Vuoristoreissun jatkoa

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Tänä viikonloppuna ovat monet alanyalaiset vapaapäiviään yhdessä viettäneet perheet menneet vuoristoon, kuka mihinkin päin, Yhteisenä nimittäjänä on ollut Kar keyfi, hauskanpito lumella. Meidän reissumme suuntautui lauantaina Alanya Kuş yuvası rotkon suuntaan ja tunneleidenkin taakse. Heti, kun ystäväni huomasi tien lähimaastossa olevan lumen, kääntyi auton ratti ja kurvasimme risteyksestä vasemmalle, lumialueen reunaan. Ennen kuin ehdin kunnolla autosta ulos, oli ystäväni loikkinut kuin vuorigaselli erään lumisen louhikon päälle. Häntä eivät haitanneet keikkuvat kivet eikä mikään muukaan. Sinne meni niin että vilahti. Kun jäin jumiin ensimmäisen keikkukiven päälle, niin ei auttanut muu kuin alkaa heitellä lumipalloja tuonne korkeammalle...

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Siinä louhikkorinteen keikkukiven päällä tasapainotaiteillessani muistui mieleen parit punaiset kyynärsauvat, ne kotona odottavat. Hetken päästä muistui mieleen myös kuntoutussuunnitelma ja nilkkatuki, kun tuli vähän venyteltyä. Ystäväni ei tiedä viimeisimmästä nilkkavammastani mitään, enkä ole viitsinyt selittää. Siksi hän ei oikein ymmärtänyt miksi aiemmin niin innokkaana kiipeilijänä olin nyt vastahakoinen ja hiukan jähmeä. Kipu piti aisoissa. Niinpä kömmin kuin vanha mummu louhikosta alas ja tasamaalle, jossa sain pysytellä vain hetken. Sitten mentiin taas, mutta tällä kertaa sienten perässä. Olemme molemmat sieniruokien ystäviä, tosin Turkissa oloni aikana en ole uskaltanut kertaakaan poimia enkä ostaa toisen poimimia sieniä. En myöskään ole syönyt muita kuin herkkusieniä. Ihan vaan sen takia, että haluan tuntea sienen jota syön. Jos en tunne, niin en syö. Sienissä on omat riskinsä, tosin ne parhaat syötävät sienet ovatkin sitten tosi hyviä.

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Sieniä etsimme sellaisesta maastosta, josta en itse osannut kuvitella sieniä löytyvän. Ja oleellinen etsintäväline oli keppi, kuiva oksan pätkä. Ai miksikö? Koska maanpinnalla ylimpänä oli paksu kerros kuivaneita havunneulasia. Sienet olivat pääosin ruskeiden havunneulasten alla piilossa. Tuossakin kuvan paikassa oli sieniä, vaan olivat kuulemma ei-syötäväksi-kelpaavia. Aina kun minä onnistuin löytämään jonkun sienen, ja innoissani hihkuin että täällä on, täällä on, niin tuli sama vastaus: ei-syötäväksi-kelpaavia. Höh. Katsopa vaan tuota alemmankin kuvan keltaista sientä. Niin söpö, ja näyttää hyvälle 😁. Näytti minusta vähän niin kuin kuivuudessa kasvaneelta tatilta. Kun ystävä sanoi ei, niin en sitten ottanut mukaan. Itse asiassa olisi kiva joskus jatkossa mennä täällä sienikurssille. Olisi kiva oppia tunnistamaan varmuudella syötävät sienet. Täällä on paljon samoja sienilajeja kuin Suomessa, joskin kasvuympäristöt ovat erilaiset, tavallaan, tavallaan samanlaiset. 

Tatti vaiko ei? Söpö kutenkin. Jäi metsään.

 Sieniä toisissakin paikoissa etsiessämme törmäsimme moniin muihinkin sienestäjiin. Autoja ja mopoja oli parkissa lähes joka mutkassa ja levikkeellä. Ihmisiä oli metsissä sankojen ja pussien kanssa paljon. Monet liikkuivat sienien löytämisen toivossa, tosin nyt on ollut vielä poikkeuksellisen kuivaa, joten sieniä ei ole niin paljoa kuin tavallisesti runsaamman sateen jäljiltä. Vaan ehtiipä noita vielä putkahdella pintaan. Turkissa on myös tryffelisieniä, juu-u, mutta 50 cm maanpinnan alapuolella, jos oikein ymmärsin. Ja kastanjapuiden alla, juuriston läheisyydessä. Eikös jotkut käytä koulutettuja tryffelisikoja tryffeleiden etsintään???

Luonnon muovaama silmän ilo

Me emme nähneet villisikoja, emme edes pieniä sellaisia, mutta sen sijaan sain ihmetellä paria liikennemerkkiä. Alanya Sarıveliler -tiellä oli varoituskyltti villisioista. Olisi joskus jännä oikeasti nähdä sellainen, tosin turvallisen välimatkan päästä. DimÇayın ja Kuş yuvan välisellä tiellä taas oli varoituskyltti lehmistä, jotka saattavat käyskennellä tiellä. Joten äkkijarrutuksen, törmäämisen ja jokilaaksoon / rotkoon putoamisen välttämiseksi varo tiellä möllöttäviä lehmiä. Aja tarpeeksi hitaasti vaikka kaikki muut eivät ajaisi. Jotkut näyttivät kaahaavaan lujaa, ja ajoivat laidasta laitaan, koko tien leveydeltä. Ihan niin kuin Suomessakin esim. Savon pikkuisilla, kapeilla ja mäkisillä sorateillä.

Jonkun eläimen isoja... "Et kai sä paskaa kuvaa?!"

Sitten kakka-asiaa. Ensimmäinen tienvieressä ollut iso läjä oli tällainen. Olisiko hevosen, sanoi ystäväni. Ehkä on, ehkä ei. Ei vaan näkynyt hevosen jälkiä lähi tienoilla. Seuraava läjä tuli vastaan siellä sienimetsärinteellä. Siitä ystäväni kommentoi, että on ehkä karhun läjä. Oli kenen tai minkä hyvänsä, niin ulostekakut olivat valtavan suuria. Aloin kaivata takaisin autolle... Tuolla missä on otettu tuo toinen lumikuva, oli vuohien jälkiä ja papanoita niin paljon, että sai jo vähän katsoa mihin astuu. Ystäväni oli auton siivouksen suhteen hyvin tarkka, ja olisin kuullut kunniani jos olisin tuonut auton puhtaille matoille kenkien pohjassa jonkun papanan. Mutta tietoisuus siitä että alueella on karhuja ja susia sai aikaan saman "iik"-elämyksen kuin viime kesän Pihtiputaan perukoilla asuminenkin.

Luonnollista kauneutta 17.11.-18

Lumialueen vieressä, siellä missä etsimme sieniä, kukki havunneulasten seassa monia pieniä kukkasia. Tämäkin viereisen kuvan kukka oli tosi pieni, mutta värinsä puolesta erottui hyvin kaiken ruskean seasta. Oletettavasti nuo vihreät lehdet ovat samaa paria, eli kuuluvat tähän kasviin, sillä mitään muuta vihreää ei lähistöllä näkynyt. 

Eräällä pysähdyspaikallamme avatessamme auton ovia tuli vastaan tosi voimakas mutta hyvä tuoksu. Jokin matala, varpumainen kasvi tuoksui houkuttelevasti. Ystäväni sanoi, että se tuoksuu jollekin yrttiteelle. Jotakin tuttua tuoksussa oli, mutta en tiedä mistä kasvista on kyse. Kuva on tuossa alla. Toin nuo pienet kukkavanat kotiin, ja ne tuoksuivat pitkään. Kasvusto oli tien reunalla, ja vain muutaman sentin korkuista.

Tällaista tällä kertaa. Seuraavassa jatkuu ainakin hammaslääkäriasia. 

Joku tuoksuva ytti