Vuoristoreissun jatkoa

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Tänä viikonloppuna ovat monet alanyalaiset vapaapäiviään yhdessä viettäneet perheet menneet vuoristoon, kuka mihinkin päin, Yhteisenä nimittäjänä on ollut Kar keyfi, hauskanpito lumella. Meidän reissumme suuntautui lauantaina Alanya Kuş yuvası rotkon suuntaan ja tunneleidenkin taakse. Heti, kun ystäväni huomasi tien lähimaastossa olevan lumen, kääntyi auton ratti ja kurvasimme risteyksestä vasemmalle, lumialueen reunaan. Ennen kuin ehdin kunnolla autosta ulos, oli ystäväni loikkinut kuin vuorigaselli erään lumisen louhikon päälle. Häntä eivät haitanneet keikkuvat kivet eikä mikään muukaan. Sinne meni niin että vilahti. Kun jäin jumiin ensimmäisen keikkukiven päälle, niin ei auttanut muu kuin alkaa heitellä lumipalloja tuonne korkeammalle...

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Siinä louhikkorinteen keikkukiven päällä tasapainotaiteillessani muistui mieleen parit punaiset kyynärsauvat, ne kotona odottavat. Hetken päästä muistui mieleen myös kuntoutussuunnitelma ja nilkkatuki, kun tuli vähän venyteltyä. Ystäväni ei tiedä viimeisimmästä nilkkavammastani mitään, enkä ole viitsinyt selittää. Siksi hän ei oikein ymmärtänyt miksi aiemmin niin innokkaana kiipeilijänä olin nyt vastahakoinen ja hiukan jähmeä. Kipu piti aisoissa. Niinpä kömmin kuin vanha mummu louhikosta alas ja tasamaalle, jossa sain pysytellä vain hetken. Sitten mentiin taas, mutta tällä kertaa sienten perässä. Olemme molemmat sieniruokien ystäviä, tosin Turkissa oloni aikana en ole uskaltanut kertaakaan poimia enkä ostaa toisen poimimia sieniä. En myöskään ole syönyt muita kuin herkkusieniä. Ihan vaan sen takia, että haluan tuntea sienen jota syön. Jos en tunne, niin en syö. Sienissä on omat riskinsä, tosin ne parhaat syötävät sienet ovatkin sitten tosi hyviä.

Alanya Kuş yuvası 17.11.2018

Sieniä etsimme sellaisesta maastosta, josta en itse osannut kuvitella sieniä löytyvän. Ja oleellinen etsintäväline oli keppi, kuiva oksan pätkä. Ai miksikö? Koska maanpinnalla ylimpänä oli paksu kerros kuivaneita havunneulasia. Sienet olivat pääosin ruskeiden havunneulasten alla piilossa. Tuossakin kuvan paikassa oli sieniä, vaan olivat kuulemma ei-syötäväksi-kelpaavia. Aina kun minä onnistuin löytämään jonkun sienen, ja innoissani hihkuin että täällä on, täällä on, niin tuli sama vastaus: ei-syötäväksi-kelpaavia. Höh. Katsopa vaan tuota alemmankin kuvan keltaista sientä. Niin söpö, ja näyttää hyvälle 😁. Näytti minusta vähän niin kuin kuivuudessa kasvaneelta tatilta. Kun ystävä sanoi ei, niin en sitten ottanut mukaan. Itse asiassa olisi kiva joskus jatkossa mennä täällä sienikurssille. Olisi kiva oppia tunnistamaan varmuudella syötävät sienet. Täällä on paljon samoja sienilajeja kuin Suomessa, joskin kasvuympäristöt ovat erilaiset, tavallaan, tavallaan samanlaiset. 

Tatti vaiko ei? Söpö kutenkin. Jäi metsään.

 Sieniä toisissakin paikoissa etsiessämme törmäsimme moniin muihinkin sienestäjiin. Autoja ja mopoja oli parkissa lähes joka mutkassa ja levikkeellä. Ihmisiä oli metsissä sankojen ja pussien kanssa paljon. Monet liikkuivat sienien löytämisen toivossa, tosin nyt on ollut vielä poikkeuksellisen kuivaa, joten sieniä ei ole niin paljoa kuin tavallisesti runsaamman sateen jäljiltä. Vaan ehtiipä noita vielä putkahdella pintaan. Turkissa on myös tryffelisieniä, juu-u, mutta 50 cm maanpinnan alapuolella, jos oikein ymmärsin. Ja kastanjapuiden alla, juuriston läheisyydessä. Eikös jotkut käytä koulutettuja tryffelisikoja tryffeleiden etsintään???

Luonnon muovaama silmän ilo

Me emme nähneet villisikoja, emme edes pieniä sellaisia, mutta sen sijaan sain ihmetellä paria liikennemerkkiä. Alanya Sarıveliler -tiellä oli varoituskyltti villisioista. Olisi joskus jännä oikeasti nähdä sellainen, tosin turvallisen välimatkan päästä. DimÇayın ja Kuş yuvan välisellä tiellä taas oli varoituskyltti lehmistä, jotka saattavat käyskennellä tiellä. Joten äkkijarrutuksen, törmäämisen ja jokilaaksoon / rotkoon putoamisen välttämiseksi varo tiellä möllöttäviä lehmiä. Aja tarpeeksi hitaasti vaikka kaikki muut eivät ajaisi. Jotkut näyttivät kaahaavaan lujaa, ja ajoivat laidasta laitaan, koko tien leveydeltä. Ihan niin kuin Suomessakin esim. Savon pikkuisilla, kapeilla ja mäkisillä sorateillä.

Jonkun eläimen isoja... "Et kai sä paskaa kuvaa?!"

Sitten kakka-asiaa. Ensimmäinen tienvieressä ollut iso läjä oli tällainen. Olisiko hevosen, sanoi ystäväni. Ehkä on, ehkä ei. Ei vaan näkynyt hevosen jälkiä lähi tienoilla. Seuraava läjä tuli vastaan siellä sienimetsärinteellä. Siitä ystäväni kommentoi, että on ehkä karhun läjä. Oli kenen tai minkä hyvänsä, niin ulostekakut olivat valtavan suuria. Aloin kaivata takaisin autolle... Tuolla missä on otettu tuo toinen lumikuva, oli vuohien jälkiä ja papanoita niin paljon, että sai jo vähän katsoa mihin astuu. Ystäväni oli auton siivouksen suhteen hyvin tarkka, ja olisin kuullut kunniani jos olisin tuonut auton puhtaille matoille kenkien pohjassa jonkun papanan. Mutta tietoisuus siitä että alueella on karhuja ja susia sai aikaan saman "iik"-elämyksen kuin viime kesän Pihtiputaan perukoilla asuminenkin.

Luonnollista kauneutta 17.11.-18

Lumialueen vieressä, siellä missä etsimme sieniä, kukki havunneulasten seassa monia pieniä kukkasia. Tämäkin viereisen kuvan kukka oli tosi pieni, mutta värinsä puolesta erottui hyvin kaiken ruskean seasta. Oletettavasti nuo vihreät lehdet ovat samaa paria, eli kuuluvat tähän kasviin, sillä mitään muuta vihreää ei lähistöllä näkynyt. 

Eräällä pysähdyspaikallamme avatessamme auton ovia tuli vastaan tosi voimakas mutta hyvä tuoksu. Jokin matala, varpumainen kasvi tuoksui houkuttelevasti. Ystäväni sanoi, että se tuoksuu jollekin yrttiteelle. Jotakin tuttua tuoksussa oli, mutta en tiedä mistä kasvista on kyse. Kuva on tuossa alla. Toin nuo pienet kukkavanat kotiin, ja ne tuoksuivat pitkään. Kasvusto oli tien reunalla, ja vain muutaman sentin korkuista.

Tällaista tällä kertaa. Seuraavassa jatkuu ainakin hammaslääkäriasia. 

Joku tuoksuva ytti

Herkuttelua ja puutarhan perustamista

Alanya & Parvekepuutarhan riemut ja ilot alkamassa taas

Kävin hedelmä ja vihannestorilla, niin kuin joka perjantai on tapana. Avatessani kotiovea asunnossa, oven edessä oli meneillään kutsumattoman vieraan iloiset bileet: pomppis, pomppis, pomppis, elämä on ihanaa, pomppis, pomppis, pomppis. Kyseessä ei ollut Nalle Puhin Tikru, ei. Vieras oli sykähdyttävän iso ja kahdeksanjalkainen, ja hetken mietin mitä sen kanssa teen. Ennen kuin ehdin tulla mihinkään päätökseen, pläts, oli toinen käteni tarttunut sandaaliin ja eteisen kaakelilattialla oli enää märkä läntti muistona isosta hyppyhämähäkistä. Seuraava ajatus oli tyypilliseen tapaani, että onkohan niitä täällä muitakin, kenties koko perhe 😅 😁. Siksi imuri on nyt valmiudessa, odottamassa että saan aktiivisuuden puuskan ja imuroin koko asunnon.

"Pikkuisia" pinaatinlehtiä

Eilen kävin puutarhalla, ja ostin 5 isoa säkillistä multaa. Se tarkoittaa sitä, että parvekepuutarha herää taas eloon. Mullat ovat nyt parvekkeella ja yksi kukka sisällä, joten ehkä tuli sieltä. Ostin oma-aloitteisesti myös jasmiinin, ja puutarhuri ylipuhui minut ostamaan gardenian. Gardenioista en tiedä mitään muuta kuin sen, että sen kukittaminen on haasteellista, ja että ko kasvi on siksi täälläkin talviaikana paras pitää sisällä. ...ja tarvitsisin sen hoidon vuoksi rhodo-lannoitetta. Katsotaan saanko sen pysymään hengissä, pitämään nuo runsasmääräiset nuppunsa ja vielä kukkimaankin. No, kaikkeen sitä ihminen sekaantuu tuoksun vuoksi. Siinä on muuten todella upea tuoksu, kuten jasmiinissakin. 

Grillatut maksavartaat, kasvikset, salaatit, leivät 😋

Tarkoitus on istuttaa yrteistä rakuuna, timjami, basilika skeä sitruunamelissa, ne ovat jo keittiön ikkunalaudalla odottamassa. Myös pari purjoa ja pari sipulia on menossa isoon ruukkuun tuottamaan vihreitä versoja. Tekee mieli hakea vielä chili tai paprika, tai molemmat. Katsotaan nyt. Vuorivahteran taimi on lähtenyt kasvuun tulppaaniruukussa, joten sekin ruukku myllätään nyt ylösalaisin ja vaihdetaan multa sekä kasvien paikkoja. Vielä kun löytäisin timpurin, joka tekisi minulle pienen kasvihuoneen tuonne isomman parvekkeen päähän. KAsvihuonetta tarvitsen lähinnä suojelemaan syötäviä kasveja hyönteismyrkyiltä, joita sumutetaan ilmaan vähintään kerran viikossa. Mieluummin syön yrtit puhtaina.

Hyvä, pitävä pinta uudessa tasapainolaudassa

Appelsiinipuun osalta kasvatan uuden taimen. Viereisen talon naapuri lupasi palauttaa sen aiemman appelsiinipuun, jonka olin itse idättänyt ja taimettanut, sekä ruukut jotka heille menivät edellisten yrttien ja taimien mukana, mutta viimeksi kun kysyin niitä, niin hän ei halunnutkaan antaa sitä vielä takaisin sillä keräsi edelleen satoa samaan ruukkuun istuttamastani basilikasta. Ja nyt ei yhtään kiinnosta mennä vinkumaan niitä sieltä takaisin, etenkään kun viimeksi tavatessamme hän harrasti suht fanaattista vapaakirkko-helluntalaisuus-kristinuskon tapaista, ja tietysti lähetteli sen jälkeen minullekin whatsappilla oman uskonsa mukaisia raamatun säkeitä, kunnes käskin lopettaa. Joten pitäköön ruukut ja puut, kaupasta saa uusia. Pääsen paljon helpommalla kun pysyn erossa siitä tyypistä ja keskityn vain puutarhan hoitoon.

...ja hyvin toimiva alapuolikin. Oli sopivasti kallistusta.

Jos haluat löytää kuvassa olevan tasapainolaudan edullisesti, noin 30 TL, niin mene pian Bim-markettiin. Siellä oli tänään tarjouksessa putkirulla, joogamatto, tasapainolauta ja punnerrustuet yms. Putkirulla on hankittu siksi, että saan irroteltua tammikuisen säärivamman myötä säären etuosaan kasvaneitä kiinnikkeitä. Auts! Iso osa kiinnikkeistä on "revennyt auki" kävelyn, tanssin yms liikkumisen myötä, mutta jonkun verran vihlovia, kiristäviä ja kovia kohtia on edelleen. Sattuu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta positiivista on se, että koipi on kuntoutunut siitä vammasta näin hyvin. Ja tasapainolaudalla tehdyt ekat treenit osoittivat sen, että nilkkakin on kuntoutunut jo suhteellisen hyvin. Tuon sanan "suhteellisen" otan tuosta pois vasta sitten kun näen ja koen että pystyn juoksemaan nilkalla useamman kilometrin lenkin. Ihan vielä ei ole sen testaamisen aika. Vielä ollaan kävelyn, kiipeämisen / laskeutumisen ja tanssin alueilla. Juoksun aika on hieman myöhemmin.

Huomenna lauantaina on naapurikuntareissun aika, ja siitä tulee kuvia ja tekstiä sekä toivon mukaan myös hyödyllisiä vinkkejä.

Kakara

Alanyan rannikkoa 6.1.2017

Sanovat, ettei ole terveellistä istua pitkään, että pitäisi liikkua säännöllisin väliajoin. Hhmm. Kirjoittaminen on kuitenkin perinteisesti istumatyö, ellei sitten hanki jotain satulatuolia ja korotettua pöytää. Satulatuolissa on kyllä kaikki kivan esineen mahdollisuudet. Voi keikkua siinä tuolinnokassa niin kuin PikkuMyy poikkisahatun laiturin nokassa odotellessaan rantaan pääsyä. Tai voi vilkastuttaa verenkiertoa, ja rullailla pitkin lattiaa kuin pikkulapsi potkumopollaan tai -hepallaan. Ja leikkiminenkin on kuulemma terveellistä, ja sanovat, että se käy työstä, niin että mikäs siinä sitten, olisi ihan tuplasti terveellistä. Kirjoittamisesta jos saa työn, niin on se vaan hieno työ. Saa leikkiä sanojen lisäksi myös ajatuksilla ja tuoleilla, kavereiden kärsivällisyydellä ja lähes millä vaan. Tosikot ottavat todesta joka tapauksessa, epäilijät eivät usko edes itseensä, saati sitten jonkun muun teksteihin, ja nautiskelijat pitävät hauskaa.

Koska en omista satulatuolia, hevosta tai muutakaan ratsuksi kelpaavaa, ja kirjoittaa naputtelen edelleen konservatiivisesti tuolissa istuen, niin nuo kehon alimmat osat päättivät tänään hieman protestoida istumisen suurta määrää. Tai sitten ne turposivat ihan muuten vaan, huvikseen. Aamupäivällä jo lähdin aivan liian lämpimästi pukeutuneena ulos, kohti lähikauppaa, sitä pientä, jossa lukee Supermarket. Siellä sitten suklaahyllyt silmät kiinni ohittaen suuntasin päättäväisin askelin kulkuni kohti juomahyllyä ja kirkkaita. Nyt on jano, ja iso. Minua paljon pienempi ja hennompi kassaneiti kysyy, että tarvitsenko apua, ja katsoo silmät ymmyrkäisinä kahta, tiskille nostamaani isoa pulloa. Monta monituista ajatusta ehti kierähtää mielessäni, osa niistä teki jopa kuperkeikkaa, mutta niin vaan tyydyin puistamaan päätäni sanaakaan sanomatta, ja lastasin ostokset ostoskassiini. Ja huonohan siinä olisi ollut mitään sanoa, kun oli hanskat suussa ja molemmat kädet varattuja, niin ettei tiennyt mitä viskaa pois että saa suun tyhjennettyä, puhumista varten.

Rannalla istuminen on rentouttavaa ja voimauttavaa. 6.1.2017

Kaupan edessä minä ja pulloni olimme kaatua heti ensimmäiseen sadevesikouruun. Vuosi sitten hiukan naureskelin, että mitähän virkaa nuillakin kouruilla on tuolla katukiveyksen ja rotvallinreunan välissä, siellä katutasossa, mutta nyt muutamien monsuunien jälkeen en ihmettele enää yhtään. Siellä kouruissa menee vesi ja moni muukin asia hirmuista kyytiä alamäkeen. Jos pikkuisen enemmän lapsettais, tai olis vaikka pieniä lapsenlapsia, niin olisin taatusti rähmällään siellä jalkakäytävän reunalla, hirmuinen tavaramäärä vieressä. Aivan hyvin voisin kokeilla mitkä kaikki menee alamäkeen ja kuinka lujaa, samalla kun se vesikin. Pari kertaa olen jo kattellut siihen malliin, että ihan on lähellä, ettenkö testaa. Nyt kun tuo isompi taivahinen hanakin on lähes joka päivä ihan kunnolla auki, niin aivan sielua riipii, kun näkee ne kaarnalaivanuittopurot siellä villeinä virtaamassa. No niin mukulat, tarvittais lapsenlapsia, ja pian. Tai sitten tulette pelastamaan minut putkasta tai hullujenhuoneelta, jos ihan itsekseni joudun testailemaan.

Mielikuvituksella voi nähdä vedenneitojen tanssivan ;)  6.1.2017

Niin, olin kauppareissulta palaamassa, mukanani kaksi 10 litran vesipulloa ja parin kilon jogurttisanko, kun ylämäkeen koko kuormaa raahatessa katosivat kaikki muut lenkkeilyhalut jo ennen kuin pääsin edes kotiin. Koipien turvotus sen sijaan ei kadonnut mihinkään. Luonto veti takaisin tuolille, ja siinä taas näkötin naputellen, kunnes istuminen alkoi olla kivuliasta. Ei muuta kuin ne vanhemmat rymylenkkarit jalkaan, mamma alamäkeen ilman vettä ja suunta kohti uutta ja tuntematonta. Se uusi ja tuntematon on vaan jo niin kaukana, että tyydyin jälleen hieman inhimillisempään matkaan, ja päädyin erääseen itäisen rannan pärskepilveen. Kaukaa katsoen meri näytti hienosti höyryävän ja nostattavan ilmaan vaaleaa suolaista pärskettä. Ja tietysti leikin siellä vesirajan tuntumassa kameran kanssa, milloin istuen, milloin mahallaan. Fiksuna otin uudet silmälasitkin pois päästä, ettei käy niin kuin vuosi sitten. Suolapärskeiden kanssa sain linsseihin niin armottomat naarmut, ettei niillä laseilla tehnyt enää mitään. Nyt olin oppinut jo sen, mutta unohdin, ettei kamerakaan kovin intohimoisesti rakasta suolapärskeitä tai ilman suolaisia mikropisaroita. Eh.

Ensimmäisen parin, kohdalle vyöryvän aallonliepeen kanssa aivot harkitsivat jo perääntymistä, mutta kroppa kaikkine

Vasten aurinkoa otettu kuva rantavedestä 6.1.2017

kiloineen jäi miettimään, kunnes oli liian myöhäistä. Loiskis, kuin märkä kokovartalopusu. Kiitos. Kun kamerasta loppui akku, niin hetken aikaa siinä vielä istua köllöttelin kasvot aurinkoa päin. Jotenkin kummassa se aurinko katosi, ja tilalle ilmaantui violetinsiniharmaa pilvi. Aaltoja oli silti kiva katsella. Alkoi tuulla kylmästi, ja jostakin muistin sopukasta ponnahti pintaan ajatus, että kohta muuten sataa, ja kovaa. Oli ihan turha yrittää nousta ylös sieltä aikuisen-tyylikkäästi, sillä rannalta poistuessani muistutin kai isoa pikkulasta kurahousuissaan. Siinä hiekalla taapertaessani kaivoin vielä taskustani pienehkön muovipussin, ja litran verran rantahiekkaa lähti mukaan. Tuli mieleen ne tuhannet kilot kiviä, joita lentoasemien turvatarkastajat adoptoivat maasta poistuvilta lomalaisilta, pääasiassa naisilta, ja mietin, että pitäisikö minunkin potea jotenkin huonoa omaatuntoa, kun kannan rannalta hiekkaa pois. Ja Pöh. Hiekka on nyt minikasvihuoneessa, niin kuin basilikan siemenetkin, kurahousut pyykkikoneessa ja minä koneella. Ilta on siis taas ihan balanssissa.

 Tuo viimeinen kuva... kerropa, mikä siinä on hassusti, mikä ei ole ihan sitä miltä ensin näyttää. Vastaan huomisessa tekstissä kysymykseen.