti hinnoitellun kolmion vuokranvälittäjänä. Kyseinen toimisto löytyi helposti, ja he olivat ihan oikea toimisto. Monen kiinteistönvälitysfirman kohdalla on ollut niin, ettei löydy firmalle mitään toimistoa, eikä löydy firmasta mitään tietoja netistäkään. Tuolloin on herännyt kysymys onko koko firmaa laillisesti olemassakaan, vai onko se vaan pöytälaatikkofirma. Tämä firma oli aito.

Toimistolla kysyin Rıdvan Yiğitiä nimeltä. Neljä ystävällistä miestä ko toimistolla yritti tavoittaa Rıdvania, ja vakuutteli että kyllä hän tulee kohta, istu vaan alas. He toivat teen ja juttelivat ystävällisesti siinä samalla. Kun Rıdvania ei tavoitettu ja odottamiskiintiöni alkoi olla täynnä, niin kerroin että etsin ko miestä siksi, kun hänellä oli ilmoitus netissä vuokra-asunnosta, tämän firman nimissä. Kysyin vielä tietääkö kukaan muu siitä. Eivät tienneet. 

Samalla herra Rıdvan Yiğit soittaa toimistolle, ja yksi miehistä kertoo hänelle miksi olen tullut. Rıdvan Yiğit vastaa, ettei hänellä mitään vuokra-asuntoilmoitusta ole, että sen täytyy olla ulkomaalaisen väärinymmärrys. Ensimmäisenä tulee mieleen että tämäkin oli feikki-ilmoitus, ja sanon sen myös ääneen. Miehet kiistävät yhteen ääneen, ettei heillä koskaan ole feikki-ilmoituksia, eikä yleensä edes vuokra-asuntojakaan. Uskon sen heistä. Oikeasti he olivat luotettavan oloisia miehiä, ja saattaisin jopa asioida heidän kanssaan uudestaankin.

Kaivan laukustani muistivihkon, naputtelen siellä olevan ilmoitusnumeron kännykässä avoinna olevaan kiinteistönvälityssivustoon, ja kas sieltä se imoitus putkahtaa. Asiaa hoitanut mies katsoo silmät hämmentyneenä ilmoitusta, ja toteaa sitten, että siellä se on. Hän katsoo kuvat ja hinnan yms tiedot. Sanoo sitten, että jospa se asunto on juuri mennyt, eikä ole ehtinyt vielä poistua tuolta järjestelmästä. Hän näyttää uskovan niin. Se asunto oli siellä vielä kun aloitin tämän jutun kirjoittamisen, monta tuntia tuon tapaamisen jälkeen. Minä ajattelen että ehkä heillä ja ilmoituksen tehneellä herralla riittää puhuttavaa tämän jälkeen.

LÄhdin toimistolta kävelemään vaistonvaraisesti pikkuteitä, joita en muista kävelleeni vuosiin, jos koskaan. Myönnän että olin hieman pettynyt siitä, että olin taas uskonut ilmoitukseen ja siihen, että voisin saada sen asunnon ilman turkkilaisen miehen läsnäoloa. Ja olin pettynyt myös siihen, että taas törmäsin joko feikkiasuntoon tai emme-halua-vuokrata-ulkomaalaisille -tyyppiin. Aktiivisesti purin tuota pettymystä siinä pikkukatuja kävellessäni, en ajatellut mihin kävelin ja eksyin. Suunnilleen tiesin missä olen, mutta en ihan tarkalleen, niin kuin tapana on. Siinä pienellä tiellä tuli vastaani virka-asuinen poliisi, joka näytti ystävälliseltä. Kysyin häneltä missä olen ja miten pääsen suorinta tietä DoyDoyn luokse. Tuosta pienestä kysymyksestä kehkeytyi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu, joka jatkuu vielä illallakin erään porukan grillijuhlissa. Monenmoisiin paikkoihin tulee kutsutuksi kun on sopivasti puheliasta sorttia.

Ulkona, meren yllä oli taas ihanan värinen taivas auringonlaskun jälkeen. Ylempänä oli parhaimmillaan appelsiinin värinen rusko, ja alempana Suomen kaamoksen siniharmaat sävyt. Siellä ne nyt vaalenevat ja hämärtyvät sulassa sovussa. Minä lähden nauttimaan grillijuhlista, ja toivotan seikkailumielistä iltaa itse kullekin. Tällä seikkailulla tarkoitan sitä, että toimipa eri tavalla kuin yleensä, kuuntele enemmän ja ole aidosti sydämellinen myös täysin vieraille ihmisille, eri kulttuureistakin tuleville. Saatat löytää ihania ihmisiä.

Pieni asuntopohdintapurkaus

Miten voi olla näin vaikea päättää??? Minulle päätöksen tekeminen on aina ennen ollut helppoa. Nyt ei. Miksi ei?

NIin, palaan taas tähän ajankohtaiseen, kesken olevaan päätökseen. Periaatteessa se on ihan yksinkertainen asia: 


a) Alanyan ihan ydinkeskustassa, liikennemelun seassa vanha, epämukava asunto sekä riski siitä, että muuton jälkeen mahdollisesti ilmenvän kosteusvaurion takia on terveyssyistä pian muutettava uudelleen,

vai 

b) kaupungin laita-alueella upouusi, uima-altaallinen asunto kaikessa hiljaisuudessa puutarhojen reunalla. Ei taatusti ole kosteusvauriota eikä liikenne- tai hotellimelua, tosin ei ole bussipysäkkiä eikä kauppojakaan ihan lähistöllä. Ja ainahan pellolle voi jonakin kauniina päivänä nousta rakennustyömaa, sillä kaupunki laajenee juuri siihen suuntaan.


Kun tätä asiaa tähän palastelee, niin ketä palvelee keskustassa asuminen (kaveripiiriä) ja ketä hiljaisuudessa asuminen (minua). Eli taustalla todennäköisesti vaikuttaa kaveripiirin toive siitä, että asuisin keskustassa jotta olisin helpommin tavoitettavissa. Juu, myönnän että vaikuttaa. Miksi annan sen vaikuttaa? Koska uusien, näin hyvien kaverisuhteiden luominen on työlästä ja vaatii aikaa. Siinä on siis yhtenä osana pelko. Mutta se sisältää myös mahdollisuuksia. On kavereita ja on kavereita. Toiset tulevat luo vuorten ja valtamerten takaa, toiset parin bussipysäkin päästä. Uusissa kaverisuhteissa on aina isoja mahdollisuuksia. Voi kohdata aarteita.

Tähän asti olen saanut nauttia siitä, että voin olla yksin silloin kun huvittaa olla yksin, ja olen voinut hakeutua seuraan silloin kun on se seurallinen hetki, koska se on ollut helppoa lyhyen etäisyyden takia. Mutta missä menee em mahdollisuuden konkreettinen raja? Voinko vielä tuolla takarajallakin hakeutua seuraan silloin kun seurankaipuu iskee? Entä jos siellä onkin suurin osa venäläisiä? Ja muutenkin, voiko sieltä noin vaan löytää uuden kaveripiirin, sillä nykyiset (entiset) eivät taatusti vaivaudu raahautumaan tuonne asti? Jos toteutan jalan suhteen pienen leikkauksen, jota olen suunnitellut, niin miten selviän tuolla bussien, kauppa- ja terveyspalveluiden ulkopuolella autottomana? Vai onko minusta tullut vanha ja siksi entistä varovaisempi riskien ottaja??? Yliajattelu on rasittavaa. Huomenna otan puhelimen käteen ja bussilipun toiseen, ja käyn siellä takarajalla uudemman kerran.

Kunnon kuutamo Alanyan yllä

Täysikuu & Kale, Kestelistä pokkarilla kuvattuna 22.11.-18

 Hmmm... ulkona tuli äsken pimeää. Kello on 6:54. Aamukahvit on juotu ja nyt voi taas nukkua. Pari tuntia sitten heräsin, en tiedä oliko ykkössyy täysikuu ja mahtava kuutamon valo, vai hengitysvaikeudet. Kävin eilen katsomassa sellaista vuorenrinteessä sijaitsevan talon kattohuoneistoa, joka oli maisemansa puolesta erittäin mieluinen. Tilaakin oli niin paljon, että omistajan kalusteet olisivat mahtuneet yhteen makuuhuoneeseen ja omat olisin voinut laittaa käyttöön. Mutta vaikka kuinka yritin ummistaa silmäni rappukäytävän homeisilta seiniltä, kaikkien viiden kerroksen ajan, niin jotain meni silti pieleen. Istuin perheen vieraana vajaan tunnin, saman talon alimmassa kerroksessa. Aivan ihana perhe. 

Alanya, Kale 22.11.2018

Jo siellä istuessa iski somman sorttiset hengitysvaikeudet ja siitä johtuen myös rintakipu. Kipu on nyt poissa, hengitysvaikeudet eivät, lääkityksistä huolimatta.Oli pahin astmakohtaus mitä on ollut näiden täälläolovuosien aikana. Siinä talossa asuu turkkilaisen puolisonsa kanssa ruotsalainen, saksalainen ja ajoittain myös suomalainen perhe. En tiedä kannattaako olla kateellinen siitä etteivät ole homeallergisia tai astmaatikkoja, mutta ilman tuota hometta olisin halunnut juuri sen asunnon. Siinä oli kaikki mieluisat elementit. Nyt se "halu jotenkin vaan kuoli". Edelleen katselen ympärilleni tiedossa olevista kahdesta asunnosta huolimatta, sillä toinen on pienempi kuin haluaisin, ja toinen on ihan ydinkeskustassa, liikennemelun ytimessä.

Alanya, KAle 22.11.2018

Kukot pitävät kiekumiskonserttiaan. Muezzin resitoi aamurukouskutsun tuossa aiemmin. Taivaanrannasta kajastaa valo, mutta auringonnousun ja asuntoni välissä on iso ja jylhä vuori, osana tätä Taurusvuoristoa. Kestelin kohdalla tässä vuoressa on sitä jotain. Sillä on ihan oma luonne ;) . Kalen yläpuolella, taivaalla on jo sininen pohjaväri, joten päivä tästä valkenee. Riippuen siitä mikä on energiataso muutaman tunnin kuluttua, joko käyn Gazipaşassa tänään, tai sitten on siivouspäivä. En tiedä kumpi on se kevyempi vaihtoehto, ehkä siivous tässä tapauksessa... Löhöilyvaihtoehtokin löytyy.

Sama paikka, toinen valo, klo 7:20

Matkustus- ja reissaamishaluja olisi vaikka muille jakaa, mutta kaverit eivät nyt jaa sitä fiilistä. Eurooppalaiset kaverit ovat kaikki joko töissä tai sairaana, paitsi muutama minua 20 v vanhempi. Heitä taas ei kiinnosta samanlaiset reissut kuin mitä minua kiinnostaa. Turkkilaiset kaverit ovat kaikki töissä (miespuoliset) tai niin mukavuudenhaluisia (naiset), ettei edes Gazipasan päiväreissu kiinnosta. Paikalleenjämähtäneitä, sanoisi PikkuMyy. Minussa tuo PikkuMyy on vielä äänessä, ja uuteen tutustuminen ja seikkailunhalu kutkuttaa. Jos ei nyt, niin milloin sitten? Mitä meillä varmuudella on, on vain tämä hetki. Huominen on toiveajattelua. Kuulostaa siltä, että siivous jää ja Gazipaşa kutsuu. Parin tunnin unet sitä ennen...

Ei sinne, vaan tänne & hammaslääkäri

Alanya, DoyDoy ja Külbasti, eli lammasta 😋😍

Oletko joskus miettinyt miten elämä ohjaa, tai ohjaako se? Jotkut uskovat sattumaan, ja joillekin kaikki on sattumaa. Leikitellään toisenlaisella ajattelulla ja otetaan pari esimerkkiä. Lauantaina piti katsoa erään asunnon ympäristöä ja pohtia sen ympäristön äänimaailmaa ja meluisuutta. En löytänyt sitä, vaikka yleensä löydän täällä siihen osoitteeseen mihin haluan mennä. Nyt en jostain syystä löytänyt. Pidin asunnon sisätiloista ja varustelusta sekä hinnasta niin paljon, että olisin todennäköisesti tehnyt sopimuksen siihen. Mutta se ei ollut tarkoitus koska en löytänyt perille (eikä löytänyt paikallinen kuskikaan). Maanantaina se asunto oli jo mennyt. 

Sunnuntaina oli tarkoitus tutustua tuolla hieman nykyistä ylempänä vuoren rinteessä olevaan kattohuoneistoon (ympäristö&melu), joka kuvien perusteella houkuttaa tosi vahvasti, vaan kun olin lihaskipuinen, päänsärkyinen, kurkkukipuinen ja kuumeessa (vuoristossa vilustunut). Eilen maanantaina oli taas tarkoitus katsoa sitä ympäristöä, samoin kuin toista samalla suunnalla, mutta en ollut vielä kunnossa vaikka kuume olikin pois, ja vuoristoreissusta ja pitkistä kävelyistä ärtynyt nilkka oli jo Ärtynyt. 

Tänä aamuna on jo kuumetauti irrottanut otteensa ja on enemmän energiaa, mutta nilkka on hirveän kipeä, mahdollisesti liiallisesta kävelystä, vääränlaisesta rasittamisesta vuoristoreissulla ja kuntoutusohjelman mukaisen venyttelyn epäsäännöllisyydestä johtuen. Säären etuosan sisäreunalla on yksi jänne niin tulehtunut, että en todellakaan ota yhtään ylimääräistä askelta. Raahaan vain itseni hammaslääkäriin ja takaisin kotiin. Ko asuntojen katselu jää siis tältä ja huomiseltakin väliin. Saas nähdä mitä sen jälkeen on tarjolla, nimittäin ne mieluisimmat asunnot menevät nopeasti, päivässä parissa.

Maanantaina ei huvittanut tehdä ruokaa... herkkuja

Edellinen hammaslääkäri, se yksityinen jota tuttavat suosittelivat, jäi pois kuvioista. Kävin siellä perjantaina. Miehellä oli kädessään kumihanskat, ja kun kerroin olevani kumille allerginen, niin hän heitti hanskat pois ja hoiti tutkimuksen paljain käsin ja asianmukaisin instrumentein. Ei ollut muita hanskoja. No, jo samana iltana alkoi nousta ientulehdus, joka ärhäköityi viikonlopun aikana niin paljon, että ilmoitin maanantaiaamuna peruutuksen sekä maanantain ajalle että suunnitelluille toimenpiteille. Jos jo pelkästä tutkimuksesta saa tuollaisen tulehduksen, niin millainen mahtaa olla tilanne useamman hampaan paikkojen vaihtamisen ja kruunuttamisen jälkeen... sitäkin mietin. Ientulehduksia ei ole ollut vuosiin. 

Katselin netistä hieman isompia kuin yhden miehen yrityksiä, yksityisiä hammasklinikoita, ja löysin Sevket Tokukselta sellaisen, joka houkutti tutustumaan. Eikä sinne menoon liittynyt minkäänlaista hammaslääkäripelkoa, niin kuin useimpiin uusiin hammaslääkärikontakteihin liittyy. Tänään olin siellä tutkimuksessa, ja keskustelimme kokonaissuunnitelmasta sekä sen hinnoittelusta. Tässä paikassa hammaslääkäreinä toimivat mies, hänen vaimonsa ja yksi tyttäristään. Kaikki ovat opiskelleet hammaslääkäreiksi. Toinen tytär on hammashoitaja ja palvelutiskin hoitaja, ja lisäksi paikalla oli opiskelija. Wau!

Sen perusteella, mitä tiedät hammaslääkäripelostani, olisitko uskonut että ärtyneen takahampaan ison paikan vaihto onnistuu ilman puudutuspiikkejä? En olisi uskonut minäkään tähän aamuun mennessä, mutta nyt on sekin ihme koettu. Siihen lääkäriin vaan pystyi luottamaan niin vahvasti että tuo oli mahdollista. Toinen tärkeä asia oli se, että ilman pyytelemistä ja tinkimistä sain hammashoidon samalla hinnalla kuin paikalliset. Kolmas merkittävä asia oli hampaiston hoitosuunnitelma. Hän sanoi ettei ole mitään järkeä kruunuttaa vielä, kun omat ovat noinkin hyvässä kunnossa. Sen sijaan hän laittaa noihin kahteen ogelmahampaaseen tavallista lujempitekoisemman paikan. En muista nimeä, kun en tiedä niitä suomeksikaan, ja vaihtoehtoja oli paljon.

Elämän kauniit kiemurat. Taivuttaa, ei taita.

Olin hämmentynyt siitä, että erilaisia hampaanpaikkausratkaisuja todellakin oli noin paljon erilaisia. Suomessa minulta on kysytty vain silloin kun amalgaamista alettiin luopua, että amalgaami vai muovi. Ja muutenkin heidän kapasiteettinsa tehdä erilaisia asioita oli laaja. Tänään kun menin vastaanotolle, niin odotusaulassa istui sekä turkkilaisia että turisteja. Sekin kertoo paikasta jotain :) . Välineistö ja siisteys oli kuin Helsingissäkin. Hygienia miellytti sairaanhoitajankin silmää. Henkilökunta oli aidosti mukava, avulias ja hymyilevä. He palvelivat läsnäollessani asiakkaita myös englanniksi ja venäjäksi. 

Sen sijaan, että olisin maksanut sille toiselle suoraan 4.000 TL, maksoin tänään 167 TL. Tuo oli sen kaikkein vaikeimman hampaan hoito, ja lisäksi hoidolla on takuu. Siinä oli kaikki mitä ko hampaalle tarvitsee nyt tehdä. Parin päivän päästä vaihdetaan toinen iso takahampaan paikka, ja laitetaan pieni pintapaikka kolmanteen takahampaaseen. Se maksaa yhteensä noin 180 TL. Sen jälkeen projekti on tältä kertaa valmis. Yhteensä 347 TL, 8,7 % sen toisen kustannusarviosta. Vaikkeivat ne olekaan samasisältöisiä, laitoin summat vertailuun, koska nykyinen hammaslääkäri perusteli hyvin miksi kruunutus tässä vaiheessa on täysin turhaa rahanmenoa. En perustele tähän koska en muista kaikkea mitä hän sanoi.

Olen hyvin tyytyväinen tuohon klinikkaan, saamaani hoitoon sekä hoito-ohjeisiin. Yritän muistaa ottaa kuvan siitä seuraavalla kerralla, niin saan jaettua sen täällä.

Vuoristoreissun jatkoa

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Tänä viikonloppuna ovat monet alanyalaiset vapaapäiviään yhdessä viettäneet perheet menneet vuoristoon, kuka mihinkin päin, Yhteisenä nimittäjänä on ollut Kar keyfi, hauskanpito lumella. Meidän reissumme suuntautui lauantaina Alanya Kuş yuvası rotkon suuntaan ja tunneleidenkin taakse. Heti, kun ystäväni huomasi tien lähimaastossa olevan lumen, kääntyi auton ratti ja kurvasimme risteyksestä vasemmalle, lumialueen reunaan. Ennen kuin ehdin kunnolla autosta ulos, oli ystäväni loikkinut kuin vuorigaselli erään lumisen louhikon päälle. Häntä eivät haitanneet keikkuvat kivet eikä mikään muukaan. Sinne meni niin että vilahti. Kun jäin jumiin ensimmäisen keikkukiven päälle, niin ei auttanut muu kuin alkaa heitellä lumipalloja tuonne korkeammalle...

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Siinä louhikkorinteen keikkukiven päällä tasapainotaiteillessani muistui mieleen parit punaiset kyynärsauvat, ne kotona odottavat. Hetken päästä muistui mieleen myös kuntoutussuunnitelma ja nilkkatuki, kun tuli vähän venyteltyä. Ystäväni ei tiedä viimeisimmästä nilkkavammastani mitään, enkä ole viitsinyt selittää. Siksi hän ei oikein ymmärtänyt miksi aiemmin niin innokkaana kiipeilijänä olin nyt vastahakoinen ja hiukan jähmeä. Kipu piti aisoissa. Niinpä kömmin kuin vanha mummu louhikosta alas ja tasamaalle, jossa sain pysytellä vain hetken. Sitten mentiin taas, mutta tällä kertaa sienten perässä. Olemme molemmat sieniruokien ystäviä, tosin Turkissa oloni aikana en ole uskaltanut kertaakaan poimia enkä ostaa toisen poimimia sieniä. En myöskään ole syönyt muita kuin herkkusieniä. Ihan vaan sen takia, että haluan tuntea sienen jota syön. Jos en tunne, niin en syö. Sienissä on omat riskinsä, tosin ne parhaat syötävät sienet ovatkin sitten tosi hyviä.

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Sieniä etsimme sellaisesta maastosta, josta en itse osannut kuvitella sieniä löytyvän. Ja oleellinen etsintäväline oli keppi, kuiva oksan pätkä. Ai miksikö? Koska maanpinnalla ylimpänä oli paksu kerros kuivaneita havunneulasia. Sienet olivat pääosin ruskeiden havunneulasten alla piilossa. Tuossakin kuvan paikassa oli sieniä, vaan olivat kuulemma ei-syötäväksi-kelpaavia. Aina kun minä onnistuin löytämään jonkun sienen, ja innoissani hihkuin että täällä on, täällä on, niin tuli sama vastaus: ei-syötäväksi-kelpaavia. Höh. Katsopa vaan tuota alemmankin kuvan keltaista sientä. Niin söpö, ja näyttää hyvälle 😁. Näytti minusta vähän niin kuin kuivuudessa kasvaneelta tatilta. Kun ystävä sanoi ei, niin en sitten ottanut mukaan. Itse asiassa olisi kiva joskus jatkossa mennä täällä sienikurssille. Olisi kiva oppia tunnistamaan varmuudella syötävät sienet. Täällä on paljon samoja sienilajeja kuin Suomessa, joskin kasvuympäristöt ovat erilaiset, tavallaan, tavallaan samanlaiset. 

Tatti vaiko ei? Söpö kutenkin. Jäi metsään.

 Sieniä toisissakin paikoissa etsiessämme törmäsimme moniin muihinkin sienestäjiin. Autoja ja mopoja oli parkissa lähes joka mutkassa ja levikkeellä. Ihmisiä oli metsissä sankojen ja pussien kanssa paljon. Monet liikkuivat sienien löytämisen toivossa, tosin nyt on ollut vielä poikkeuksellisen kuivaa, joten sieniä ei ole niin paljoa kuin tavallisesti runsaamman sateen jäljiltä. Vaan ehtiipä noita vielä putkahdella pintaan. Turkissa on myös tryffelisieniä, juu-u, mutta 50 cm maanpinnan alapuolella, jos oikein ymmärsin. Ja kastanjapuiden alla, juuriston läheisyydessä. Eikös jotkut käytä koulutettuja tryffelisikoja tryffeleiden etsintään???

Luonnon muovaama silmän ilo

Me emme nähneet villisikoja, emme edes pieniä sellaisia, mutta sen sijaan sain ihmetellä paria liikennemerkkiä. Alanya Sarıveliler -tiellä oli varoituskyltti villisioista. Olisi joskus jännä oikeasti nähdä sellainen, tosin turvallisen välimatkan päästä. DimÇayın ja Kuş yuvan välisellä tiellä taas oli varoituskyltti lehmistä, jotka saattavat käyskennellä tiellä. Joten äkkijarrutuksen, törmäämisen ja jokilaaksoon / rotkoon putoamisen välttämiseksi varo tiellä möllöttäviä lehmiä. Aja tarpeeksi hitaasti vaikka kaikki muut eivät ajaisi. Jotkut näyttivät kaahaavaan lujaa, ja ajoivat laidasta laitaan, koko tien leveydeltä. Ihan niin kuin Suomessakin esim. Savon pikkuisilla, kapeilla ja mäkisillä sorateillä.

Jonkun eläimen isoja... "Et kai sä paskaa kuvaa?!"

Sitten kakka-asiaa. Ensimmäinen tienvieressä ollut iso läjä oli tällainen. Olisiko hevosen, sanoi ystäväni. Ehkä on, ehkä ei. Ei vaan näkynyt hevosen jälkiä lähi tienoilla. Seuraava läjä tuli vastaan siellä sienimetsärinteellä. Siitä ystäväni kommentoi, että on ehkä karhun läjä. Oli kenen tai minkä hyvänsä, niin ulostekakut olivat valtavan suuria. Aloin kaivata takaisin autolle... Tuolla missä on otettu tuo toinen lumikuva, oli vuohien jälkiä ja papanoita niin paljon, että sai jo vähän katsoa mihin astuu. Ystäväni oli auton siivouksen suhteen hyvin tarkka, ja olisin kuullut kunniani jos olisin tuonut auton puhtaille matoille kenkien pohjassa jonkun papanan. Mutta tietoisuus siitä että alueella on karhuja ja susia sai aikaan saman "iik"-elämyksen kuin viime kesän Pihtiputaan perukoilla asuminenkin.

Luonnollista kauneutta 17.11.-18

Lumialueen vieressä, siellä missä etsimme sieniä, kukki havunneulasten seassa monia pieniä kukkasia. Tämäkin viereisen kuvan kukka oli tosi pieni, mutta värinsä puolesta erottui hyvin kaiken ruskean seasta. Oletettavasti nuo vihreät lehdet ovat samaa paria, eli kuuluvat tähän kasviin, sillä mitään muuta vihreää ei lähistöllä näkynyt. 

Eräällä pysähdyspaikallamme avatessamme auton ovia tuli vastaan tosi voimakas mutta hyvä tuoksu. Jokin matala, varpumainen kasvi tuoksui houkuttelevasti. Ystäväni sanoi, että se tuoksuu jollekin yrttiteelle. Jotakin tuttua tuoksussa oli, mutta en tiedä mistä kasvista on kyse. Kuva on tuossa alla. Toin nuo pienet kukkavanat kotiin, ja ne tuoksuivat pitkään. Kasvusto oli tien reunalla, ja vain muutaman sentin korkuista.

Tällaista tällä kertaa. Seuraavassa jatkuu ainakin hammaslääkäriasia. 

Joku tuoksuva ytti

Kaipaatko seikkailua ja jännitystä? Aja vuoristoon.

Alanya Sarıveliler Yolu 17.11.-18

Niin, toissailtana ajattelin että vuoristoretkellämme emme aja lumelle vaan lämpimään, aurinkoiseen vuoriston osaan. Vaan ei. Lumelle. 

Tämä vuoristolainen, hyvä ystäväni, on luotettava ja varma kuski, ja kaiken lisäksi tuntee hyvin alueet joilla ajelimme. Hän ajoi hitaasti ja rauhallisesti, kun tuntee myös tämän kyydissäolijan tasamaataustan ja vähäisen vuoristotiekokemuksen. Silti ajelu ja rotkojen reunoilla kävelyt vastasivat vähintään yhtä Linnanmäki-päivää. Ehkä kuvat selventävät miksi.

Päivälle oli ennustettu koviakin sadekuuroja, vaan ne menivät onneksemme jotain muuta reittiä. Sen sijaan utuisuus ja ajoittainen runsaskin pilvisyys kulki mukana. Ajoittain paistoi tosi kauniisti aurinko, ja paistaessaan lämmitti. Silloin kun auringonpaistetta ai näkynyt pilvien takaa, oli vuoristossa kylmä sanan varsinaisessa merkityksessä. 

Star Warsien Jaffa???

Ja mitä en ollut tajunnut ottaa mukaan: 
-käsineet
-pipo
-maastokelpoiset kengät (oli vaan city-nilkkurit, onneksi nilkkaa tukevat nilkkurit)
-nilkkatuki (sillä kuntoutus on vielä kesken eikä louhikoissa kävely ja pitkin rinteitä hyppely ollut vielä ihan ok)
-kipulääkettä (edellisestä johtuen)
Ehkä ensi kerralla muistan edes käsineet ja maastokelpoiset kengät. Salvarit oli nytkin mukana, ihan vaan siksi, kun arvelin että jotain tarvitaan, mutta varavaatevalikoima ei nyt ihan osunut kohdalleen.

Tuolla kaukana siintää DimÇayın patojärvi

Ajoimme Alanyasta, Kestelistä DimÇayın itäistä reunaa pitkin padon ohi ja uudelle Ak köprülle, Ak sillalle asti. Siitäkin jatkoimme vielä suoraan eteenpäin, ylittämättä siltaa. Jatkoimme matkaa aina Kuş yuvası tunneleille saakka. Kunhan et käänny missään vaiheessa Ak köprün jälkeen oikealle, vaan seuraat päätietä vasenpainotteisesti, niin tulet automaattisesti ko tunneleille. Me menimme läpi neljästä tunnelista, ja sen jälkeen oikeasti lumi veti kuskia puoleensa niin vahvasti, että matkasuunnitelma muuttui välittömästi ja hän käänsi rattia vasemmalle. Lumikuvia tulee seuraavassa postauksessa.

Kar keyfi, lumella huvittelu kesti aikansa, ja loppui palelemiseen. Palasimme tunneleita pitkin takaisin. Koskapa ystäväni kertoi uudelleenkin Kuş yuvası tien vaarallisuudesta, ja lupasi että joskus voimme kävellä siellä, niin jotenkin se tie alkoi kiehtoa... Hän sanoi tien olevan suljettu autoliikenteeltä. Vaan kun apumiehen paikalta näki että se ei ollut suljettu, ja kun mankuminen ja vinkuminen auttoi, kääntyi auto ko. tielle. No, ei hän kuitenkaan ajanut pahimpiin paikkoihin, vaan parkkeerasimme siihen ensimmäisen tunnelin vierustalle, ja se riitti tälle kertaa. Joskus myöhemmin mahdollisesti kävelemme tuota tieosuutta jonkun matkaa pidemmälle, on se sen verran kiehtova kaikessa vaarallisuudessaan ja erityisesti jylhässä kauneudessaan. Ystäväni heitti kivenlohkareen rinnettä pitkin alamäkeen. Sen ääni kuului käsittämättömän pitkän aikaa. En tiedä kuinka syvä tuo rotko on, sanon vain että SYVÄ. Tuo paikka on noin 1.000 m merenpinnan yläpuolelle. Siellä on DimÇayın alku- ja syntypaikka. 

Alanya Karapınar Mahallesi Kuş yuvası uçurum 17.11.-18

Kuş yuvası rotko. Kaikki kuvat ovat samalta pysähdyspaikalta. Me pysyimme nyt alueella, jossa on vielä putoamisen pysäyttävää puustoa, kuten ystäväni asian ilmaisi.

Milloin lähdetään kiertämään rotkon reunaa myötäilevää tietä, kävellen? Jos reunalta putoaa, on seuraava pysähdys lähes kilometrin päässä pohjalla, ellei osu olemaan tuuria niin paljon, että tömähtää johonkin isoon kiveen tai kielekkeeseen, joka pysäyttää putoamisen. Tie on kapea, hyvin kapea. Ja tien ulkoreuna on murenevaista sorttia. Myös ylärinteestä, tien yläpuolelta saattaa irrota kivi tai maamassaa, ja tuoda mukanaan hieman enemmänkin kiviä tai maamassaa. Erityisesti sateen jälkeen ympäristö on "eläväistä". Kiehtova paikka.

Alanya Karapınar Mahallesi Kuş yuvası uçurum 17.11.-18

Alanya Kuş yuvası 17.11.-18

Alanya Kuş yuvası 17.11.-18

Alanya Kuş yuvası 17.11.-18

Alanya Kuş yuvası 17.11.-18

Alanya Karapınar Mahallesi Kuş yuvası uçurum 17.11.-18