Riemu ja ilo! Lentolippuja saa taas

Alanya-energiaa parhaasta päästä <3

Vilkaisin lentoja... 😍😍😍
Heinäkuun alusta eteenpäin moni lentoyhtiö näkyy myyvän matkoja pitkin eurooppaa ja Turkkiinkin. Parhaiten löysin Napsun kautta, ja löytyi myös Rantapallon kautta. Pegasoksen ja Turkish Airlinesin sivuilta löytyi myös. Finnairin sivuilta näkyi tieto, että Alanyaan lennettäisiin suorat lennot 2.8.2020 alkaen. Eri lähteiden hinnoissa näkyi sekä äkkilähtölomien edullisuus että reittilentojen viime kesää korkeampi hintataso. Aika näyttää mihin todellinen hintataso asettuu kesän mittaan.  Vaan nyt on taas huojentavaa ja virkistävää ajatella, että voi päästä kotiin sitten kun on sen aika. 

Ja kotiin päästyäni ihan ensi päivinä haluan löytää erään haudan ja käydä lukemassa rukouksen haudan äärellä, niin kuin tapana on. Pitkäaikainen tuttavani (2014-2020), kiinteistönvälitäjä, opettaja, myös tausta-apu ja turva, on kuollut 11 päivää sitten. Surullista, ja hänelle varmasti myös helpotus. Sanotaan hänelle Allah Rahmet Eylesin (Jumala olkoon armollinen), ja sanotaan myös Mekanı Cennet Olsun kun toivotaan toisen päässeen taivaaseen. Kääntäjä suomentaa sen sanoin Lepää Rauhassa. Başınız sağolsun sanotaan kun halutaan sanoa perheelle Osanottoni. Tähän on muitakin ilmaisuja, muodollisempia yms mutta en muista kun en ole tarvinnut moneen vuoteen. Ensimmäisen vuokraisäntäni hautajaisista on kai jo kolme vuotta, jos muistan oikein. Hänellekin Mekanı Cennet Olsun.

Zilli Öküz burgerien tunnus, sopii olotilaani

Juttelin eilen pitkän puhelun Alanyaan, monenlaista tunteiden kirjoa tuntien. Jaa-a. Moni asia on muuttunut koronan myötä, ja pysyykin muuttuneena. Sitten on paljon niitä asioita, jotka eivät muutu, joita korona tai mikään muukaan vastaava ei pysty muuttamaan. Alanya on ja pysyy. Se kasvaa ja kehittyy, antaa asukkailleen iloa, eloa ja turvaa. Mahdollistaa hyvän elämän, kullekin itsensä näköisen. 

Nytkin tekisi ihan ilosta mieli mennä ulos ja pitkälle potkulautalenkille täällä missä olen, mutta toissapäivän 200-kiloisen pyörätuolipotilaan työntäminen ylämäkeen sai aikaan sen, että jalkapohjasta on eräs jänne hieman revennyt, ja joku kalvo hieman vuotanut nestettä ulos... eli jalka on viiltävän kipeä tietyistä paikoista. Lääkäri käski olla levossa. Sanoi, että mitä vähemmän käytät nyt jalkaa, sen paremmin se paranee. No nyt voit ottaa aurinkoa, hatun päähän ja skumppalasin käteen v-tuili uusi pomo, ja jatkoi etteihän tuo ole edes paketissa, eihän sitä ole edes sidottu. Nyt siis on edessä lepoviikonloppu jaloille. Jää- ja ruokakaappi kaipaisi täydennystä, mutta tuon paraneminen on tärkeämpi. Vararavintoa on kyllä, ja jotain kaapeissakin.

Keittiössä juoksennellut 3 cm pitkä litistyksen jälkeen

Keittiön alakaapeissa on vipinää. Juuri niissä vetolaatikoissa, joissa on ruokailuvälineet, kauhat, lastat, leikkuuveitset, vispilät yms. Niihin ilmaantuu joka vuorokausi lisää uloste- ja virtsajälkiä. Tuholaistorjujan tuomaan ötökkätarraan ei ole tarttunut mitään. No, siihen tarttuisi pienet vipeltäjät. Mutta isot? Tuskin ne mihinkään tarraan jäävät kiinni. Hiiren ulostetta ja joidenkin muidenkin ötököiden ulostetta ilmaantuu tuonne kaapistoon. Ällöttävää, vastenmielistä ja inhottavaa! Nostin käyttämäni lusikat, haarukat ja veitset mikron päälle, jossa ei ole näkynyt mitään ylimääräistä, siis ikään kuin turvaan. En halua saada mitään tuhoeläinten levittämää tautia. 

Vetolaatikon sisältä pieni tarra-ansa ja jätökset...

Kerroin aiemmin alakerrassa asuvalle vuokraemännälle, että täällä on taatusti hiiriä. Hän ei uskonut, tai ei halunnut välittää. Tuholaistorjuja vahvisti että on. Sitten näin tuon viereisessä kuvassa näkyvän, 3 cm pitkän otuksen keittiön lattialla, ja kuvassa on se mitä jäi jäljelle kun liiskasin ötökän. Sitä ei ole virallisilla tahoilla pystytty vielä tunnistamaan. Epäviralliselta taholta on tullut tieto, että ötökkä muistuttaa tosi paljon Argentiinan torakkaa, eli sitä ötökkää millä ruokitaan lemmikkiliskoja ja -hämähäkkejä. Se on sama torakka, jota myydään eri puolilla eurooppaa grillattuna ihmisten naposteltavaksi. Myös Suomessa mm. Kampissa myydään argentiinan torakkaa ihmisten ruoaksi. No, nyt tällä reissulla olen oppinut millä ruokitaan isoja hämähäkkejä... yök!

Yksi parhaista paikoista, Kleopatraranta, Alanya

Makuseikkailukin kävisi...

Takaisin Alanyaan. Arkielämän ja liikkumisen normalisointi koronarajoitusten jälkeen on meneillään. Moni palvelu availee lähi aikoina oviaan. Myös rantojen palvelut tulevat avautumaan turvavälit ja hygienian huomioiden. Alanyan uutiset kertoivat myös Gazipasan lentokentän avautuvat kesäkuun alkupäivinä, en vaan muista tarkkaa päivää. Oletettavasti ensin maan sisäinen lentoliikenne palaa ja sitten kansainvälinen. Alanyan Gazipasan lentokentällä on tehty koronaviruksen ja muidenkin tarttuvien tautien vuoksi muutoksia, jotka ymmärtääkseni tulevat jäämään pysyviksi. Näillä muutoksilla pyritään käsittääkseni takaamaan entistä turvallisempi matkustaminen myös infektioiden torjunnan näkökulmasta. Hienoa, että tätäkin puolta on ajateltu niin tämän hetkistä kuin tulevaakin silmällä pitäen.

Pian on taas se aika, kun pääsee lomille, lennoille ja kohti uusia seikkailuja. Sielu kaipaa seikkailua 😊


PS. 
LIsätty vähän myöhemmin:
Pari yhteydenottoanne oli jostain syystä mennyt vanhaan sähköpostiin, ja näin ne nyt kun siivosin sitä postia. Olen tarkoituksella ollut kirjoittamatta koronarajoituksista sekä siellä Alanyassa että täällä missä nyt olen, ja pyrkinyt tuomaan jotain muuta ajateltavaa, silloin harvoin kun olen saanut kirjoitettua. Monta kertaa olen avannut Bloggerin kirjoitusmielessä, mutta sulkenut ilman tekstiä, kun ajatuksissa ja elämässä päällimmäisenä on ollut asioita joita vaan ei voi jakaa täällä. Yksi oleellinen kriteeri on ollut viime kuukausina se, että en anna negatiivisille asioille niin paljon huomiota kuin joskus aikanaan. Negatiivisuudella on jo tarpeeksi otetta tästä maailmasta. Siksi nostetaan tietoisesti positiivisia esille, autetaan hyvää puolta. 

Reissuni on kestänyt nyt 4 kk, ja kestänee vielä maksimissaan toisen 4 kk. En ole vielä päättänyt milloin palaan Alanyan kotiin, mutta varmaa on vain se, että niin kauan kuin elän palaan aina Alanyan kotiin mikäli mahdollista. Siinä vaiheessa jutut muuttuvat taas konkreettisesti Alanya-sisältöisiksi ja sitä elämää kuvaavemmiksi. Voi olla että lennän kotiin heinäkuussa, tai sitten vasta syyskuussa. Aika näyttää.

Uusi asunto taas mielessä, ja vanhat

Josko sitä hakeutuisi ratsastustunneille...

Neulominen voittaa kirjoittamisen tällä hetkellä lähes joka kerta kun edes ajattelen blogiin kirjoittamista. Elämä on jumissa omalla tavallaan, ja olen itsekin jumissa tässä tilanteessa. Hieman mietityttää työkaveri, joka vaihtoi maanantaina työpaikkaa viiden minuutin harkinta-ajalla. Olisiko minustakin siihen, tavoittelemaan hieman haastavampaa ja siten mielekkäämpää työtä, vai pysynkö tässä missä olen ja yritän sopeutua siihen, että työpäivän ainoa haaste on päättää missä kohden päivää syön purkkieväät. Arki on tapahtumatonta ja tasaisen harmaata. Työpäivästä selviäminen ei vaadi ajattelua, vaan konemaista toistoa ja helppojen rutiinien toistoa. Toistaiseksi ei ole näkyvissä tarvetta hengityskonehoitajalle, ellei jostakin putkahda uusi konepotilas. Tai jos en tee kuten kollega, eli vaihda työnantajaa. Jaa-a, mitähän tässä tekisi. Jaa-a, jatkan kai neulomista, ja menen huomenna normaalisti töihin.

Silti joskus jostain putkahtaa yllättäen ilonpilkahdus, nauru, valonsäde tai lämmönlähde. Nyt mielenkiinnolla odotan mitä tuleva viikko tuo. Perjantaina poljin pyörällä 13 minuuttia ylämäkeen, joka jyrkkeni säännöllisin väliajoin. Yritin kuvitella itseni Alanyaan polkemaan ylös Mahmutlarin mäkeä, ylös Taurusvuoriston rinteitä. Sillä innolla meni koko urakka. En kysynyt kuinka kauas pääsin, tein vaan mitä käskettiin. Sydänlääkäri toivoi, että saisin pulssin nousemaan lähelle kahtasataa. Sain. Rasitus-EKG:n tulos oli kaikin puolin positiivista kuultavaa. Ei ole sepelvaltimotautia. Ja olen kuulemma ikäisekseni ja kokoisekseni hyvässä kunnossa. Siitä iso kiitos potkulaudalle. Se on ollut ilo.

Tosmurin silta ja jääräpäinen pappa

Tänään aloitin lopultakin akryylimaaleihin ja niillä maalaamiseen tutustumisen. Luin jopa maalien käyttöohjeenkin, ja siinä kohden kun sanottiin että suojaa pöytäpinnat, matot ja itsesi naurahdin hilpeästi hiljaa sisäänpäin. Enhän minä mitää sotke. Olisinko ehtinyt maalata 5 minuuttia, kun etsin jo märkää rättiä jolla pelastaa maaliin tuhriutunut pöytä... en kyllä ymmärrä mistä se maali siihen pöytään tuli, ja miten se noin joka paikkaan levisi. Enhän se minä ollut, vaan kuka! Voi olla, että suojaan seuravalla kerralla ainakin pöydän. Mitä muuta opin tällä lyhyellä tutustumisella on se, että värien sekoittaminen ei toimi ihan samoin kuin akvarellejä maalatessa. LIsää harjoitusta ja lisää kokeiluja, niin ehkä tuokin maisema valmistuu. Alanyan Kestelistä on tullut kuvattua sellainen maisemakuva, josta saa helpohkon taulun aiheen tällainen vasta-aloittelijakin. Siitä aiemmin kertomastani tukaani-viidakko-kuvasta en uskaltanut aloittaa, sillä se olisi kiva saada sellaiseksi että sen kehtaa ripustaa seinälle. Siksi päädyin aloittamaan pienemmästä ja monella tapaa helpommasta maisemasta.

Alanyan toukokuuta parin kolmen vuoden takaa

Tässä välissä keitin turkkilaisen kahvin. Cevzeä ei ole, mutta pikkukattilalla keittäminen onnistuu ihan yhtälailla kuin cevzelläkin. Kovin riittoisia ovat olleet nuo pussit jotka toin tullessani Alanyasta. Töissä tulee juotua suodatinkahvia, ja sekin menettelee kun se on tarpeeksi vahvaa. Kahvin tuoksu on yksi iloista, ja kupillinen vahvaa, mustaa ja pehmeänmakuista kahvia rentouttaa hyvin. Ja vie mennessään Istanbuliin, sille pikkukujalle, jossa kahvinjuonnin opin. Katselen edelleen youtubesta Payitaht Abdunhamid -sarjaa, ja historialliseen IStanbuliin sekin sijoittuu. Jospa Covid-19 alkaisi väistyä ja pääsisimme taas normaalisti matkustamaan. Jospa, kunpa, jospa... kaikki aikanaan.

Täällä kovin pohjoisessa katselen ikkunasta ulos, ja näen edelleen lehdettömiä puita, pieniä lumikasoja ja ruskehtavaa nurmikkoaluetta. Vihreydestä ja vehreydestä ei ole vielä tietoakaan. No, en olekaan koskaan ennen viettänyt näin pitkää aikaa näin pohjoisessa, eikä ole mitään käsitystä siitä miten täällä kevät etenee. Siis että tuleehan se, pliis! Alanyan suunnalla on erityinen lämpöaalto, 😍ja mittarit nousivat näyttämään jo +35 - 38 C lämpötiloja 😍. Ja mitä minä teen -vedän villapaidan päälle ettei palele sisällä, ja ulkona käytän edelleen talvitakkia ja hanskoja. *Tähän kohden tarvitaan se itselle kohdennettu motivointipuhe*

Itse asiassa myös viihdyn täällä, tässä harmaassa kaupungissa ja ärsyttävässä neljän ruuhkassa. Viihdyn myös työssä, jossa jokaisena päivänä on joku syy hymyyn ja hyvään mieleen. Nyt ei ole niin akuuttia ja vaativaa työtä kuin mitä eniten toivoisin, mutta tälläkin työllä on hyvät hetkensä, ja useimmiten valmista kahvia keitettynä. Isopomokin on ihan jees ja on monta mukavaa työkaveria. Sen lisäksi tämä loppuu aikanaan, ja alkaa taas Alanyan jakso, ehkä lyhyt mutta ytimekäs. Ja Alanyassa on luvassa odotettuja uusia kuvioita, kaivattuja vanhoja kuvioita ja sitten kaikkea sitä ennalta-arvaamatonta, jota ei voi välttää.

Alanyan asuntotilastojen mukaan paljon asuntoja on myyty myös viime kuukausien aikana. Ja paljon asuntoja on tullut myyntiin siksi, että ne ovat olleet jonkun lainan takauksena. Asuntojen hintatasossa on kuulemma tapahtunut känne laskusuuntaan. Se olisi hienoa. Vieressä kuva Kestelistä ja silloisesta naapuritalosta. Tuon talon parvekkeen nurkka oli vain parin metrin päässä minun makuuhuoneeni parvekkeesta. Oikealla puolella kuvaa olisi Akropol-hotel, no on se siinä edeleen vaikkei kuvassa näykään. Ja vasemmalla olisi Summer Sun apart, js muistan nimen oikein. Meidän talollamme oli turkkilainen nimi ja asukkaisto, naapuritalo oli myyty pääosin turisteille. Uima-allas, sauna ja kuntosali oli yhteinen SUmmer sunin kanssa, samoin hallinto. Ilman Green Life-hotellin aiheuttamaa meluhaittaa asuisin todennäköisesti edelleen tuolla. Mutta mistä sitä tietää, josko Kestel olisi myös se seuraava osoite, tosin joku oikeasti rauhallinen ja meluton alue. Nykyisessä asunnossa on oma hyvät puolensa, gekkosta ja hämähäkistä huolimatta, ja ansiosta. Silti on taas aika katsella mitä on tarjolla asunnonmyyntirintamalla.

Toivorikkaasti uusia tuulia kohden 😊 Vietä hyvä viikko!

Väliaikatietoja

Kolme ja puoli viikkoa on mennyt uusissa tuulissa ja kotisairaanhoidossa. Niin, olen kiertänyt ihmisten luona, kodista kotiin ja tehnyt ne hoito- ja
avustustoimenpiteet mitä missäkin on ollut tarpeen ja mahdollista sekä toimenkuvan mukaista. Monenlaisia ihmisiä on tullut tavattua, monta kotiovea avattua ja ennen kaikkea kierrettyä tämän kaupungin ja lähitienoon katuja kilometritolkulla. On ollut kiehtovaa ajella ihan uusille asuinalueille, entuudestaan tuntemattomille kaduille ja joskus tutuillekin. Navigaattori on ollut tarpeen ja suureksi avuksi. Kahden viikon jälkeen alkoi jo joidenkin asiakkaiden osoite löytyä ilman navigaattoria. Joskus osasin myös takaisin toimistolle ilman navigaattoria, mutta en aina. Aamuisin töihin mennessä kyllä löysin tien toimistolle ja töistä poistuessa asunnolle, mutta eri puolilta kaupunkia ja ympäristöä vain toisinaan. Tähän on mahtunut paljon elämyksellisiä ajokilometrejä, niin hyvässä kuin pahassa. Positiivista on se, että näiden kolmen ja puolen viikon aikana vierailla ja joskus erityistäkin otetta vaativilla työautoilla kaupunkiliikenteessä seikkaillessa ei aiheutunut vahinkoa ihmisille eikä autoille, ei eläimillekään. Lieviä kauhun hetkiä sen sijaan tuli parissa äkkijarrutuksessa, niin, ja tuli tavaratkin penkeiltä alas varsin rivakasti. PAhinta oli vaihtaa manuaalivaihteisesta autosta automaattivaihteiseen ja taas takaisin manuaalivaihteiseen. Siihen liittyy nuo äkkijarrutukset ja muut...

Edellisestä kirjoituksesta on näköjään liian kauan, sillä bloggerkin on ehtinyt muuttua tässä välissä, ja paljon. On muuten epämiellyttävää opetella taas uutta Bloggeria, ja ainakin näin aluksi hölmöltä tuntuvaa uutuutta, mutta jospa tämänkin kanssa selvitään. Tämä näkymä toimii läppärillä hankalasti, esim alin rivi jää "waiting for googleusercontent.com harmaan palkin alle piiloon... Toinen epämiellyttävä projekti on käytetyn auton osto. Heti aluksi osuin sellaiseen autokauppaan, jossa naismyyjä valehteli minulle ihan päin näköä yhtään häpeilemättä autoon liittyviä asioita. Ensimmäistä koeajoin 200 metriä, toista 600 metriä ja kolmannen kohdalla uskoin jo, ettei siitä paikasta löydy mitään mieluista. Sen jälkeen meni monta päivää, että katselin vain, en edes kysynyt saati koeajanut. En uskonut niihin myyjiin, tai siis niiden myyjien rehellisyyteen. Kun menin naisena yksin autokaupoille, vieläpä firman työvaatteissa, niin ei siitä mitään hyvää tulosta tullut. Lopulta oli jo pakkotilanne löytää joku tieliikennekelpoinen kulkuneuvo, sillä bussiliikenne on täällä lähinnä koululaisia ja eläkeläisiä varten, ei palvele ainakaan minun työmatkojeni osalta. Kotisairaanhoidon jakso nimittäin loppui, ja palaan takaisin hengityskonepotilaiden hoitoon. Niihin työmatkoihin tarvitsen välttämättä auton. Itse asiassa en vieläkään tiedä miten lopulta käy, sillä myyjä katsasti auton, korjaa korjauskehotuksen aiheuttaneet kohdat, ja koska niitä oli tarpeeksi monta, niin  käyttää vielä uudestaan katsastuksessa poistaakseen hylkäävän päätöksen. Sen jälkeen minä joudun viemään auton vielä ainakin tuulilasin vaihtoon. Ja toki sitä ennen ja siinä samalla yritän päästä kulkemaan työpaikan ja asunnon väliset matkat.

Tällä hetkellä Alanyaan paluu tuntuu hirvittävän kaukaiselta ja erityisesti koronakriisin takia. Olen ollut poissa kotoa kolme kuukautta! 3 kk on näköjään kipukynnyksen raja... taas tässä kohden iskee tunnemylläkkä, ja kotiinpääsyn kaipuu. On kuitenkin ihan eri asia asua toisen kalustamassa asunnossa, vailla henkilökohtaisia asioita (paitsi vaatteet ja matkalaukku). On kuin olisi koko ajan poissa jostain ja ei missään. VAikka tässä on omalla tavallaan hyvä olla, ei tämä korvaa omaa kotia. Koronakriisin takia on tullut oltua vain töissä ja asunnolla. Mitään harrastuksia tai edes ulkoilua ei ole ollut, paitsi  tämän autottoman viikon ajan 2 km päässä olevalle bussipysäkille kävely. Toisaalta toivon että kuntosalit, liikuntaryhmät ja tanssikoulut pääsevät aloittamaan uutta kesäkautta innolla ja avoimin ovin, toisaalta hiukan hirvittää mennä minnekään ryhmätunneille. Jospa tämä tästä vähitellen normalisoituisi, ja jospa opin odottamaan kärsivällisesti. Sen verran kerron töistä, että meillä henkilökunnassa ei ole ollut mitään koronaepidemiaa. Kukaa ei tiedä onko joku sairastanut, eikä itsekään tiedä on itse sairastanut vai ei. JOtain pientä ja lievää on ollut ja mennyt, vaan kun ei testata niin ei tiedetä. Toisaalta olisi helpotus tietää sairastaneensa, tietää olevansa edes jollain tapaa voiton puolella tästä erästä. Seuraavista ei tiedä. Lisätty pari päivää myöhemmin: nyt on lähituntumassa, ja seuraavat kaksi viikkoa näyttää sairastinko jo vaiko en. Iik!

Positiivinen uutinen on että lentoyhtiöt aloittavat taas lentoja Alanyaan, ainakin Turkish Airlines aloittanee kesällä. Ja positiivista on sekin, kun täällä kaukana voi muistella niitä monia, monia hyviä muistoja joita Alanyasta ja TUrkista on. Voi täällä toki tehdä paljon muutakin. Hienoa on myöskin se, että on ollut mahdollista käydä tapaamassa perheenjäseniä, nähdä pitkästä aikaa ja viettää edes hetki yhdessä. Omalla tavallaan on ollut mukavaa tavata uusia ihmisiä ja tutustua uusiin alueisiin, uusiin hoitoyhteisöihin  jne... mutta yli kolmen kuukauden mentäessä paljosta uudesta ja paljosta vaihtuvuudesta sekä matkalaukkuelämästä yhteenlaskettuna tulee myös rasite. Ehkä suurin rasite on olla paljolti ulkopuolinen suurimmasta osasta tätä yhteiskuntaa ja sen tapahtumia. Vai johtuuko tämäkin vain koronarjoituksista ja tästä erilaisesta tilanteesta, en tiedä. Osittain tämän vuoksi en ole tässä välissä kirjoittanut, koska en ole halunnut kirjoittaa kaikesta siitä negatiivisesta mitä tunnen ja koska väsyneenä ja osin stressaantuneenakin on joskus vaikea tuntea positiivisuutta. Positiivisuutta on helppo nähdä, mutta sen eläminen eli tunteisiin asti saaminen ei ihan aina onnistu. Toki aina ei tarvitse onnistuakaan, mutta negatiivisuutta en halua nykyään enää jakaa, vaikka se täällä pyrkiikiin osaksi viikkottaista elämää. Tämänkin vuoksi kaipaan Alanyaan. En halua enää muuttua takaisin sellaiseksi, mitä olin aiemmin, vaikka täällä ympäristö kutsuukin siihen melko vahvasti. Ei kiitos.

Harrastusrintamalla ei tapahdu muuta kuin neulomista, Payitaht Abdulhamidin katsomista ja aktiivisia jääkaapilla käyntejä. Miesrintamalla ei mitään eikä mistään, osin siksi että olen estänyt yhteydenotot ko numerosta. En jaksanut runsaasti aikaa vieviä tyhjänpäiväisiä keskusteluja liian monta kertaa päivässä, ei mistään tärkeästä aihepiiristä. Tai ehkä se oli se asenneilmapiiri tai sen puute, kuka tietää. Jos olisi soittanut tai viestitellyt vaikkapa kerran viikossa, niin todennäöisesti tilanne olisi toinen. 3-6 kertaa päivässä (nyt tästä uudesta Bloggerin versiosta mikä täällä Pohjolassa näkyy, ei löydy enää edes hymiöitä, vain vanhanmallinen kirjoituskonenäyttö. Muuten tuossa olisi se apinan pään kuva silmät peitettyinä. Eikä tätä saanut muutettua sellaiseksi kuin se oli Turkissa ollessa ja vielä kuukausi sitten täälläkin.). Valokuvia tuli aiemmin otettua 1.500 -3.000 kuvaa kuukausittain. Nyt kolmen ja puolen kuukauden aikana alle 10. Kirjoitusprojektitkaan eivät etene. Kello on 21:39 ja viimeistää klo 22 on oltava nukkumassa, sillä herätys on nyt viimeistään 5:45. 6:30 alkaa työpäivä. Kolmen jälkeen, ennen neljää olen asunnolla, aikalailla väsyneenä ja nälkäisenä. En ole vieläkään keksinyt miten hoitaisin syömisen, kun maidottoman-gluteenittoman ruoan pitäisi säilyä tuntikausia lämpimässä autossa, sen pitäisi olla sellaista että sen voi sotkematta ja helposti syödä autossa jossain parkkipaikalla asiakaskäyntien välissä, ja se ruoka ja juoma ei saa aiheuttaa pissahätää, koska henkilöautossa on huono pissata. Kun aamulla lähden toimistolta viimeistään seitsemän maissa, niin olen takaisin toimistolla seuraavan kerran kahden maissa iltapäivällä. JOskus harvoin aiemmin. Siinä välissä ajan autolla paikasta paikkaan, hoidan työtehtävät ja ajan taas seuraavaan paikkaan. Hyvä puoli on se, että tässä ei ainakaan työaikana pääse paino nousemaan. Sitten asunnolle tultua... otetaan vahinko takaisin, ja syödä mussutetaan koko ilta.

Jos Blogger jää tällaiseksi kankeaksi ja toivottomaksi kuin mitä se nyt tätä kirjoittaessa on, niin tässähän saa ruveta katselemaan uutta blogialustaa. MIkähän tämä muutos on? Onko kehittyneempi versio muuttunut maksulliseksi huomaamattani? Vai onko kyse siitä että kirjoitan tätä turkkilaisella läppärillä Pohjolan perukoilla? JOspa on vaan väliaikainen ongelma, huono versio tai tilapäinen huononnusmutos...

Voimia viikkoosi, mitä se ikinä pitääkään sisällään. Ja muistathan unelmoida :)

Matkakuvia, lisää kuvia

Tästä olin ostamassa tonttia vuosi sitten. Halusin, ei myyty.

Sairaanhoitaja sanoi minulle sairaalassa tänään, että "suoristapas ryhtiäsi että oikenee nuo makkarat, niin saan teipattua nämä johdot paikalleen" Ja minkähän minä mahdoin kuulla noista kolmesta asiasta jotka hän sanoi? ...että oikenee nuo makkarat... aih, liikkumattoman elämä, epäsäännöllinen ruokailu ja hömppäruoka on edesauttanut ulkoisen olemuksen kasvatusta. Teipit tuolla kutittavat, ja muistuttavat, motivoivat. Ai mihinkö -vaikkapa tanssitreeneihin. Eilen yllätin itsenikin osallistumalla Urban Moves -etätanssitunnille. Ja nautin tanssin ilosta! 

Eilen lueskelin valtion sivuilta ohjeita ja

Mantelipuita ja muita, sekä eteen aukeava laakso

säännöksiä koskien eurooppalaisen auton viemistä Turkkiin. Taas kerran pohdin hetken aikaa sitä, ostaisinko jonkin halvan auton ja menisin sillä. Taas kerran. Säännöstö on aikamoisen moniulotteinen, enkä voi vieläkään sanoa että olisin sen yksiselitteisesti ymmärtänyt. En vieläkään tiedä mitä teen. Uutena asiana ymmärsin nyt sen, että en ymmärrä kokonaisuudesta kuin pienen siivun. Aiemmin kuvittelin ymmärtäväni edes hieman enemmän. Uutta oli myös se, että Turkissa oleskeluluvan turvin asuvan ulkomaalaisen pitää ennen auton tuontia asua TUrkin ulkopuolella vähintään 6 kk, tai tuontilupaa ei saa. No... Seuraavan kerran kun käyn Helsingin seudulla, haluaisin käydä Turkin suurlähetystössä tms kysymässä mitä mikäkin kohta konkreettisesti tarkoittaa. Kysymyksiä olisi ihan vaan muutama. Esimerkiksi veron määrä ei ole selvinnyt millään tavoin.

Naapurissa mummo ja pappa

Diriliş Ertuğrul on nyt katsottu kokonaan, ja Kuruluş Osman etenee mielenkiintoisesti mutta 1 jakso / viikko vauhtia. Siksi tarvitsee löytää uusi. Pitkään etsin ja mietin mikä on seuraava, ja harkitsin mm. Payitaht Abdulhamidia ja muita historiapohjaisia sarjoja. Lopulta pienellä itsepakottamisella päätin jättää tv-sarjojen maailman toistaiseksi vähemmälle, ja päädyin jatkamaan kieliopintoja Anatolian yliopiston kielikurssiohjelman kautta. Sarjat olivat viihdyttävämpiä, sen voin taata, mutta tämä vie kokonaisuutta paremmin eteenpäin. Oletettavasti. Ninä hetkinä kun opiskelu uuvuttaa voi taas virkistää itseään tv-sarjoilla.

Muuten... Alanyassa on meneillään neljän päivän ulkonaliikkumiskielto koronaepidemian hillitsemisen ja kaupungin pintojen puhdistamisen / desinfioimisen ja koronan luontaisenkin kuolemisen vuoksi. Eikös se elä monilla pinnoilla 3 vrk. Lisäksi Turkissa on alkanut paaston aika Ramazan (Ramadan), ja se kestää kuukauden tästä eteenpäin. Jospa sen jälkeiset Bayramit (juhlat) olisivat jo normaalit, ilman koronarajoitteita. Toivottavasti. Aika näyttää.

Toinen haluamani tontti, luoteisnäköalaa

On outo tunne olla näin pitkään pois Alanyan kodista. Omalla tavallaan jopa uuvuttava tunne. Ensi viikolla tulee täyteen kolme kuukautta. Kolme kokonaista kuukautta pois kotoa. Vaan kun ei se edes lopu siihen, eikä kuuteenkaan kuukauteen. Kaipauksen täyteistä koti-ikävää, mutta hyväntuulisessa työporukassa aika menee nopeasti. Tämä vuosi on niin erilainen, kuin se vaan voi olla. Ja minä olen luvannut olla töissä taas pidempään kuin mitä ensin suunnittelin. Pidempään ja pidempään. Veroprosenttiakin on nostettu 9 kk työskentelyä vastaavaksi. oi joi. Vaan on koronasta hyötyäkin. Jos sairaanhoitajana selviän tästä taudista hengissä, niin koko ajan on töitä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja palkkaakin saa. Monessa ammatissa on heikommin. Tässä ei ole aineellista hätää. Kuinka erilaista elämäni olisikaan, jos olisin jäänyt Alanyaan täksi ajaksi.

Tontilta etelään aukeava laakso. Ei myyty minulle tätäkään.

Muutamien metrien päässä, naapuritalon katon harjalla kovassa tuulessa keikkuva harakanpoikanen on hellyyttävä näky. Olo on vähän kuin harakalla. Kiiltävä houkuttaa, ruoka ja lämpö houkuttaa, ja tasapainon säilyttämiseksi on parasta kääntää nokka vastatuuleen. Puhaltakoon tuulet niin kuin puhaltaa, aina voi vähän korjata asentoa ja tarkistaa suuntaa. Voi levähtää hetken, levittää taas siivet ja nousta uudelleen lentoon. Seuraavaa lentoa odotellessa voi vaikka unelmoida vanhoja matkakuvia katsellen.

Uusia kujeita, uusia kuvioita

Kader (kohtalo)

Alanyan valkoinen lilja parin vuoden takaa

Pää on ihan yhtä tyhjä kuin tämä valkoinen sivu, johon tekstiä kirjoitan. Jotain on reunamilla, ulkonaisesti pikkujuttuja vaikka hyvinkin tapeellisia silloin kun niille on tarve. Muilta osin täysi valkoisuus odottaa, odottaa ja odottaa. Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä vaikeampi on aloittaa. Siksi päivittäinen kirjoittaminen on enemmän minun juttuni. Ja silloin kun päivissä ja tunneissa on elämää ja sellaisia asioita, joista voi ihan luvan kanssa kirjoittaa, on tekstin tuottaminen helpompaa. Viimeiset kolme päivää olen ollut vapaalla, ja olen tietoisesti tuulettanut ajatuksistani pois sinne kuulumattomat asiat.

Joillakin ihmisillä on taipumusta tehdä omasta pahasta olostaan myös toisten paha olo, taipumusta tartuttaa ja jakaa eteenpäin sitä taakkaa mitä itse itselleen kokoavat. Mutta... mutta sehän on valintakysymys. Jokainen voi itse valita miten suhtautuu eteensä tuleviin asioihin. Jotkut valitsevat katkeroitumisen ja vihan tien. Toiset osaavat valita eri tavoin, ja rakentaa päiviinsä vallitsevista olosuhteista huolimatta mahdollisimman sisältörikkaita ja tunnerikkita tunteja ja päiviä. Olen kokenut elämäni aikana molempia puolia, kulkenutkin molempia teitä. Mutta onneksi en ole koskaan jäänyt katkeroitumisen tielle, tai vihan tielle, vaikka sinne opastajia ja houkuttelijoita on ollut elämäni eri vaiheissa paljon. Onnekseni on aina ollut yksi sellainen taho, joka on ohjannut näkemään hyvää mieluummin kuin pahaa, joka on vetänyt pois negatiiviselta tieltä ja sanonut kerta toisensa jälkeen, että hyvä voittaa aina lopulta pahan. Onneksi on ollut ja on. Yksin lipsahtaisi niin helposti.

Joltakin kävelyretkeltä, olisinko ollut Oban perukoilla

Luin Suomen uutisista, että koronaepidemian oletetaan jatkuvan pitkälle syksyyn asti. Se mursi taas monia haaveitani loppukesän sukulaisvierailuista, lavatansseista ja eräille festareille osallistumisesta. Nyt ei tarvitse miettiä niitä. Se muutti myös Boråsin reissuni aikatauluja, sillä oletettavasti sielläkin jatkuu epidemia samoin kuin monessa muussa maassa. Tai no, mistä tästä lopulta tietää vielä mikä on aikataulu? Sen näkee vasta kun sen elää. On vaan parasta osata olla luottavainen ja levollinen, tietää että asiat menee niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Kader (kohtalo).

Yllättäen kaipaan aika paljon Alanyan Teatterin näytäntöjä, ja siellä torilla myytäviä tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Tänäänkin yritin löytää mieluisia täältä, mutta luomutuotevalikoima oli rajallinen (pieni) ja päädyin lopulta taas riisikakkuihin, oliiviöljyyn ja soijajogurttiin. Maidottoman ja gluteenittoman ruokavalion helpot välipalat. Vuokraemäntä oli ostanut minulle uuden isohkon kattilan, ja nyt se oli jo sen kokoinen, että viitsin keittää pitkään kypsytettävää ruokaa. Litran kattilalla ei ole tullut tehtyä mitään muuta kuin teetä... Sen sijaan syvä uunivuoka on ollut tehokäytössä, ja sen kyllä huomaa mm. käsivarsiläskeistä. Jep, en ole pystynyt pitämään ketodieettiä yllä, enkä ole liikkunut saati urheillut, joten paino on noussut, paljon.

Viimeisen kahden viikon aikana on valmistunut xl-kokoinen villapaita, jonka itse asiassa piti olla pienempi, vaan kun ei ole. Jossain kohden silmukkamäärää laskiessa ja valitessa on tapahtunut moka. Tämä Novitan lanka on ilmeisesti paksumpaa kuin se, josta tein edellisen villapaidan. Tämä kokomoka tarkoittaa sitä, että villapaita menee jollekin muulle kuin minulle, ja saan taas aloittaa uuden neuleprojektin. Ellen sitten pura... ei, ei, ei ja ei. Noin isoa työtä en pura, jos se vaan jollekin muulle sopii ja kelpaa. En tiedä tuleeko seuraavan hengityskonepotilaan / asiakkaan luona yövuoroja vai ei, yövuoroissa on tuostakin suurin osa neulottu. Se ratkeaa lähi aikoina. Tosin parhaillaan alkaa olla ne kevätsäät, jolloin tuollainen villapaita olisi parhaimmillaan.

Jospas tästä suoriutuisin yöunille, sillä huomenna on aikainen aamuvuoro, uudet ihmiset ja uudet kujeet. Hhmm, ja navigaattorin opastuksella ajamisen päivä. Tämä kaupunki on edelleen käsittämätön, mutta niinhän oli Boråskin. Pitkään eksyilin enkä kunnolla hahmottanut kaupungin katuja ja sokkeloita, ja tässä on jotakin samaa. Erona on vain se, että nyt olen liikkunut autolla ja orjallisesti aina samoja reittejä, Boråsissa käytin busseja ja kävelin paljon. Täällä on liian pitkät välimatkat kävelemiselle ja bussiyhteydet eivät ole olleet tarkoitusta palvelevat. JOten suurin osa kaupunkia on jäänyt eksymättä, seikkailematta ja tutustumatta. Paitsi että huomenna siihen saa tehotuntumaa. Iik, ei kun Jes!

Yksi sielunmaisema

Mielenkiintoista nähdä mitä viikko tuo tullessaan <3

Kurtussa, hengissä ja valoon päin

Kurtussa, hengissä ja valoon päin <3

Mitäpä kuluneesta viikosta sanoisi... Paljon tulee edelleen kysymyksiä siitä missä olen ja mitä teen. Se mitä teen, on hengityskoneessa olevan potilaan hoitoa sairaanhoitajan näkökulmasta. Missä -jossakin Pohjolassa, siellä missä iltavuoron jälkeen asunnolle ajaessa näkee auringon laskun viimeisiä säteitä, missä muuttolinnut palailevat ja missä on peltoa pellon jälkeen. Asun isohkon kaupungin keskustan tuntumassa, ja kyllä, eksyn edelleen niin kävellen kuin autollakin, jos poikkean vähääkään työmatkareitiltäni tai lähikauppareitiltä. Ja aamuvuoroon ajaessa näen auringonnousun...

Eilen BüyükAlanya Media oli jakanut Facebokissa videon hiljaisesta, erittäin hiljaisesta Alanyasta. Jaoin itsekin sen eteenpäin aika monelle tuttavalle. En hiljaisuuden takia, vaan ympäristön ja maisemien. Alanyassa oli poikkeuksellinen tilanne, 48 tunnin ulkonaliikkumiskielto koronainfektion sammuttamisen vuoksi. Mikäli olen käsittänyt oikein uutisointien, kuvien ja videoiden perusteella, niin Alanyan kadut ja pinnat on puhdistettu monin eri tavoin. On pesty ja desinfioitu. On hienoa, kuinka tosissaan ja perusteellisesti kaupungin ja valtion johto toimii koronaa ehkäiseviin toimenpiteisiin. Olisi tosi hyvä, jos Alanyakin pääsisi koronasta eroon näin vähin ihmismnetyksin kuin mitä tähän mennessä on ollut. Samoin tämä kaupunki, jossa itse nyt asun töiden vuoksi, tosin täällä on käytännössä erittäin välinpitämätön ja löysä suhtautuminen asiaan, ja vain pieni osa ihmisistä ymmärtää toteuttaa ohjeita. Se koronasta tällä erää.

Sitkeä pikkuinen

Ikkunoiden takana tosi isot salavat heiluvat kovan tuulen mukana, vielä lehdettöminä mutta jo silmut suurentuneina. Taivas on pilvinen ja harmaa, eikä lämpötilakaan vielä saa luopumaan toppatakista. On siellä kuitenkin plussan puolella, silti alle +30 C 😉. Alanyassa päivälämpötolat näkyivät liikkuvan +20 C tuntumassa, öisin kymmenestä viiteentoista astetta. Päivisin voi suojaisilla parvekkeilla ja pihoilla lämpötila nousta jo oikein mukaviin lukemiin, sellaisiin auringonottolukemiin, että minäkin tarkenisin ilman takkia... Mutta useampi kuukausi kai mennään vielä ilman lentolippuja. On muuten mielenkiintoista nähdä missä vaiheessa lentolippujen osto on taas mahdollista... Ihan vaan vähän houkuttaa 😍

Onko jotain yhteyttä sillä, että neuloo paljon, istuu paljon, ei pääse eikä ehdi kuntosalille tms ja että niskat ovat ihan jumissa? Jos olisin fiksu, alkaisin toteuttaa työpaikalla jonkinlaista taukojumppaa. Olen kuitenkin aina joko töissä tai kotona töiden jälkeen nukkumaan menossa tai nukkumasta tulossa ja töihin menossa. Työpaikkataukojumppa kuulostaa mahdollisuudelta, kuulostaa järkevältä ja mitä todennäköisimmin jää silti tekemättä... ei vaan tule aloitettua. Ja toisaalta kaikki mitä tekee pitäisi pystyä tekemään hyvin rajoitetussa tilassa, ilman välineitä keholla itsellään ja ilman lattiallemenoja, vain seisten tms. Ja ilman musiikkia tai ilman että siitä taukojumpasta aiheutuu mitään ääntä. Tämänkin työreissun jälkeen olen kai entistä pullevampi ja huonommassa lihaskunnossa. Paitsi, jos saan itseäni niskasta kiinni sen verran, että pystyn motivoitumaan esim tuolijumppaan... Jaa-a, jaa-a. Tuolijumppaan! Kaipaan pitkiä ja rankkoja potkulautalenkkejä! Kevyempikin kävisi.

Voimaa ja energiaa, rentoutusta ja hyvinvointia

Tänään iltavuoroon lähtiessäni tiedän jo, ettei meidän työlistassa ole kenellekään merkitty tulevan yön yövuoroa. Iik. Jos ketään ei ilmesty iltavuoron päätteeksi päästämään minua kotiin, niin joudun jäämään töihin myös yövuoroon. Ja huomenna alkaakin sitten omat yövuorot. Niiden jälkeen heti aamuvuorot ja ja ja... opettelen olemaan stressaantumatta yhtään mistään. Tämä on hyvä paikka opetella stressinhallintaa vielä entistä paremmaksi. 

Kaikesta huolimatta ja niidenkin vuoksi on kiva kun saa olla elossa, ja nauttia elämän pienistä ja suurista iloista, niistä mitä kuhunkin päivään putkahtaa. Lähden hakemaan pyykkikoneesta pääsiäisteemaan sopivat työvaatteet, ne kananpojankeltaiset. On myös valkoisia ja mustia. Jotenkin kallistun suosimaan keltaista. Hyvää alkavaa viikkoa!

Elämänrytmi vaihtuu hetkeksi

Alanya, Tosmur 2v sitten.  DimCayı kohtaa meren

Niin, mikä on hetki ja mikä ei, mikä on toistaiseksi ja kauanko tätä kestää, en tiedä vielä. Ei tästä ajasta muutenkaan tiedä. Tiedän vain, että ehkä se oli kohtalo, joka ajoitti tänne tulemiseni ja tähän työhön päätymiseni näin kuin mitä se nyt on. Joka tapauksessa olen kiitollinen siitä mitä on. Vaikka välillä olen väsynyt liikaakin, välillä on tehnyt mieli muuttaa ihan toisenlaiseen työhön, ja välillä on hyvin vähän koulutetun, vähän elämästä oppineen juniorin pompotelussa meinannut kärsivällisyys loppua ihan täysin, niin siitä huolimatta olen tässä ja pysyn niin kauan kuin on suunniteltu. Mitä se sitten ikinä onkaan. Se selviää jos itse tästä koronasta selviän. Senkin aika näyttää.

Mutta niin arki- kuin työelämässäkin vaihtuu päivä yöksi ja yö päiväksi. Muumipappa teki tuon radikaalin vaihdoksen tavoitellakseen ikuista nuoruutta. Omalla kohdalla on syy paljon kevyempi. Koen, että vaihto lisännee ryppyjä ja harmaita hiuksia, mutta on kuitenkin ehkä hyödyllisempi tässä tilanteessa kuin kolmivuorotyön teko. Kun lähden asunnolta klo 20 valvoakseni yövuoron klo 21-07.15, nukun klo 08-16 jää 4 tuntia aikaa käydä suihkussa, laittaa ruokaa, käydä kaupassa ja vaikkapa lukea uutisia tms. niin eipä jää vuorokaudesta paljoa aikaa jäljelle. Ei jää aikaa miettiä että mitäpä tekisin, minne menisin. Päivistä tulee yllättävän lyhyitä, öistä toivottavasti ei tule hirmuisen pitkiä. Tuo tekemisen miettiminen tai ajan kuluttaminen ei koskaan ole ollut ongelma. Aina keksin tekemistä, useimmiten mielekästä tekemistä. Tuo nyt oli vaan yksi näkökulma. 

Vaan mitä ne hyödyt ovat? 

Alanya Kestel <3

1. Minulla on kerrankin ennalta arvattava ja todennäköisesti pitävä työaikataulu: 5 yötä 4 vapaata. Toinen yövuorolainen tekee 4 yötä ja 5 vapaata. Toki tuonkin rytmin voi sotkea tunkemalla vapaapäiviini päivävuoroja, jos joku sairastuu tai lähtee pois. 
2. Ihmiskontaktini vähenevät huomattavasti, kun on yötyö. Korona-aikana se on etu. Jäljelle jää vain some-kontakteja, kauppakäynnit ja vuokraisäntäperheen tapaamiset ainakin nyt pahimmaksi leviämisajaksi. Ja sen jälkeen vapaapäivinä voi tavata ihmisiä, harrastaa ja olla vaikka ulkona...
3. Yövuoroissa on 4-5 tuntia rauhallista aikaa per yö, oletettavasti. Niin on ollut ainakin tähän asti aiemmin tekemissäni yöuoroissa. Toki tehtävääkin on suht paljon, mutta se on luonteeltaan erilaista.
4. Jotain mitä en voi tässä sanoa.
5. Elämässä on myös vapaapäiviä ja ennalta tiedossa oleva rytmi. Juu, tiedän että sanon tämän toiseen kertaan, mutta se on sen arvoista.

Toistaiseksi vapaa-aika kuluu turkinkielen opinnoissa, neulontaprojekteissa, tv-sarjoja katsellen ja ihan vaan oleillen. Kuntoilu, se puuttuu tällä hetkellä täysin, ja harmittaa kun sitä ei ole. Mutta josko tuo työrytmin vaihdos auttaisi siihenkin, niin jaksamisen ja motivaation kuin ajankin osalta.

Heti kun säät vähän lämpenevät, on edessä auton sisä- ja ulkopesu. Sitä ennen olisi tarpeen löytää kauppa, josta saa hankittua sisäpuunaamiseen tarvittavia välineitä, ja ulkopesuunkin. Mutta tuleva viikko on Erilainen kuin mikään muu viimeiseen kahteen kuukauteen. On vain yksi päivätyövuoro, ja 5 vapaata. Ilmeisesti tasataan työvuorolistaan minun suuria ylityötuntimääriäni, etten tule pomolle ihan niin kalliiksi kuin mitä tuntimäärä maksettuna tulisi olemaan. Tuo vastaa likimain lomaviikkoa :D . 

...ja taas mennään kohti elämää

Tällä asuinalueella on ihanan rauhallista ja hiljaista, vaikka olemmekin suht lähellä keskustaa. Aurinko paistaa aamusta suoraan suoraan kasvoille siitä itään päin aukeavasta pikkuisesta ikkunasta mitä huoneessa on. Näkyy kuinka linnut lentelevät. Linnun laulu kuuluu sisälle, jos avaan ikkunan. Näkyy sinistä taivasta ja puiden latvuksia, tällä hetkellä vielä lehdettömiä. Keittiön pohjoiseen päin olevasta ikkunasta on näkymä likimain samanlainen. Ulkona näyttää jo hyvinkin keväältä. Kun katson kuraisista kengänpohjista oven viereen tulleita jälkiä, kertovat nekin keväästä, ja lähestyvästä siivouspäivästä. Keittiössä odottaa viisi saviruukkua ja yrttimultapussi. Ensimmäisenä vapaapäivänä suunnittelin hakevani ainakin basilikan, ruohosipulin ja timjamin. 

Kevät ja elämä <3 

Pieni pala Turkkia

Bu işinin içinde bir iş var. 

Kevättä Alanyassa jokunen aika sitten

Ja

Bu oyunun içinde bir oyun var.

Molemmat lauseet ovat jääneet mieleeni seuraamastani tv-sarjasta. Ja molemmat lauseet ovat moniselitteisiä. Jos lähdetään kääntämään kirjaimellisesti, niin tämän työn sisällä on työ, tämän pelin / näytelmän sisällä on peli / näytelmä. Puhutaan tilanteista, joissa kulissit näyttävä yhdeltä, ja takana on käynnissä ihan jotain muuta. Puhutaan kaksinaamaisuudesta, juonimisesta, pettämisestä ja huijatuksi tulemisesta. Tämä tilanne tai tapahtuma sisältää nyt jotain muutakin kuin mitä tällä hetkellä näemme tai ymmärrämme. Tämä tässä näkemämme on nyt peliä, jonka sisällä on menossa jotain muutakin peliä. Tässä on nyt takana jotain muutakin, sanoisi vanha, epäilevä keskisuomalainen. Toinen mieleeni tullut, samaa asiaa kuvaava mutta vielä negatiivisempi on Mitäs peliä tässä nyt pelataan. Ja sitten toki on vielä ne kymmenet muuta vastaavat, mitä joku kielitaituri keksii ja muistaa. 

Sana yol taş olarak geldik.

Tämä on kiehtova ja opettavainen lause. Se muistuttaa monista tärkeistä asioista. Harmi ettei ole sanontojen sanakirjaa täällä mukanani, sillä tämä olisi todennäköisesti selitettynä siinä kirjassa, sillä kyse on vanhasta, perinteisestä sanonnasta. Taas sanasta sanaan kääntäessä voi päätyä sanomaan Tulimme ollaksemme sinulle katukivinä. Tärkeimmät tiet on jo roomalaisten ajoista asti päälystetty kivillä, koska se helpottaa kulkemista niin kävellen, ratsain kuin kärryjenkin kanssa. Teitä on myös reunustettu kivillä että näkee missä tie on. Tiellä olevat kivet ovat vieri vieressä, ja yhdessä ollessaan tekevät matkasta helpomman sille, joka tietä taivaltaa. Jos olen käsittänyt oikein, niin on arvostettua ja tärkeää olla yhdessä yol taş, katukivinä. On arvostettua olla toisen rinnalla ja helpottaa hänen matkaansa, helpottaa hänen taivaltaan. Kun sanot toiselle Sana yol taş olarak geldik, niin kunnioitat häntä niin paljon, että haluat olla hänen mukanaan matkassa, hänen matkallaan apuna ja taakkoja jakamassa. Ystävä, kaveri, taakkojen jakaja, auttaja ovat sanoja joita tässä tulee mieleen. Voisiko olla Tulimme sinulle matkaseuraksi / matkakavereiksi, Tulimme avuksi matkallesi. Ystävät eivät päästä sinua lähtemään yksin, Ystävät eivät jätä sinua yksin tälle matkalle.
Lisätty myöhemmin: yol taş voidaan käyttää myös merkityksessä "viitoittaa tietä, olla ohjaamassa kulkua".

Sulttan Alaaddin Keykubat, patsas Alanyassa

Yolun açık olsun

Have a nice trip sanoi google translator englanniksi, mutta suomeksi sanoi olla selvä. Niinpä niin. Sana sanalta voisi kääntää esimerkiksi, että Olkoon tiesi avoin / esteetön. Sillä on toivotettu lähtijälle avointa ja vaivatonta matkaa aikana, jolloin matkalla saattoi olla ties mitä rosvojoukkoja, äärimmäisiä luonnonoloja tai vaikka villieläimiä. Siinä mielessä tuo translatorin käännös englanniksi osuu kohdilleen. Kyse on vanhasta hyvän ja turvallisen matkan toivotuksesta. Nämä sanonnat ovat peräisin Sultan Alaaddin Keykubatin aikakaudelta, ellei kauempaakin.

Nyt kun muilla paitsi hoito-, pelastus- ja poliisitoimintaan liittyvillä on entistä enemmän vapaa-aikaa, joillakin jopa liiaksi asti, on uuden kielen opiskelu yksi keino käyttää vapaa-aikaa niin, että siitä on iloa tämän tautisen ja karanteenisen ajan jälkeiseenkin elämään. 

Itsellä on ylityöntäyteisen työvuorojakson jälkeen mitä todennäköisimmin kolme peräkkäistä vapaapäivää, ja uhmasin jo liikkumisrajoituksia sen verran, että ostin akryylimaaleja, sivellinsetin ja pieniä, pohjustettuja taulupohjia. Lisäksi hain lisää villalankaa, sillä seuraava iso neuleprojekti etenee yllättävän nopeaan tahtiin. Neulonut olen ennenkin, mutta akryylimaalit ja niillä taulun teko on minulle ihan uutta. Kokemusta on vain akvarellimaalauksesta, mutta nyt halusin kokeilla jotakin mitä en ole ennen tehnyt. Ja tietysti soitto juniorille auttaa. Hänellä on kokemusta taulujen maalaamisesta, ja hän pystyi antamaan minulle monta hyvää vinkkiä. En tiedä mitä tulee, enkä tiedä mihin tämä johtaa. Voi olla, että samassa nipussa olleet muut taulupohjat ja sivelimet sekä loput maalit päätyvät juniorille. Tai sitten saan aikaan jotakin sellaista, jonka tohtii ripustaa vaikkapa vaatekaapin oven sisäpuolelle. Hyvällä tuurilla johonkin näkösälle. Yksi innostavimmista neuvoista oli se, että aina voi kuulemma maalata jotain muuta entisen päälle. Aika näyttää mitä tulee.

Mieli kaipaa Alanyan ihanaa ilmapiiriä, merta ja aurinkoa. Kroppa kaipaa Alanyan kodissa odottavaa potkulautaa, katosta riippuvia renkaita ja sopivasti raskaita lenkkejä. Liikuntaa! Sitä kaipaan tosi kovasti. Tarvinnee hankkia tänne fillari, tai potkulauta...

Tai jospa oikaisen itseni sohvalle, laitan silmät kiinni ja kuvittelen itseni potkulautalenkille Alanyan rantamaisemiin. <3 

Yski jos uskallat

On tämä aika outoa aikaa. Mikään ei ole enää samanlaista kuin kuukausi tai kaksi sitten. Ei mikään. Kaikki, koko elämä muuttui. Puhutaanpa asiasta humoristisemmin tällä kertaa.

Olin äsken ruokakaupassa. Opin siellä, että korona tarttuu myös katseesta... ainakin jos muiden siellä olijoiden käyttäytymiseen oli uskomista. Ihmiset kiersivät toisiaan kaukaan, paitsi ne, jotka olivat tulleet käytävän tukoksi pitämään sukukokousta. Ne kaukaa toisensa kiertävät eivät uskaltaneet edes katsoa päin. Mietin ensin, että onko kaikki vaatteet oikein päin päällä, jäikö tukka kampaamatta tai laitoinko vahingossa hammaskiskon suuhun ennen kuin lähdin ostoksille. Juu ei. Eivät ne katsoneet muitakaan. Katse lattiaan ja hyllyihin luotuna liikkuivat kuin zombiet. Olin lähellä etten naureskellut ääneen, tyhmä kun olen. 

No, ottaessani jo toista puolukahillopurkkia ruokakoriini mietin hetken sitä, olenko liian ahne ja hamstraava. Ei, sanoi toinen puoli, olet vain fiksusti varustautuva, ettei tarvitse heti kahden päivän päästä olla uudelleen ostamassa puolukkahilloa. Mutta se valtava wc- ja talouspaperin määrä, jonka näin tullessani siihen sopivaan hyllyväliin, se se vasta sotki ajatukseni. Hyvä että uskalsin tarttua talouspaperipakettiin. 

Piti ensin katsoa oikealle ja vasemmalle ja vielä taaksekin, että ei kai nyt kukaan näe, että olen hamstraamassa paperia, se kun kuuluu olevan se kaikkein eniten hamstrattu tuote. Ihan loogista kuumeesta ja keuhkojen tulehduksesta kärsivälle, siis wc-paperin hamstraaminen. Kaikkihan sen nyt ymmärtää, paitsi tällainen maalaistollukka. En ole uskaltanut keneltäkään kysyä Miksi. Miksi kuumeeseen ja yskään, keuhkokuumeeseen tms pitää varutua vessapaperilla? Sitä ei opetettu sairaanhoitajakoulussa, ei, eikä tähän mennessä työpaikkakoulutuksissakaan. Olenkohan ihan pihalla? VArmuuden vuoksi ostin myös paperinenäliinoja, jos vaikka tulee asiaa miettiessä itku pitkästä ilosta.

Meinasi tulla hätä kassajonossa, ihan totta. Kurkkua alkoi kuivaa, karhentaa ja tuntui kuin yskäisy pyrkisi ulos. Eiherrajumalamitäänyskimistäeitäälläeikänyt! Paniikki oli iskeä, kun yritin epätoivoisesti miettiä ulospääsyä tuosta tukalasta tilanteesta. Yskäisenkö hihaan -no en todellakaan! Avaanko nenäliinapaketin ja yskäisen siihen -ehdottomasti ei! Samaan aikaan puistattaa ja vatsa kramppaa kun taistelen yskimistä vastaan. Valuu vesi silmistä kurkkua kutittaa entistä enemmän. Mutta en uskalla, en mitenkään uskalla yskäistä.

Tajuan että kyse on allergisesta reaktiosta. Viereeni kassalle on tullut komea nuori mies, jolla on niin vahva parfyymi, että tuntuu kuin keuhkoni repeäisivät. Sanon miehelle, että sinulla on tosi vahva parfyymi, voisitko kenties mennä ennen minu tuohon kassalle. Ei hän voi. Ajattelen kurjia sanoja kyseisestä henkilöstä, muttei se yskimisen tarvetta ja astmareaktiota yhtään helpota. Eikä se mies tajua. Kassaneiti katsoo minua hitaasti, kun joudun välillä sulkemaan silmiänikin että saan yskän pidettyä piilossa. Keuhkoputkissa polttaa ja rohisee... Hiljaa siellä!

Sanon kassaneidille, että allerginen reaktio tässä vaan yrittää yskittää. Hän ymmärtää heti. Naurataen sanoo, että "joo, eihän nykypäivänä uskalla edes yskäistä, ei vaikka olisi mikä". Minua ennen kassalla ollut ja tavaroitaan vielä pakkaava äiti lapsensa kanssa hätääntyy, pakkaa tuplanopeudella ja katoaa ovesta ulos nopeammin kuin hauki rannasta. Whoom!

Olenpas minä ahnehtinut tavaraa. Millään eivät meinaa mahtua yhteen pieneen ostoskassiin. Joudun lisäksi ottamaan sen kauan kiertelemäni ja himoitsemani talouspaperirullapaketin kainaloon. Kävelen toiveikkaana ulko-ovea kohti. Kohta, ihan kohta saan hengittää, saan taas olla oma itseni ja yskäistä ne tajunnan räjäyttäneet parfyymit pihalle. Paitsi että juuri kun olen oviaukossa, putoaa nenäliinapaketti ostoskassini ripojen välistä keskelle oviaukkoa. Kumarrun nostamaan sen, ja putoaa kainalosta se talouspaperirullapaketti ja... ihmisiä kertyy sekä eteen että taakse, suurin osa metrin turvaväliä noudattaen. Siinä ne katsovat säälivän näköisenä kun mummo on hamstrannut enemmän tavaraa mukaansa kuin mitä pystyy kantamaan, paperitkin leviävät pitkin maailmaa, niin.

Saan ostokseni jollakin tavoin hallintaani, kävelen metrin ovesta ulospäin ja yskin ihan antaumuksella. Ah, tuntuu niin hyvältä. Henki kulkee taas. Ja pihallekin tuli tilaa, ei riittänyt metrin turvavälit. LÄhimmät ihmiset ovat ainakin 8 metrin päässä. Jee! Kevätkin on tulossa, ja siitepölykausi. Jep, siitä se riemu repeää, siitepölyallergisesta yskästä. Sanoinkuvaamattomat seuraukset, usko vaan. Tänään jo se kassaneiti sanoi myös, että "tiedätkö, ihmiset ovat alkaneet ottaa yhteen turvaväleistä, siis jos joku tulee liian lähele". Köh köh

Hyvällä sydämellä

On ollut kovin erilainen viikko, tai kuukausi. Tiedän ja tunnen, että olen tarkoituksellisesti täällä missä nyt olen, ja teen tätä työtä mitä teen. Ihmiset valittavat edelleen siitä, että joutuvat olemaan kotona, kun ei saa mennä töihin tai ravintolaan tai paljon muuallekaan. Saanko sanoa mitä edelleen ajattelen? Tule hoitamaan hengityskonepotilaita tai sairaita, ja tajua että olet hengenvaarallisen tartunnan tulilinjalla. Haluaisin minäkin olla pois ihmisten seasta, tautien ja koronan seasta. Haluaisin olla kotona turvassa. 

Siihen kotona turvassa olemiseen ei ole mahdollisuutta tässä ammatissa. Ei ole mahdollisuutta edes vapaapäiviin tai normaaleihin työaikoihin. Aloitan ilman vapaapäivää taas yövuoroputken, ja tiedän jo ennalta, että kun huomisaamuna lopetan yövuoron, ei aamuvuoroon kenties olekaan ketään tulijaa. Jos ei muita tule, työnantaja osoittanee vuoron minulle, eli 10 yövuorotunnin päälle on tehtävä vähintään reilun 7 tunnin aamuvuoro. Kotona ehtii käydä nukkumassa enintään neljä tuntia (jos ei kuluta aikaa syömiseen tai suihkuun tms) ja sitten on taas yövuoro. Jos pitkästyt kotona itsesi turvaamiseen, niin tule hoitoalalle töihin. Varma tartunta ennemmin tai myöhemmin, etkä ehdi pitkästyä arkeen, et pyhiinkään. Ihan luontaisetuina.

No, Alanyasta tuli odotettuja mutta epämieluisia uutisia. Vuokraisäntä soitti herra A:lle ja kyseli avainta asuntooni. Hän halusi mennä sisälle hakemaan peiton, jonka oli vahingossa heittänyt parvekkeelleni. Hän halusi mennä asuntoon niin, ettei näy mitään jälkiä asunnossa käynnistä. Nyt kun hän tietää, että oven lukossa ja kielessä on kimallelakka siksi, että siinä näkyy hyvin jokainen raapaisu, lukon avaaminen ilman avainta, niin hän halusi avaimen. 

Tällä kertaa en jättänyt Alanyaan avaintani kenellekään. Kenenkään ei tarvitse miettiä taipuuko vuokraisännän painostuksen alla antamaan sen avaimen vai ei. Sitä ei ole. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jää hänen aiempien käyntiensä kaltainen oven avaaminen pakottamalla lukon kieli auki ( jolloin jää jälkiä), tai lahjoa joku tuttu lukkoseppä purkamaan lukko. Mutta en ole varma onko se mahdollista ilman että lukko ja avain vaihtuu. Saa nähdä. Hän saisi muuten ravata siellä sisällä niin usein kuin huvittaa, mutta ei ole varmuutta mitä hän vie ja mitä hän tuo. Muuten, palatessani näen onko se peitto vielä siellä parvekkeella vai ei...

Alanyasta kuuluu muilta osin hyviä uutisia, ja tekisi kovasti mieli olla siellä kotona ja turvassa. Täällä missä nyt olen koen oloni turvattomaksi. Jopa työhöni liittyen tulee vastaan tilanteita, joissa olen turvaton, eikä se tunnu mukavalta, mielekkäältä vielä vähemmän. Tulee vaan mieleen monia kysymyksiä. Esim. Miksi ihmiset ovat alkaneet käyttäytyä näin kylmästi, kovasti, julmasti ja äärimmäisen itsekkäästi? Missä ovat ihmisyyteen oleellisena osana kuuluvat empaattisuus, hyväsydämisyys ja kyky elää toisia ihmisiä arvostaen? Kuoleman edessä ei jaeta palkintoja siitä, kuka on ollut julmin, kieroin, ihmisiä rikkovin ja rahaa kerännein. Vain hyvyydellä on väliä. Ja hyvyys voittaa aina, ennemmin tai myöhemmin. 

Itsellä on kaiken kaikkiaan hyvä ja rauhallinen olo tämän kokonaisuuden kanssa, niin täällä olemisen kuin Alanyaan palaamisenkin kanssa. On jopa toivoa siitä, että saatan päästä hoitoon, mikäli koronan kohdalleni osuessa sairaalahoitoa tms tarvitsen. Ja jos sattuu käymään niin, että henki lähtee täällä ollessa, on se harmi siksi, että olen väärässä paikassa. Eihän sillekään mitään voi, kun ihminen on siellä missä on silloin kun aika loppuu. En nyt kuitenkaan ole aktiivisesti kuolemaan pyrkimässä, vaan tämä koronapandemia vaan saa jälleen ajattelemaan omankin kuoleman mahdollisuutta ja siihen liittyviä järjestelyjä. 

Mutta muista, että kuoltava on vain kerran, sinä yhtenä hetkenä. Kaikkina muina aikoina meillä on elämä, jota voimme elää parhaan taitomme mukaan. Elää voi myös kotona, pienissä neliöissä ja jopa pelkästään päänkin sisällä. Ei siihen välttämättä suuria ulkoisia kuvioita tarvita. Tarvitaan vain hyvä sydän. Siitä pääsee alkuun.

Mitä hamstraisin?

Turkin kielen kuullun ymmärtämisessä on tullut harjoitusta paljon, tosi paljon. Diriliş Ertuğrul -sarjan katselu on meneillään jaksossa 26, ja Kuruluş Osman jaksossa 14. Noissa molemmissa sarjoissa on todellisiin historian tapahtumiin ja todellisiin henkilöihin perustuva pohja, josta on toki dramatisoitu tv-sarjaa, ja niitä on ollut tosi kiehtova seurata. Nojatuolini ei ole mukavimmasta päästä, mutta yhden jakson katsoin nukkuen... toisin sanoen muistan katsoneeni alkua ja heräsin vähän ennen loppumusiikkeja.

Vaikka en halua kirjoittaa koronaviruksesta, kirjoitan sen aikaansaamista ajatuksista. Vielä muutama päivä sitten ajattelin, että jos en mitenkään onnistu saamaan täällä tärkeintä astmalääkettäni, tiettyä keuhkoihin hengitettävää kortisonisuihketta, tai jos saan mutta se maksaa satoja euroja per kuukauden annos, niin lennän pikavisiitille Turkkiin ja haen sieltä. Käyn samalla pikaisesti kotona katsomassa että kaikki on ok. Muuten ihan kohtuullinen idea, mutta lentokiellot yms koronasta aiheutuneet sulut estävät sekä mennen että tullen. En käy, en, sen sijaan maksan astmalääkkeestä paljon.

Muutenkin, kun ympärillä liikkuu hallitsematon virustauti, jonka kerrotaan olevan hengenvaarallinen juuri mm astmaatikoille, ja kun itsellä ei ole täällä niin kattavaa sosiaaliturvaa kuin mitä on niillä, jotka asuvat täällä 365 päivää vuodessa, niin kieltämättä välillä käy kurjia ajatuksia mielessä. Enimmäkseen muistan ajatella, että meille ei tule mitään kohtalomme ulkopuolelta, ja se mikä on tarkoitettu tulee joka tapauksessa. Monella tapaa tuo ajatuskuvio rahoittaa. Ei tule stressattua turhasta, eikä pelättyä ennalta, paitsi joskus hetkittäin, kun media ja ympärillä olevat ihmiset puhuvat koronasta koko ajan, ja suurin osa edes tietämättä mistä puhuvat, mutta paniikissa puhuvat. 

Tässä on paljon samaa kuin ennen sikainfluenssan ja lintuinfluenssan saapumista, mutta tämä on vain paljon vahvempi tilanne, eikä ole tietoa siitä mitä monikirjoisesta informaatiosta uskoo ja mitä ei. Varmaa on vain se, että täälläkin tuo virustauti pyyhkäisee lähi viikkoina vahvasti ja hallitsemattomasti yli koko kansan, ja harventaa rivejä. Koska kyse on hengitystieinfektiosta, olisi tosi tarpeellista ja elämää helpottavaa, että saan sitä astmasuihketta täältä nyt, kun viimeinen mukanani tullut on loppumassa.

Taas pari sanaa tämän vanhan naisen logiikasta ja suunnistusvaistosta... tai sen puutteesta. Olen jo oppinut sen, että kun ajan autolla jossain keskustan tuntumassa, niin ihan taatusti navigaattori neuvoo minulle vain ja ainoastaan sellaista reittiä kohteeseen, että se reitti on tukossa tietyön tai muun rakennustyön vuoksi. Joka kerta! Ja joka kerta joudun ydinkeskustan kaduille, enkä tietenkään kesken ajon voi vaihtaa navigaattoriin mitään muuta reittiä tai osoitetta tms. Ajan vaan menemään, ja toivon, että tulee paikka jonka tunnistn nähneeni ennenkin, ja josta osaan ulos / pois / selvemmille vesille. 

Viimeisellä kerralla löysin itseni kadulta, jossa oli henkilöautoilla ajo kielletty, ja vain busseille ja takseille ajo sallittu. Niin, ja tietenkin siinä kohden kun päädyin kyseiseen tilanteeseen, tajuan että edessäni ajava auto on poliisiauto. Mitäkö teen? Totean että jokainen sivukatu, mitä kyseiseltä katuosuudelta lähtee joko oikealle tai vasemmalle, päätyy pihaan, kävelykadulle tai muuhun sellaiseen paikkaan, johon en missään nimessä voi enkä halua ajaa. Ja totean, että joudun ajamaan poliisiauton perässä tyynen rauhallisesti noin kilometrin verran, kunnes pääsen kääntymään tielle, jolla saan ajaa. Oli jokseenkin huojentava tunne kääntyä niistä liikennevaloista 😇. Onnekseni en ole vielä saanut mitään törppöilysakkoja.

Tuolla keskustan ja sen lähituntuman kaduilla toistuvasti navigaattorin ohjeiden petettyä tuli tehtyä kaksi havaintoa:

1. Jos kuukkelin navigaattori jää jauhamaan sitä samaa ja hyödytöntä ohjetta, yrittää saada kääntymään sinne mistä ei voi ajaa, niin navigaattorin kielellä muutama kurja sana ja palaute saa navigaattorin hiljenemään.

2. Kun vilkkaassa keskustan liikenteessä vieraalla autolla eksyt kahdesti peräkkäin parin minuutin sisällä, niin löydät kuin ihmeen kaupalla itsesi yllättäen ulospääsytielle, et kohteeseen. Jos kohde löytyy, niin se löytyy ensimmäisen eksymisen jälkeen.

Päätin käyttää julkisia kulkuneuvoja ydinkeskustaan mennessä, aina, kun tilanne sen sallii.

Niin, ja lopuksi voi vielä todeta, että toivoa ei menetetä. Ihmisten toteuttaman wc-paperin hamstraamisen sijaan hamstrataan toivoa, valoa ja iloa. Niitä on kiva ja kevyt kantaa kotiin, asunnolle, kämpälle, mihin vaan. Ja niistä on niiden vastustuskykyä vahvistavan vaikutuksen lisäksi apua myös kaikille lähellä oleville ihmisille. Helpottavat monien elämää monin eri tavoin. Ei kun hamstraamaan 😊