Matkakuvia, lisää kuvia

Tästä olin ostamassa tonttia vuosi sitten. Halusin, ei myyty.

Sairaanhoitaja sanoi minulle sairaalassa tänään, että "suoristapas ryhtiäsi että oikenee nuo makkarat, niin saan teipattua nämä johdot paikalleen" Ja minkähän minä mahdoin kuulla noista kolmesta asiasta jotka hän sanoi? ...että oikenee nuo makkarat... aih, liikkumattoman elämä, epäsäännöllinen ruokailu ja hömppäruoka on edesauttanut ulkoisen olemuksen kasvatusta. Teipit tuolla kutittavat, ja muistuttavat, motivoivat. Ai mihinkö -vaikkapa tanssitreeneihin. Eilen yllätin itsenikin osallistumalla Urban Moves -etätanssitunnille. Ja nautin tanssin ilosta! 

Eilen lueskelin valtion sivuilta ohjeita ja

Mantelipuita ja muita, sekä eteen aukeava laakso

säännöksiä koskien eurooppalaisen auton viemistä Turkkiin. Taas kerran pohdin hetken aikaa sitä, ostaisinko jonkin halvan auton ja menisin sillä. Taas kerran. Säännöstö on aikamoisen moniulotteinen, enkä voi vieläkään sanoa että olisin sen yksiselitteisesti ymmärtänyt. En vieläkään tiedä mitä teen. Uutena asiana ymmärsin nyt sen, että en ymmärrä kokonaisuudesta kuin pienen siivun. Aiemmin kuvittelin ymmärtäväni edes hieman enemmän. Uutta oli myös se, että Turkissa oleskeluluvan turvin asuvan ulkomaalaisen pitää ennen auton tuontia asua TUrkin ulkopuolella vähintään 6 kk, tai tuontilupaa ei saa. No... Seuraavan kerran kun käyn Helsingin seudulla, haluaisin käydä Turkin suurlähetystössä tms kysymässä mitä mikäkin kohta konkreettisesti tarkoittaa. Kysymyksiä olisi ihan vaan muutama. Esimerkiksi veron määrä ei ole selvinnyt millään tavoin.

Naapurissa mummo ja pappa

Diriliş Ertuğrul on nyt katsottu kokonaan, ja Kuruluş Osman etenee mielenkiintoisesti mutta 1 jakso / viikko vauhtia. Siksi tarvitsee löytää uusi. Pitkään etsin ja mietin mikä on seuraava, ja harkitsin mm. Payitaht Abdulhamidia ja muita historiapohjaisia sarjoja. Lopulta pienellä itsepakottamisella päätin jättää tv-sarjojen maailman toistaiseksi vähemmälle, ja päädyin jatkamaan kieliopintoja Anatolian yliopiston kielikurssiohjelman kautta. Sarjat olivat viihdyttävämpiä, sen voin taata, mutta tämä vie kokonaisuutta paremmin eteenpäin. Oletettavasti. Ninä hetkinä kun opiskelu uuvuttaa voi taas virkistää itseään tv-sarjoilla.

Muuten... Alanyassa on meneillään neljän päivän ulkonaliikkumiskielto koronaepidemian hillitsemisen ja kaupungin pintojen puhdistamisen / desinfioimisen ja koronan luontaisenkin kuolemisen vuoksi. Eikös se elä monilla pinnoilla 3 vrk. Lisäksi Turkissa on alkanut paaston aika Ramazan (Ramadan), ja se kestää kuukauden tästä eteenpäin. Jospa sen jälkeiset Bayramit (juhlat) olisivat jo normaalit, ilman koronarajoitteita. Toivottavasti. Aika näyttää.

Toinen haluamani tontti, luoteisnäköalaa

On outo tunne olla näin pitkään pois Alanyan kodista. Omalla tavallaan jopa uuvuttava tunne. Ensi viikolla tulee täyteen kolme kuukautta. Kolme kokonaista kuukautta pois kotoa. Vaan kun ei se edes lopu siihen, eikä kuuteenkaan kuukauteen. Kaipauksen täyteistä koti-ikävää, mutta hyväntuulisessa työporukassa aika menee nopeasti. Tämä vuosi on niin erilainen, kuin se vaan voi olla. Ja minä olen luvannut olla töissä taas pidempään kuin mitä ensin suunnittelin. Pidempään ja pidempään. Veroprosenttiakin on nostettu 9 kk työskentelyä vastaavaksi. oi joi. Vaan on koronasta hyötyäkin. Jos sairaanhoitajana selviän tästä taudista hengissä, niin koko ajan on töitä niin paljon kuin jaksaa tehdä, ja palkkaakin saa. Monessa ammatissa on heikommin. Tässä ei ole aineellista hätää. Kuinka erilaista elämäni olisikaan, jos olisin jäänyt Alanyaan täksi ajaksi.

Tontilta etelään aukeava laakso. Ei myyty minulle tätäkään.

Muutamien metrien päässä, naapuritalon katon harjalla kovassa tuulessa keikkuva harakanpoikanen on hellyyttävä näky. Olo on vähän kuin harakalla. Kiiltävä houkuttaa, ruoka ja lämpö houkuttaa, ja tasapainon säilyttämiseksi on parasta kääntää nokka vastatuuleen. Puhaltakoon tuulet niin kuin puhaltaa, aina voi vähän korjata asentoa ja tarkistaa suuntaa. Voi levähtää hetken, levittää taas siivet ja nousta uudelleen lentoon. Seuraavaa lentoa odotellessa voi vaikka unelmoida vanhoja matkakuvia katsellen.

Uusia kujeita, uusia kuvioita

Elämänrytmi vaihtuu hetkeksi

Alanya, Tosmur 2v sitten.  DimCayı kohtaa meren

Niin, mikä on hetki ja mikä ei, mikä on toistaiseksi ja kauanko tätä kestää, en tiedä vielä. Ei tästä ajasta muutenkaan tiedä. Tiedän vain, että ehkä se oli kohtalo, joka ajoitti tänne tulemiseni ja tähän työhön päätymiseni näin kuin mitä se nyt on. Joka tapauksessa olen kiitollinen siitä mitä on. Vaikka välillä olen väsynyt liikaakin, välillä on tehnyt mieli muuttaa ihan toisenlaiseen työhön, ja välillä on hyvin vähän koulutetun, vähän elämästä oppineen juniorin pompotelussa meinannut kärsivällisyys loppua ihan täysin, niin siitä huolimatta olen tässä ja pysyn niin kauan kuin on suunniteltu. Mitä se sitten ikinä onkaan. Se selviää jos itse tästä koronasta selviän. Senkin aika näyttää.

Mutta niin arki- kuin työelämässäkin vaihtuu päivä yöksi ja yö päiväksi. Muumipappa teki tuon radikaalin vaihdoksen tavoitellakseen ikuista nuoruutta. Omalla kohdalla on syy paljon kevyempi. Koen, että vaihto lisännee ryppyjä ja harmaita hiuksia, mutta on kuitenkin ehkä hyödyllisempi tässä tilanteessa kuin kolmivuorotyön teko. Kun lähden asunnolta klo 20 valvoakseni yövuoron klo 21-07.15, nukun klo 08-16 jää 4 tuntia aikaa käydä suihkussa, laittaa ruokaa, käydä kaupassa ja vaikkapa lukea uutisia tms. niin eipä jää vuorokaudesta paljoa aikaa jäljelle. Ei jää aikaa miettiä että mitäpä tekisin, minne menisin. Päivistä tulee yllättävän lyhyitä, öistä toivottavasti ei tule hirmuisen pitkiä. Tuo tekemisen miettiminen tai ajan kuluttaminen ei koskaan ole ollut ongelma. Aina keksin tekemistä, useimmiten mielekästä tekemistä. Tuo nyt oli vaan yksi näkökulma. 

Vaan mitä ne hyödyt ovat? 

Alanya Kestel <3

1. Minulla on kerrankin ennalta arvattava ja todennäköisesti pitävä työaikataulu: 5 yötä 4 vapaata. Toinen yövuorolainen tekee 4 yötä ja 5 vapaata. Toki tuonkin rytmin voi sotkea tunkemalla vapaapäiviini päivävuoroja, jos joku sairastuu tai lähtee pois. 
2. Ihmiskontaktini vähenevät huomattavasti, kun on yötyö. Korona-aikana se on etu. Jäljelle jää vain some-kontakteja, kauppakäynnit ja vuokraisäntäperheen tapaamiset ainakin nyt pahimmaksi leviämisajaksi. Ja sen jälkeen vapaapäivinä voi tavata ihmisiä, harrastaa ja olla vaikka ulkona...
3. Yövuoroissa on 4-5 tuntia rauhallista aikaa per yö, oletettavasti. Niin on ollut ainakin tähän asti aiemmin tekemissäni yöuoroissa. Toki tehtävääkin on suht paljon, mutta se on luonteeltaan erilaista.
4. Jotain mitä en voi tässä sanoa.
5. Elämässä on myös vapaapäiviä ja ennalta tiedossa oleva rytmi. Juu, tiedän että sanon tämän toiseen kertaan, mutta se on sen arvoista.

Toistaiseksi vapaa-aika kuluu turkinkielen opinnoissa, neulontaprojekteissa, tv-sarjoja katsellen ja ihan vaan oleillen. Kuntoilu, se puuttuu tällä hetkellä täysin, ja harmittaa kun sitä ei ole. Mutta josko tuo työrytmin vaihdos auttaisi siihenkin, niin jaksamisen ja motivaation kuin ajankin osalta.

Heti kun säät vähän lämpenevät, on edessä auton sisä- ja ulkopesu. Sitä ennen olisi tarpeen löytää kauppa, josta saa hankittua sisäpuunaamiseen tarvittavia välineitä, ja ulkopesuunkin. Mutta tuleva viikko on Erilainen kuin mikään muu viimeiseen kahteen kuukauteen. On vain yksi päivätyövuoro, ja 5 vapaata. Ilmeisesti tasataan työvuorolistaan minun suuria ylityötuntimääriäni, etten tule pomolle ihan niin kalliiksi kuin mitä tuntimäärä maksettuna tulisi olemaan. Tuo vastaa likimain lomaviikkoa :D . 

...ja taas mennään kohti elämää

Tällä asuinalueella on ihanan rauhallista ja hiljaista, vaikka olemmekin suht lähellä keskustaa. Aurinko paistaa aamusta suoraan suoraan kasvoille siitä itään päin aukeavasta pikkuisesta ikkunasta mitä huoneessa on. Näkyy kuinka linnut lentelevät. Linnun laulu kuuluu sisälle, jos avaan ikkunan. Näkyy sinistä taivasta ja puiden latvuksia, tällä hetkellä vielä lehdettömiä. Keittiön pohjoiseen päin olevasta ikkunasta on näkymä likimain samanlainen. Ulkona näyttää jo hyvinkin keväältä. Kun katson kuraisista kengänpohjista oven viereen tulleita jälkiä, kertovat nekin keväästä, ja lähestyvästä siivouspäivästä. Keittiössä odottaa viisi saviruukkua ja yrttimultapussi. Ensimmäisenä vapaapäivänä suunnittelin hakevani ainakin basilikan, ruohosipulin ja timjamin. 

Kevät ja elämä <3 

Pieni pala Turkkia

Bu işinin içinde bir iş var. 

Kevättä Alanyassa jokunen aika sitten

Ja

Bu oyunun içinde bir oyun var.

Molemmat lauseet ovat jääneet mieleeni seuraamastani tv-sarjasta. Ja molemmat lauseet ovat moniselitteisiä. Jos lähdetään kääntämään kirjaimellisesti, niin tämän työn sisällä on työ, tämän pelin / näytelmän sisällä on peli / näytelmä. Puhutaan tilanteista, joissa kulissit näyttävä yhdeltä, ja takana on käynnissä ihan jotain muuta. Puhutaan kaksinaamaisuudesta, juonimisesta, pettämisestä ja huijatuksi tulemisesta. Tämä tilanne tai tapahtuma sisältää nyt jotain muutakin kuin mitä tällä hetkellä näemme tai ymmärrämme. Tämä tässä näkemämme on nyt peliä, jonka sisällä on menossa jotain muutakin peliä. Tässä on nyt takana jotain muutakin, sanoisi vanha, epäilevä keskisuomalainen. Toinen mieleeni tullut, samaa asiaa kuvaava mutta vielä negatiivisempi on Mitäs peliä tässä nyt pelataan. Ja sitten toki on vielä ne kymmenet muuta vastaavat, mitä joku kielitaituri keksii ja muistaa. 

Sana yol taş olarak geldik.

Tämä on kiehtova ja opettavainen lause. Se muistuttaa monista tärkeistä asioista. Harmi ettei ole sanontojen sanakirjaa täällä mukanani, sillä tämä olisi todennäköisesti selitettynä siinä kirjassa, sillä kyse on vanhasta, perinteisestä sanonnasta. Taas sanasta sanaan kääntäessä voi päätyä sanomaan Tulimme ollaksemme sinulle katukivinä. Tärkeimmät tiet on jo roomalaisten ajoista asti päälystetty kivillä, koska se helpottaa kulkemista niin kävellen, ratsain kuin kärryjenkin kanssa. Teitä on myös reunustettu kivillä että näkee missä tie on. Tiellä olevat kivet ovat vieri vieressä, ja yhdessä ollessaan tekevät matkasta helpomman sille, joka tietä taivaltaa. Jos olen käsittänyt oikein, niin on arvostettua ja tärkeää olla yhdessä yol taş, katukivinä. On arvostettua olla toisen rinnalla ja helpottaa hänen matkaansa, helpottaa hänen taivaltaan. Kun sanot toiselle Sana yol taş olarak geldik, niin kunnioitat häntä niin paljon, että haluat olla hänen mukanaan matkassa, hänen matkallaan apuna ja taakkoja jakamassa. Ystävä, kaveri, taakkojen jakaja, auttaja ovat sanoja joita tässä tulee mieleen. Voisiko olla Tulimme sinulle matkaseuraksi / matkakavereiksi, Tulimme avuksi matkallesi. Ystävät eivät päästä sinua lähtemään yksin, Ystävät eivät jätä sinua yksin tälle matkalle.
Lisätty myöhemmin: yol taş voidaan käyttää myös merkityksessä "viitoittaa tietä, olla ohjaamassa kulkua".

Sulttan Alaaddin Keykubat, patsas Alanyassa

Yolun açık olsun

Have a nice trip sanoi google translator englanniksi, mutta suomeksi sanoi olla selvä. Niinpä niin. Sana sanalta voisi kääntää esimerkiksi, että Olkoon tiesi avoin / esteetön. Sillä on toivotettu lähtijälle avointa ja vaivatonta matkaa aikana, jolloin matkalla saattoi olla ties mitä rosvojoukkoja, äärimmäisiä luonnonoloja tai vaikka villieläimiä. Siinä mielessä tuo translatorin käännös englanniksi osuu kohdilleen. Kyse on vanhasta hyvän ja turvallisen matkan toivotuksesta. Nämä sanonnat ovat peräisin Sultan Alaaddin Keykubatin aikakaudelta, ellei kauempaakin.

Nyt kun muilla paitsi hoito-, pelastus- ja poliisitoimintaan liittyvillä on entistä enemmän vapaa-aikaa, joillakin jopa liiaksi asti, on uuden kielen opiskelu yksi keino käyttää vapaa-aikaa niin, että siitä on iloa tämän tautisen ja karanteenisen ajan jälkeiseenkin elämään. 

Itsellä on ylityöntäyteisen työvuorojakson jälkeen mitä todennäköisimmin kolme peräkkäistä vapaapäivää, ja uhmasin jo liikkumisrajoituksia sen verran, että ostin akryylimaaleja, sivellinsetin ja pieniä, pohjustettuja taulupohjia. Lisäksi hain lisää villalankaa, sillä seuraava iso neuleprojekti etenee yllättävän nopeaan tahtiin. Neulonut olen ennenkin, mutta akryylimaalit ja niillä taulun teko on minulle ihan uutta. Kokemusta on vain akvarellimaalauksesta, mutta nyt halusin kokeilla jotakin mitä en ole ennen tehnyt. Ja tietysti soitto juniorille auttaa. Hänellä on kokemusta taulujen maalaamisesta, ja hän pystyi antamaan minulle monta hyvää vinkkiä. En tiedä mitä tulee, enkä tiedä mihin tämä johtaa. Voi olla, että samassa nipussa olleet muut taulupohjat ja sivelimet sekä loput maalit päätyvät juniorille. Tai sitten saan aikaan jotakin sellaista, jonka tohtii ripustaa vaikkapa vaatekaapin oven sisäpuolelle. Hyvällä tuurilla johonkin näkösälle. Yksi innostavimmista neuvoista oli se, että aina voi kuulemma maalata jotain muuta entisen päälle. Aika näyttää mitä tulee.

Mieli kaipaa Alanyan ihanaa ilmapiiriä, merta ja aurinkoa. Kroppa kaipaa Alanyan kodissa odottavaa potkulautaa, katosta riippuvia renkaita ja sopivasti raskaita lenkkejä. Liikuntaa! Sitä kaipaan tosi kovasti. Tarvinnee hankkia tänne fillari, tai potkulauta...

Tai jospa oikaisen itseni sohvalle, laitan silmät kiinni ja kuvittelen itseni potkulautalenkille Alanyan rantamaisemiin. <3 

Lupasit

lupasit viedä merelle
ikimuistoisiin elämyksiin
odotin värikästä puuvenettä
olin pyörtyä kun saavuit
mukanasi pienen pieni kumivene
joka reunalta paikattu
silmissäsi tähtikartta ja
tuhannet innostuksen kipinät
iltahämärän laskeutumisen aikaan
isompiin aaltoihin soutaessa

hengissä edelleen


-Johanna Pollari, s. 9 kirjasta Aurinkoon karannut

Kivistä polkua pitkin
palaan kotiin
ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen.
Näen vain puoliksi sortuneet seinät
tuuleen kadonneen katon.
Miettiessä meni aikaa
enemmän kuin arvasin.
Sinusta ei näy jälkeäkään
eikä meistä.
Istun lähimpään nurkkaukseen
ainoaan pystyyn jääneeseen.
Tunnen kivien lämmön
auringon lempeän hyväilyn jäljiltä.
Sitä odotan suhteeltakin.

-Johanna Pollari, s. 35 kirjasta Aurinkoon karannut

Miten meni "vapaa"päivä?

Silloin kun en itse pääse Turkkiin, tulee Turkki luokseni. Helppoa ja halpaa näin internetin aikakaudella. Aamulla ei tehnyt mieli ulos eikä mihinään muualle kuin sohvalle. Muistin, että seuraamaani Kurulus Osman -sarjasta on tullut jo monta uutta jaksoa. Lähempi tarkastelu osoitti, että neljä kahden ja puolen tunnin jaksoa on katsomatta. Ok, katson tänään yhden, huomenna aamulla toisen jne. Heh hee... kaikki neljä tuli katsottua, ja päivä riitti siihen oikein hyvin. Kiehtova sarja, todella kiehtova.

No, kahden ensimmäisen jakson jälkeen soi puhelin pari kertaa... työpaikalta. Ei ole todellista. Tunnenko sieltä jonkun, joka osaa kunnioittaa vapaapäivääni vapaapäivänä ja työn rasituksista toipumisena? Toistaiseksi en. Itse en soita vapaapäiväänsä viettävälle, enkä edes vapaalla olevalle esim. iltavuoroon tulijalle, jollei ole ihan pakko. Eli jos henki tai terveys vaarantuu ko tietoa saamatta. Nyt soitto kynnys on erittäin matala. Itse koen sen niin, että silloin ei kunnioiteta kyseisen henkilön lepoa, eikä henkilöäkään niin paljoa, että suotaisiin hänelle mahdollisuus olla vapaalla. Jos ihmisen kunnioitus puuttuu, niin puuttuu se kaikkein tärkein. Jäljelle jää vain toissijaisia asioita, kuten työnarkomania ja raha. Raha, raha, raha.

Rahan vuoksi minäkin tätä teen, mutta se on minun ongelmani. En tee omasta rahanhankinnastani toisten ongelmaa. En anna sen tapahtua toisinpäinkään. Tähän ikään mennessä olen jo oppinut jotain. Oma vapaa on arvokasta aikaa, ja omaa aikaa. Vapaapäivinä haluan kuitenkin olla perheenjäsenten ja ystävien ulottuvilla, ja siksi en sulje puhelinta. Puhelimen käyttäjän, eli tässä tapauksessa työpaikalta soittavien henkilöiden tulee oppia, ettei joka risauksesta soiteta heti minulle, kun kerrankin olen työpaikalta pois. Soittakoot vaikka pomolle.

Tämä on lopulta hyvin yksinkertaista. Työntekijän saa pysymään tyytyväisenä pienin elein. Kaikkien niiden takana on yksi asia: kunnioitus. 

• Kunnioita työntekijää niin paljon, että teet ihmismäisen työvuorolistan. 
• Kunnioita työntekijää niin paljon, että kysyt aina hänen mielipiteensä ennen kuin menet ja vaihdat hänelle jo annettuja työvuoroja. 
• Kunnioita työntekijää niin paljon, että arvostat myös hänen vapaa-aikaansa. Käsittele työasiat vain työajalla. Riko vapaa-aika vain pakkotilanteessa.
• Kunnioita työntekijää niin paljon, että pidät työntekijälle antamasi lupaukset, erityisesti palkanmaksuun liittyvät.

Sillä ilman työntekijöitä ei pomojenkaan palkka juokse. Jonkun on tehtävä se perustyö, josta kertyy firmoille tuotto, pomoille palkka. Se joku on työntekijä. Ja tuo lista koskee vapaa-ajan osalta myös työkavereita.

Noiden edellisten ajatusten jälkeen ajattelin katsoa vielä pari jaksoa lisää, ihan vaan siksi, että niistä tuli hyvä mieli ja unohtui työasiat. 

Erilainen viikko kuin suunniteltiin

On jokseenkin hämmentynyt olo, kun istunkin vuokra-asuntoni sohvalla työpaikan sijaan. Viime viikonloppuna on tulut tehtyä 42 tuntia töitä kolmessa päivässä, ja viimeisen viikon aikana 82 tuntia. Viimeiseen 7 päivään ei ole mahtunut yhtään vapaapäivää, ja vuoroja on tarvinnut vaihtaa myös hälyytyslähdöillä. Tänään heräsin yövuoron jäljiltä siihen, kun eräs kollega soittaa työasioita, mutta osasin jo sanoa että nyt nukun, puhutaan toisella kertaa. Myös pomo soitti aamulla kun ajelin asunnolle, ja ehdotti että puhutaan huomenna viikonlopun korvausmenettelystä. Hänellekin osasin sanoa, että huominen on vapaa, puhutaan myöhemmin. Väsyttää aika raakasti, ja siihen auttaa vain lepo. Sekä eilen että tänään havahduin monta kertaa auton ratin takana "mikrounesta". Torkahtelin, mutta onneksi ei tullut liikennevahinkoa.

Jos kyse olisi sairaalatyöstä tai vanhustenhoitolaitoksesta tms, niin eihän tuo olisi onnistunut, ei sitä olisi jaksanut. Kyse on yhden hengityskonepotilaan hoitamisesta, joten työ on sekä henkisesti että fyysisesti paljon kevyempää kuin nuo edellä mainitut. Ainakin minun mielestäni. Tarvitsee vain osata työnsä ja ymmärtää mitä potilas haluaa ja tarvitsee. Varsinkin yöaikaan on myös mahdollista istua hetkittäin tuolilla, ja jopa täyttää sanaristikoitakin. Jotkut pelkäävät tämän työn vastuuta, mutta vastuuta on joka työssä, kussakin eri tavoin. Ja luonnollisesti jokainen hoitotyötä tekevä on vastuussa potilaiden hengestä, ymmärsi sitä itse tai ei. 

Alanyan uutisia ja kuulumisia en ole ehtinyt edes vilkaista, on tämä ollut sen verran erikoinen ja poikkeuksellinen viikko. Huomenna on tämän viikon vapaapäivä, jolle voisi melkein kajauttaa kolminkertaisen hurraa-huudon. En aio tehdä yhtään mitään, ja teen mitä mieleen juolahtaa. Ei mitään suunniteltua ohjelmaa tai velvollisuuksia. Olla vaan, se kuulostaa parhaalta. Ja jos inspiraatio iskee, niin saatan ajella erääseen autokauppaan katsomaan sellaista pientä kauppakassia, jonka voisin sitten ajaa ihan Alanyaan asti. Kauppakassissa on sellainen hinta, ulkonäkö ja ennen kaikkea rekisteritunnus, joka houkuttaa ja miellyttää. Jollei huomenna, niin lähiaikoina kuitenkin. 

Kirsikkapuut alkavat kukkia Gazipasassa

Viikon aikana kertyi 66,5 työtuntia, kuudessa päivässä. Ja jokaisena työpäivänä työmatkoihin menee yhteensä lähes 2 tuntia. Tänä aamuna oli ensimmäinen, ainoa ja ansaittu vapaapäivä, ja suunnittelin että nukun niin pitkään kuin nukuttaa. Olisi saanut mennä nukkuessa koko päiväkin, jos kroppa niin sanoo. Ok, sanoo, mutta juniori-ikäinen työkaveri oli toista mieltä. Aamulla hän herättää minut ainoastaan sen takia, että hän kysyy "missä hengityskoneen suodatin on, se kartion muotoinen". Siellähän se konetta lähinnä olevassa kaapissa, missä kaikki muutkin hengityskoneeseen ja putkistoon liittyvät suodattimet. Ja kaapin ovessa myös lukee isolla. Ei osoita ajattelukykyä eikä minkäänlaista levon kunnioitusta. 

Sen verran ärsytti tuo herättäminen, että eihän siinä sitten enää uni tullut vaikka kroppaa väsyttääkin aika rankasti. Vetelehdin aikani asunnossa, mutta viemäreistä tulvehtiva haju alkoi tuntua niin epämiellyttävältä, että päätin lähteä kaupungille hoitamaan pari pakollista asiaa, eli verotoimistovierailun ja sairasvakuutuskortin hankinnan. Ulos katsoessa sää näytti olevan kävelyn kannalta ok, ja säätiedotekin sanoi että ollaan nollan tuntumassa ja saattaa sataa. Tie näyttää kuraiselta ja märältä vain paikkapaikoin, ja arvelin että keskustan kadut ovat kuitenkin kuivia ja siistejä, paremmassa kunnossa kuin tämä. Siispä ei uusia nahkakenkiä, ei saappaita eikä toppahousuja, vaan farkut ja tennarit.

Kiitin itseäni ja fiksuuttani jo kilometrin päässä, ja koko 8 km kävelylenkin ajan. Tennarit kastuivat ennen kuin olin kävellyt edes kilometriä. Jostakin sitä vettä, loskaa, kuraa ja kuravettä vaan ilmaantui. Ennen kuin olin edes puolimatkassa palelin varpaista reisiin asti tosi paljon. Helvetillinen kylmä tuuli meni vaatteista läpi, ja sai miettimään mihin olen tullut ja miksi. Motiivi oli taas tarkastelun alla. Seuraavan kerran puen arktisemmat varusteet, näytti sää miltä hyvänsä. KAtson vain kalenteriin ja totean että on vielä helmikuu ja älyttömän kylmää.

Töistä soitettiin, ja huomisesta vapaapäivästä tulikin työpäivä, ja seuraava vapaa on ensi viikolla. No, lisä- ja ylityöt näkyvät kropan lisäksi tilipussissa. Ei mennyt kauaa kun Alanyasta eräs vähän tuttu henkilö viestitteli, sellaista tyhjänpäiväistä sanahelinää. Mutta keskustelun lopussa muistutin häntä siitä, että elämässä on muutakin kuin työ, kun hän vaikuttaa työnarkomaanilta. Hänellä ei ole muuta sisältöä elämässään. Vain työ. Keskustelu loppui lyhyeen koska sekä hän loukkaantui kommenteistani, että minä en jaksanut jaaritella tyhjää hömppää. Keskustelun jälkeen katsoin taas omaa työlistaani, ja koin pienen ahaa-elämyksen...

Asunnolle tullessa piti kysyä vuokraemännältä miten pesukoneeseen saa virran. Heidän kylpyhuoneensa on samalla minunkin kylpyhuone (yök), ja vuokraan sisältyy pesukoneen käyttömahdollisuus. Mutta... rouva halusi, että pesen työvaatteet ja omat kaikki vaatteeni +20 C lyhyellä ja vähän sähköä ja vähän vettä kuluttavalla pesuohjelmalla! Vaikka laitoin koneen +60 C puuvillapesulle, niin hän väänsi sen väkisin +20 C pesuohjelmalle. Kun hän käänsi selkänsä, niin väänsin takaisin +60 C puuvillapesulle. No, olimme jo eteisessä, kun hän tajusi, että konehan näyttää pesuajaksi 2 h 50 min, että eihän se voi olla niin pitkä ohjelma. Tulin yläkertaan vinttihuoneeseeni, ja hän kuului menevän takaisin pesuhuoneeseen. Mitä luulet, muuttiko ohjelman +20 C kevyeen pikapesuun?

Kun siinä koneessa pyörii neljän perheen likapyykit, niin pestäänkö kaikki aina +20 C pikapesuohjelmalla??? Iso Yäk! Vain omien vaatteiden käsinpesukin on parempi. Mikä vanhoja ihmisiä oikein vaivaa, kun niistä tulee noin helkutin pihejä elämänsä viimeisinä vuosina. Toki jotkut ovat sitä koko ikänsä, eivätkä kaikki edes loppumetreilläkään. Olisi hänkin sitten jättänyt sisällyttämättä pesukoneenkäytön vuokraan. Siitä eteisestä vielä pois lähtiessään hän huikkasi, että "meillä on molemmilla kova influenssa, mieskin on tosi kipeä, mutta eihän sulle mikään tartu kun olet kuitenkin niin paljon pöpöjen kanssa töissä". Olin sanaton.

Tänään näkyi aurinko ehkä 10 - 15 minuutin ajan. Kaamoshämärää on suurin osa päivästä, ja vinttihuoneessa on pieni ikkuna. Huone tulee olemaan hämärä auringonpaisteisellakin säällä, joten aurinkoa ja energiaa tuli haettua valokuvista, Alanyan kuvista. Paras oli tänään paikallislehdessä jaettu uutiskuva, jossa pari henkilöä juoksi merivedessä ja yksi istui kalliolla siinä Kleopatrarannan 0-rannalla, ihan Kalen kyljessä. Ja Gazipasassa on kirsikkapuut innostuneet kukkimaan, Alanyan keskustassa tulppaanit... Oi joi.

Elän ja hengitän

Hengityskone puhisee tasaiseen tahtiin. Huoneessa on rauhallinen ilmapiiri ja muilta osin ihan hiljaista. Välillä ehdin istahtaa alas ja ajatella tätä hetkeä, elämää yleensä, ja kaikkia niitä tulevaisuuden suunnitelmia, joista haaveilen. Juon ison kupillisen teetä, kylmää, kun en ehtinyt juoda silloin kun se oli valmista. Välillä on kiire suorittaa tietyt hoitotoimenpiteet, sillä kyse on erikoissairaanhoidosta, jossa tilanteet muuttuvat ja niihin tarvitsee reagoida heti. Teetä juodessa ehtii toivoa ettei itse koskaan joutuisi vastaavaan tilanteeseen, koneiden varassa eläväksi. Mutta mehän emme tiedä mitä osallemme on varattu. Onneksi en tiedä. 

Yritän elää tässä ja nyt, mutta huomaan myös etten tee niin. Tavallaan elän, kun elän tätä sairaanhoitajan arkea ja olen töissä 5-6 pv viikossa, 7-15 h per päivä. Kohtaan potilaan, omaiset ja työkaverit ja olen läsnä. Silti tavallaan en elä, sillä ajattelen taas, että "sitten kun olen jälleen Alanyassa kotona, niin sitten..." Ulkona lunta, jäätä ja loskaa. Illat pimenevät aikaisin ja koko päivän on harmaata, paitsi ne kolme kertaa kun näiden vajaan kahden viikon aikana olen nähnyt vilauksen auringosta. Harmaa ei houkuta ulos, ei ennen töitä eikä niiden jälkeen. Kuntoilu lipsuu ihan alusta alkaen, siis sitä ei ole. Jospa aloittaisin uuden harrastuksen tämän työjakson ajaksi, jonkun liikunnallisen.

Pääsen perjantaina töiden jälkeen vuokraamaani asuntoon, ja saan purkaa matkalukut. Nyt niitä on vain raotettu sen verran, että löytyy puhtaat vaatteet ja hiusharja. KAikki muu odottaa, "sitten kun". Naureskelin kun kävin ostamassa tyynyn, täkin, peiton, liinavaatteet ja vähän muutakin, että taas on yksi uusi paikkakunta, jossa on kasa keikkasairaanhoitajan tavaraa. Onneksi on kalustettu asunto, niin ei tarvitse ihan kaikkea välttämättömintä keittiö- ja siivousvälinettä ostaa. 

Tänään on omalla tavallaan vapaapäivä, vaan ei ihan vapaa kuitenkaan. Välttämättömiä hoidettavia asioita on niin paljon, että niihin mennee muutama tunti, sen jälkeen kun pyykinpesusta on selvitty. Työvaatteet pestään itse, ja on sopivasti mustaa, valkoista ja värillistä, eli aina kolme eri koneellista. Parin viikon sisällä rutiinitkin löytänevät aikansa ja paikkansa, niin ettei niistäkän tarvitse ottaa stressiä. Ja mikäli alkaa tuntua siltä että stressi nousee, niin Alanyasta otetut valokuvat toimivat sopivasti rentouden palauttajina ja auttavat saamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja tärkeysjärjestykseen.

Alanyasta tulevien tekstiviestien suhteen olen kai toivoton pilkunviilaaja. On vaikea ymmärtää tekstiä jossa pisteet ovat esim. jokaisen sanan jälkeen jossa ei käytetä pilkkuja eikä mitään muita välimerkkejä kuin niitä epäadekvaatissa.paikassa. olevia. pisteitä. On ne joskus paikallaankin, mutta en ymmärrä miksi niitä on liikaa, siellä täällä. Kieli ja lauseen ja sanojen merkitys muuttuu paljon, riippuen siitä missä välimerkit ovat. Ainakin minulle. Ei ehkä kaikille. Moni sanoo, ettei sillä ole väliä. Vieraalla kielellä keskustellessa on vaikea ymmärtää lausetta ja sen hienosäätöä kun.pisteitä.on.joka.sanan.välissä tms. Mutta ehkä opin, joskus. Ellen sitä ennen luovuta niiden viestien ymmärrysyrityksiä. Kun jo kahden viikon jälkeen alkaa ärsyttää vaikeaselkoisuus, mitäänsanomattomuus ja pari muutakin asiaa, niin miten yhtälö kestää monien, monien viikkojen ajan... Ei kestä, ellei ihmeitä tapahdu. 

Katsotaan mitä lähipäivät tuovat, ja nautitaan elämästä. Voimme sentään hengittää ihan itse, nauraa, puhua ja liikkua. Ne ovat kaikki kiitollisuuden arvoisia asioita. 

Astetta karumpaa tekstiä elämästä ja kuolemasta

Lämpimän mutta pimeän huoneen sisältä katselen ikkunasta ulos koivupuistikon hämärään. Kauempana metsänreunassa näkyy kuinka kuusten latvassa punertaa aurinon kajo. Kello 9:44 aamulla. Ehkä aurinko nousee edes hieman näkösälle, tai toivottavasti ainakin valostuttaa päivää. Valoero on iso, niin lämpötilaerokin. Pakkasta on muutama aste, ja aika pian tuloni jälkeen toivoin nilkkapituista untuvatakkia, tai vaikka toppahaalaria, muodista viis.

Kullanruskean-tummanruskeat nappisilmät seuraavat jokaista liikettäni, ja kuuluu vain pitkä huokaus kun silitys- ja paijauspalvelu ei toimikaan tällä kertaa. Istuu tuo hyödytön nainen vain ja naputtelee, hmmhh. Kullanruskean-valkoisen-raidallinen pieni karvapallo pyörittää peittonsa sopivaan asentoon, ja parin pyörähdyksen jälkeen löytää täydellisen uniasennon. Toinen silmä hereillä. Tuot naista kannattaa seurata, se kun antaa herkkuja enemmän kuin äiti, mutta nyt ei palvelu pelaa. Voi äiti, miksi menit ulos...

Turistimahatauti on jo sairastettu, kuten monen turistin arkeen kuuluu. Niin, yleensä moni etelään lomalle menijä sen jossain kohden lomaviikkoa saa. Tämä matkaaja saa sen lähes joka kerta Helsingin seudulla aikaa viettäessään. Ei tunnu kivalta. Toisaalta, Kulttuurishokki löi vasten kasvoja heti lentokentällä ja erityisesti junassa. Lentoasemalla hl:n ja vr:n matkalippujen ostolaitteet on siirretty alas juna-asemalle. Hinaan hieman kuumeisen itseni ja kaksi painavaa laukkua juna-asemalle, ja tuijotan epäuskoisena lippuautomaatteja. Kysyn sitten vr:n asiakaspalvelijalta apua. Automaatit eivät hyväksy turkkilaista Visa-korttiani. Ruotsalaisen kortin pin-koodia en muista, en millään. Suomalaista korttia ei ole, on vain 50 € ja 200 € seteleitä. Päätän maksaa 50 € setelillä, koska automaateista yksi huolii seteleitä. Muut eivät. 

Tässä vaiheessa vr:n asiakasplvelija pysäyttää minut. "Huomaathan, että automaatti antaa takaisin enintään 19,95 €." Lippu maksaa 4,10 €, mutta käytännössä se tulisi maksamaan 25 € kun automaatti ei palauta rahoja. Mitä sitten voin tehdä? "Sinun täytyy palata takaisin lentokentälle ja etsiä sieltä R-kioski. Vaihda siellä rahaa pienemmäksi." En millään olisi jaksanut, en millään. Vaan ei auta jäädä tuonne, kun ei sieltä kuitenkaan mihinkään pääse, ellei lähde liputta, josta saa 80 € sakot tarkastajalta. Vieressä monet muutkin ulkomaalaiset pähkäilevät automaattien kanssa, osalla ulkomainen kortti, osalla 50 € seteli. Ulkomaiset pankit kun mielellään antavat matkalle lähtevälle eurorahaa 200 €, 100 € ja 50 € seteleinä. Vr:n asiakaspalvelija sanoo, että olemme yrittäneet sanoa vr:lle ja hsl:lle, että tänne tarvitaan toisenlainen automaatti, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Kuinka monen matkailijan loma alkaa sillä, että tulevat huijatuksi heti lentokentällä? Eivät saakaan rahasta oikein takaisin, vaan maksavat olosuhteiden pakosta lipuista viisinkertaisen hinnan? 

Lentoasemalta junaan noustessa muut samasta ovesta tulleet jatkoivat muihin vaunuihin, vaikka tuossa oli tilaa. Itse istuin lähimmälle sellaiselle paikalle, että sain laukut viereeni. Saman tien tajuntaani iskee ympärillä oleva bile- ja baarimeininki. Junan sivupöydillä on kaljapulloja ja kaljalaseja, ja hyvin äänekäs ja riehakas yli 10-hengen ryhmä nuoria ja yksi keski-ikäinen. Meno on uhkaavan oloista, ja keskityn kännykkäni tuijottamiseen, räplään facebookkia. Keskustelu tulee silti läpi. Keski-ikäinen jakaa sivupöytään parit viivat, ja sanoo kahden nuoren nimen. Nämä käyvät vetämässä kokaiinit nenäänsä ja meno villiintyy. Harkitsen jo vaunun vaihtoa, mutta olen siihen liian väsynyt. 

Huopalahdessa vaihdan junaa ja raidetta, ja porraskäytävästä löytyy neljä hsl:n junavartijaa keskustelemasta. Heillä ei ole kiire mihinkään. Porraskäytävä haisee vahvasti virtsalle, mutta on lämmin ja tuulelta suojainen. Jatkan toisen porraskäytävän suojaan odottelemaan seuraavaa junaa, ja joku romaniankerjäläisen oloinen laitapuolenkulkija alkaa mittailla katseellaan minua, laukkujani ja kenties mahdollista varallisuutta tai mitä lie. Hän tulee järkyttävän lähelle, ja mietin jo mihin potkaisen jos tulee yhtään lähemmäs. Onneksi hän nousee eri junaan. Seuraavassa junassa meno on vähän rauhallisempi, mutta väen vähentyessä vanhempi mies myy huumeita kahdelle alle 15-vuotiaalle pojalle, eikä edes ujostele sitä, että muitakin ihmisiä on periaatteessa näkö- ja kuuloetäisyydellä. Hän luottaa siihen, että täällä kukaan ei näe eikä kuule mitään, eikä reagoi. 

Olen surullinen näkemästäni romahduksesta. Suomen pääkaupunkiseudun junaliikenne on mennyt paljon alaspäin, tullut ei-toivottavaksi, epäturvalliseksi huumekauppiaiden toiminta-areenaksi. Mummo kertoo, että täällä yhteiskunta on rapautunut entisestään, että huumekauppa ja huumeiden käyttö on avoimempaa, ja että jengit ovat vahvistuneet ja lisääntyneet niin, ettei ilta seitsemän jälkeen voi enää lähteä ulos. Että kotiin päin tullessakin on ajateltava, että ennen seitsemää on oltava kotona turvassa. Täällä pääkaupunkiseudulla on näillä muutamien päivien ja iltojen kokemuksella nyt ihan sama meno ja meininki kuin Boråsissa viime kesänä. Tämä on ihan eri Helsinki kuin se, jossa asuin 2012-2014. Surullista, että on päästetty tähän tilaan.

Oli kuitenkin hyvä että tulin, sillä tämä vuosi näyttäisi tuovan mukanaan kahdet hautajaiset. Kauhea puhua näin, mutta biologisen isäni (84v) sydän oli pysähtynyt muutama päivä ennemmin kuin mitä tulin, mutta hänet oli elvytyskiellosta huolimatta fyysisin toimin ja lääkkeellisestikin elvytetty. Ja löysin hänen viimeisimmän vaimonsa (82v) eilen kaupasta palatessani ihan vitivalkoisena ja vaikeasti herätettävänä, flimmerin kera, ja koira itki vieressä. Hän itse koki, että hänen lähtönsä aika on lähellä, ihan lähellä. Hän näki jo kuolemanenkelin tulleen häntä hakemaan. Niin, olemme puhuneet kuolemaan valmistautumisesta, sen kohtaamisesta ja kuolemanjälkeisistä asioista tuntitolkulla. Tärkeää asiaa, arvaa vaan muistanko kaikkia yksityiskohtia keskustelun jälkeen. Tänään kirjaamme ylös ajatuksia ja toiveita.

Minut lentokentälle vienyt, ja kanssani paremmin tutustua halunnut mieshenkilö vaati jonkun verran tekstiviestihuomiota kaiken tämän keskellä. Vastailin kohteliaasti ja myös kerroin hänelle lyhyesti, että täällä on nyt tällainen tilanne. Viestit ja yhteydenpito loppui heti, täysin. Mitä sellaisella miehellä tekee, joka pakenee elämän tosiasioita? No, tosi moni muukin pakanee kuoleman kohtaamista ja kuolevien kohtaamista, välttelee täysin edes kuoleman mahdollisuuden ajattelemista, vaikka kyse on yhdestä elämän oleellisesta osasta. Ei kuolema ole irrallinen eikä "joskus" asia. Se on läsnä elämässä aina. Aina on rinnakkain kuolema ja elämä. Ne täydentävät toinen toisiaan, kulkevat käsi kädessä. Miksi kuolemaa tarvitsisi pelätä? Ja kuolevat tarvitsevat jonkun, jonka kanssa puhua. Mummullakin oli monia konkreettisia kysymyksiä, mm. mitä ihmiselle tehdään hoitolaitoksessa sen jälkeen kun hän kuolee. Kuolemaa lähestyvä tarvitsee myös jonkun joka kuuntelee.

Tällainen on tämän lyhyehkön vierailun teema. Eräänlainen hyvästijättö myös samalla.

Yksi vuorokausi elämää

Kerron kohtuullisen lyhyesti yhden ainoan vuorokauden tarinan... vai onko kuitenkin kymmenen tarinaa vuorokaudessa, en tiedä. Katsotaanpa.

Herään aamulla vähän yli yhdeksän väsyneenä ja kärttyisenä, mikä on ollut aika harvinaista viime vuosina. Tiedän, että päivän tehtävälista on pitkä, sillä olen taas ostanut äkkilähtölennon, sen kun sai halvalla, ja olen luvannut olla töissä Turkin ulkopuolella pidempään kuin mitä olisin koskaan aiemin saattanut kuvitellakaan. Vaan tuolle lupaukselle hyvänä motiivaatiota kasvattavana tekijänä on ollut nykyinen vuokranantajaperhe, ja siitä johtuen entistä paljon suurempi halu lopultakin saada oma asunto. Eikä lupaukseni harmittanut, ei. Se ei ollut väsymyksen ja kärtytyksen syy, vaan tietoisuus siitä, että tänään pitää saada hoidettua tosi monta asiaa sille mallille, että voi olla pitkään pois, sillä seuraavana aamuna on lento. Yökin tuli nukuttua levottomasti ja kun siihen lisää ilon herätä naapun rouvan isoon ääneen ja kolisteluihin, niin ei siinä mielentilassa mitään hymytyttö-patsaita voiteta.

Illalla olin laittanut parille turkkilaiselle tutulle miehelle viestin, että josko jompi kumpi heistä voisi auttaa vuokranmaksutapahtumassa olemalla läsnä ja varmistamalla tilanteen sujuvuuden. Toinen heistä soitti aamulla, ja sanoi että se sopii, jos vaan sopii nyt. Olin herännyt 15 min aiemmin, harkitsin juuri kylmään suihkuhuoneeseen uskaltautumista, kahvin keittoa ja aamupalaa, ja tiesin että iltapäivälle olen luvannut olla kaupungilla toisessa tapaamisessa, joka on tärkeä ja välttämätön. Kun aikani väitin vastaan (superkohteliaasti) ja yritin siirtää aikaa myöhäisemmäksi, niin hän sanoi että "yritäpä nyt päättää mitä sinä haluat, ja tuletko kohta kaupungille vai et, ja soita sitten hetken päästä takaisin." Varttitunnin istuin samalla tuolilla tuntien kuinka stressi käy päälle, kuinka vaihtoehdot ovat vähissä ja aamupala ja suihku on unohdettava. Soitin, ja sanoin olevani tunnin päästä keskustassa. "Soita kun olet täällä ja valmis pankista, niin ajetaan autolla teille ja mennään vuokraisännän luo." *huokaus* tai pari

Bussipysäkki ko busseille on onneksi niin kaukana, että sinä aikana ehdin jo nähdä kauniin meren turkoosin eri sävyissä. Ehdin kuulla lintujen laulun ja tuntea auringonvalon voiman kasvoillani. Lämmöstä ei puhuta mitään, ja vetäydyin syvemmälle toppatakin uumeniin, koska aamupalaton kroppa ei ihan helpolla lämmennyt. Silti kaikki kauneus ja rauha alkoi hymyilyttää. Hymyssä suin astelin pankkiin vaihtamaan tiliini liittyvää puhelinnumeroa siihen suomalaiseen numerooni, joka oletettavasti toimisi SUomessa ja Suomessa tehtävän ulkomaat-avauksen myötä myös Ruotsissa (kuinka olinkin niin optimisti operaattorin suhteen). Pankissa tuli muutama muukin kysymys, ja sekä virkailijat että apulaisjohtaja olivat ystävällisiä ja hoitivat asiat sujuvasti. Lopuksi vielä vaihdoin Turkin liiroja euroiksi, koska ei ole enää suomalaista pankkikorttia, eikä voinut luottaa siihen että SUomen pankkijärjestelmä hyväksyisi turkkilaista pankkikorttia. Poistuin pankista tyytyväisenä ja hymyillen.

Kävin maksamassa puhelinlaskun, ja varmistin myös kaikki muut maksut, ettei jää avoimia laskuja. Tässä vaiheessa soitin tuttavalle. "Tulen juuri (hemen geliorum)". Odotin 40 minuuttia, ja olin jo revetä liitoksistani. Taas tämä tekee tämän, että odotuttaa. Taas. 44 minuutin kohdalla kävelin bussipysäkille, ja otin puhelimen että soitan ja kerron, että voi tulla suoraan meille sitten kun ehtii. Samassa hän kurvaa paikalle, ja tervehtii hymyillen. Puolitakkuinen hymy irtosi minultkin, muttei hän huomannut niitä takkuja, onneksi. Olihan tämä hänelle ylimääräinen vaiva, joskin hän saa siitä kyllä aineellisen korvauksen ns. vaateavustuskassin muodossa. No, hän siis tuli, ajoimme taloomme ja nousimme portaat ylimpiin kerroksiin. Hän ei kuitenkaan suostunut menemään vuokraisännän ovelle ilman kuittilomaketta, kuten ehdotin, vaan vaati minua kirjoittamaan kuitin, johon hän ottaisi vuokraisännän allekirjoituksen. Ja hän halusi mennä ovelle ilman minua, kun kuuli edellise kerran tapahtumat. Annoin hänelle rahat ja kuittilapun, ja istuin itse helpottuneena sohvalle.

EHdin vain hiukan miettiä matkalaukun pakkaamisen seuraavaa vaihetta, kun hän tulee jo takaisin sanoen "En halua, en ota tuota rahaa vastaan, olkoon!!". Herra ei ollut ollut ovella,, vaan rouva, ja teatraalisesti oli ovi läjähtänyt kiinni. Sanonkominämitäminäajattelin! En sano. Sen jälkeen, huomattavasti myöhemmin, ajattelin että pakkohan se vuokra on nyt saada maksettua, tai he voivat halutessaan tehdä maksamattomuudesta syyn heittää tavarani pihalle poissaollessani. Yritän soittaa vuokraisännälle, ei vastaa. Tuttava yrittää, ei vastaa. Ja tätä jatkuu yli puoli tuntia. Soitan sitten tutulle kiinteistönvälittäjälle, joka vahvistaa ajatukseni, ja sanoo että pakko se on nyt saada hoidettua. Hän lupaa soittaa vuokraisännälle, mutta pystyy siihen vasta tunnin kuluttua. Odotamme siis tunnin, puhellen niitä näitä, ja hermoni alkavat kiristyä aina kun ajattelen, että pitäisi jo aloittaa pakkaaminen että ehdin lennolle eikä mitään oleellista jää pois.

Tuttava siinä sohvalla näkee että alan hermostua, ja arvaa syyn. Sanoo että ala vaan pakata tässä samalla. Samalla hän kuitenkin ottaa puheeksi sen, että olen edelleen naimaton. Ehdin jo ajatella vaikka mitä sanoja ja ilmaisuja, niin kuin viimeisenä parina vuosikymmenenä vastaavissa tilanteissa, mutten sano. Hän kysyy muistanko hänen kaverinsa herra M:n. Juu, muistan. No mitä pidit. Ihan mukava mieshän hän on ollut kun olen hänet työssään nähnyt, ja naimisissa. Ei ole ollut enää moneen kuukauteen, vaan virallinen ero on astunut voimaan sen jälkeen kun olet viimeksi hänet tavannut. En edes muista milloin olen viimeksi tavannut. Noin vuosi sitten. Miten sinä voit muistaa? No, kun hän kyseli sinusta ja sanoi. Kyseli että oletko vielä sinkku, ja että olisitko mahdollisesti kiinnostunut, hän kun haluaisi uudelleen mennä naimisiin. Olisitko kiinnostunut tapaamaan hänet ja tutustumaan enemmän? Ja olisiko sinulla minulle ketään tyttöystäväkandidaattia? Olisi. 

Yli tunti meni, pakkaaminen ei edistynyt, mieli oli entistä enemmän hämmentynyt emmekä voineet enää odottaa enempää. Lähdimme ajamaan takaisin keskustaan, sillä oli sovittu tapaaminen tiettyyn kellonaikaan, ja oli myös tarkoitus ehtiä pikapikatapaamiseen tyttöystäväkandidaatin kanssa. Olimme ajaneet pari kilometriä, kun kiinteistönvälittäjä soitti. "Soitin sille miehelle, ja sanoin suorat sanat. Se odottaa nyt sinua siellä kotonaan, ja sinä menet nyt sinne, pyydät anteeksi vaikka oletkin oikeassa, mutta pyydät anteeksi koska se niin haluaa, maksat vuokran ja unohdat kuitin koska hän pelkää niitä kuitteja. Pyydät anteeksi, maksat ja sen jälkeen on rauha maassa. Ymmärsitkö? Ihan sama mitä ajattelet, mutta pyydät muodon vuoksi anteeksi. Ymmärsitkö. Nyt menet sinne ovelle heti." Olemme jo parin kilometrin päässä, kun on sovittu tapaaminen missä on oltava tiettyyn kellonaikaan, että nyt heti en voi mennä, mutta kahden tunnin sisällä olen siellä, tosin sitten yksin, mutta olen siellä, pyydän anteeksi ja maksan vuokran ilman kuittia. Hyvä. Ja heti sen jälkeen soitat minulle. Ok, soitan.

Tapaaminen ja tyttöystäväkandidaatin ja tuttavan kohtaaminen meni ihan ok. Sitten äkkiä sok-kauppaan etsimään lokumuja, joka on sellainen tuliainen, jota ilman en uskalla mennä muksujen luo. Siellä ei ollut. Seuraavana A101. No, siellä oli sitä kaikkein mieluisinta. Hyvä. Ja parit karkkipussit omaksi matkaevääksi ja kohti bussipysäkkiä. Pääsen kotiin, ja menen vuokraisännän ovelle. Rouva tulee avaamaan oven, ja liikekieli kertoo, että hän oli lähellä mäjäyttää oven kiinni nenäni edestä. Peruutin varmuuden vuoksi jo ennen oven aukeamista muutaman rappuaskelman alemmas, että tuntisi olonsa paremmaksi. Ehkä auttoi, ehkä ei. No, isäntä tulee ovelle. Pyydän anteeksi, ja tässä olisi seuraavan kuukauden vuokrarahat, ja loput kiinteistönvälittäjä maksaa teille kuukausittain. Minä tulen marraskuuhun, vuokrasopimuksen loppuun mennessä takaisin, pakkaan tavarani ja muutan pois, joten asunto on edelleen vuokrattavissa joulukuun alusta. 

Vuokraisäntä hymyilee ihan korvasta korvaan. Tulipa tiedosta iloiseksi, ehdin ajatella, ennen kuin hän sanoo mitään. Hän istuutuu rappukäytävän puolella olevalle tuolille, huokaisee pari kertaa ja kysyy että miksi lähden. En jaksa tällaista riitaista ilmapiiriä, että tarvitsen rauhallisen ja turvallisen paikan. Olen ollut sinuun vuokralaisena tyytyväinen. Älä mene. Asu tässä. *hämmästykseni oli niin suuri, etten kyennyt sanomaan mitään*. Rouva tuhahteli ja pöhähteli puoliraollaan olevan oven takana. Isäntä laittoi oven kiinni, ja jatkoi vielä. Keskustelimme lähes 10 minuuttia kuin kaksi hyväntahtoista ihmistä keskustelee. Jatkan asumista myös vuokrasopimuksen päättymisen jälkeen, siihen asti kun on oma asunto. Kai. Rouvalla on nyt monta kuukautta aikaa sopeutua tilanteeseen, ja minulla aikaa keskittyä muihin asioihin ihan muualla.

Tässä vaiheessa päivää kello oli jotakuinkin viisi iltapäivällä. Nyt siivoan äkkiä asunnon, erityisesti keittiön ruokakaapit ja jääkaapin, että ne voi jättää, ja että on mukavampi tulla takaisin. Hups, kello tuli seitsemän. Noo, ihan hyvää aikaa vielä pakata, mutta kauhea nälkä, koska en ole vieläkään muistanut tai ehtinyt syödä. Keittiön pöydällä odottaa pakastimesta aiemmin otettu maissintähkä ja nuudelit. Laitan maissintähkän veteen kiehumaan ja laitan toiselle kaasuliekille vettä kiehumaan nuudeleita varten. Siinä välissä vilkaisen facebookin ja luen sähköpostit. Mitä?!? Ruotsiin on toteutunut mieluisan firman työhaastattelu! Jee!! Onneni kukkuloilla mietin kuvioita, ja tarkistn vielä, että kaikki tarvittavat paperit ovat varmasti pakkauskasaan päin menossa... kun ensin olen etsinyt ja etsinyt. Eikä ole edes monta hyllyä mistä etsiä.

Nostan myös pari ensimmäistä vaatetta laukun viereen, kun puhelin alkaa soida. Kun yksi puhelu päättyy, niin toinen soi saman tien. Hermostuksen tunne alkaa nousta, sillä väsyttää, en ole koko päivänä syönyt yhtään normaalia ateriaa, tai edes puolikasta vaan vain karkkia ja 2 kananmunaa. Samassa alkaa haista paahdettu  maissi. Ei******! Puolijuoksua keittiöön. Jep. Maissi oli kypsää, oletettavasti. Vesi oli kuivunut kattilasta lähes olemattomiin, ja alapinnalla oli kaunis paahto. Ja nuudelivesikin oli aika vähiin kiehunut. Lisään nuudelikattilaan vettä ja nuudelit, ja jätän maissintähkän siksi aikaa jäähtymään. Menen vaatekaapeille miettimään mitä pakkaisin. Alkaa haista palaneen käry: nuudeleiden vesi kiehuu kattilasta yli kaasuliekille, ja nuudelit ovat ylikypsää mössöä. Syön puheluiden välissä ja aikana siis pitkään keitettyä ja hiukan paahdettua maissintähkää sekä löllöt nuudelit niin runsaalla oliiviöljylisällä, että mietin jo kuka pöhkö laittoi näin paljon oliiviöljyä..

Puheluita tulee enemmän kuin edellisen kahden viikon aikana yhteensä, ja olen puhelimessa yli 4 tuntia, lähes 5. Viimeinen puhelu loppuu lähellä puolta yötä. Katson matkalaukkua, mietin aikaa ja tehtäviä joita varten pitäisi varautua, ja aivotoiminta on ihan seis. Yritän silti pakata. Kello 01 totean ettei pakkaamisesta tule mitään. MIkään ei edisty. Laitan kellon soimaan klo 07 ja nukahdan saman tien.

Levottomasti nukutun yön jälkeen tekee mieleni aamiaista, ja kun katson jääkaappiin, niin tajuan että se ja pakastin ovat vielä loppuun asti tyhjentämättä ja siivoamatta. Samalla kun keitän teetä (vaikka tekisi mieli kahvia, mutten henno avata isoa pakettia vain parin kupillisen takia) ja paistan 2 viimeistä kananmunaa siivoan jääkaapin ja pakastimen, mietin pakkaamista sekä tarkistan että sähkötöpselit ovat pois pistorasioista. Nielen "aamiaisen" pikavauhtia, tiedostaen että taksi tulee klo 09 noutamaan minua bussille, jolla menen lentokentälle asti. Väsyttää, ärsyttää ja tuntuu toivottomalta ehtiä pakata ajoissa. 8:30 soitan ja siirrän taksintuloajan klo 9:45een. Pakkaaminen on valmis 9:20 ja saan lähtövaatteet päälleni 9:30 mennessä. Odotan kohta pihalla, ja odotan ja odotan. Soitan pari puhelua, ja lopulta minut tulee noutamaan se eronnut mieshenkilö, joka halusi minut tavata, halusi tutustua enemmän. Ja koska aika on tiukilla, hän vie minut lentokentälle asti.

Autossa on aluksi karmea hiljaisuus. Tiedän että hän on ujo ja arka, mutta en ollut nyt kovin helpolla tuulella, ja ajattelin että hengähdän hetken ennen kuin jaksan keskittyä häneen. Hän löytää itsestään rohkeuden ja itseluottamuksen sillä aikaa, ja alkaa kysymysten runsas tulva. Vastailen, ja mietin samalla kuinka paljon ihmisen kysymät kysymykset kertovat hänestä ja hänen arvoistaan. Sillä hänhän kysyy niitä asioita, jotka ovat hänelle tärkeitä, ja päällimmäisenä hänen mielessään. Niitä asioita, joihin hän kaikkein välttämättömimmin haluaa ensiksi vastauksen. Jäin miettimään mitähän itse yleensä kyselen ihmisiltä. Häneltä kysyin vain yhden kysymyksen, minkä ikäinen sinun tyttäresi on.

Ensin ne kysymykset myös ärsyttivät, sillä niiden kuvastama arvomaailma oli erilainen kuin toivoisin. Pinnallisempi. Oli niissä silti yritystä sen verran, etten tyrmännyt häntä ainakaan vielä tällä ajomatkalla. Jos ujo ihminen saa aikaan tuonkaan verran, niin mitä hän saakaan aikaan sitten kun hän luottaa ja rentoutuu. Sitten vasta alkaa näkyä niitä syvimpiä arvoja. Ehdin ajoissa lentokentälle, koneeseen ja ihailemaan kauniita näkymiä koneen ikkunasta.

Monta kysymystä ilman vastauksia

JOskus osaa täälläkin olla kylmä, lämmön vastapainoksi

Iiks. Sää on tällä hetkellä harmaa ja muutamaksi päiväksi on taas luvattu sadetta. Lämpötilat lasevat öisin alle +10 C - lähelle nollaa, ja se tuntuu tässä vanhassa talossa kalseana kylmyytenä. Niin tuntuu tämän mummon kintuissa, luissa ja ytimissä asti. Tuntuu niin kylmältä, että lentolippujen jahtaaminen lämmittää mukavasti. Lentolippujen jahtaamisen ohella Medicinsk Svenskaa siirrellään, tai yritetään tallentaa sana kerrallaan muistiin. Sillä pohjoismaiset asunnot ovat kutsuvan lämpimiä, vaikka sää olisikin tätä kylmempi ja karumpi. Mutta... kielitesteille ei näkynyt vielä mitään päivämääriä tälle vuodelle! Näkyi vain viime vuoden päivämäärät! Mitä? Myöhästyinkö (taas jostakin)? Huolestuttavaa?

Hetkinen itsekehua... ekaa kertaa elämässäni teen miehen XL-kokoista villapaitaa, ja sen viimeinen osa on viimeisiä rivejä vaille valmis. Valmistunee tänä iltana. Huomenna hihat saavat kuivua höyryttämisen jälkeen ja sitten onkin kokoamisen vuoro. Neljä viikkoa = ison miehen villapaita, polvipituiset naisten kuviovillasukat ja yhdet nilkkapituiset kuviosukat. Ei paha. Jaa-a, ja mikä on se, miltä tuo aika on pois? Kirjoittaminen ja sekä ruotsin että turkin opiskelu. Turkin kielen opiskelu on keskittynyt tv-sarjan seuraamiseen, ja tanssitunneilla selviämiseen. Tosin sinne menon on nyt estänyt influenssa, jonka jäljiltä olo on vielä ei-ihan-parhaimmillaan. Ja josko lennähdän pohjolan maille, niin en ole tanssitunneilla silloinkaan.

Alanya Kleopatraranta ja auringonlasku

Paljon olen miettinyt blogin oloa, eloa ja jatkoa tässä viimeisten päivien aikana. Jos olen töissä Ruotsissa vaikkapa 6 kk, niin kuin nyt vakavasti harkitsen, niin blogia en sinä aikana päivitä. Osin se on nettikysymys. Koskaan ei tiedä onko vaiko ei, missä asuu ja millaiset ovat olosuhteet ja netti yms. Toisaalta se on turvallisuuskysymys, sillä myös kaiken maailman hörhöjä ja häirikköitä, suomalaisia uhkailijoitakin on tämänkin blogin lukijakunnassa, ja siksi joutuu salaamaan tosi paljon normaalista arjesta, tekemisistään ja erityisesti olinpaikastaan. Lisäksi se on aikakysymys, sillä vieraalla kielellä vieraassa ympäristössä työskennellessä ja asuessa aikaa ja energiaa menee tosi paljon työhön ja arjen perusaskareiden hoitoon. Kun sitten koittaa vapaan ajan hetki, niin usein tekee mieli levätä, olla täysin mitään tekemättä.

En tiedä mitä kevät ja kesä tuo, ja kirjoitanko vaiko enkö. Yksi mahdollisuus on päivittää pelkästään Alanyan tapahtumia tuonne välilehdelle sinä aikana kun olen täältä poissa. Jos vain on nettiyhteys olemassa, niin seuraan kuitenkin Alanyan uutisia ja tapahtua sekä kielitaidon ylläpitämiseksi että asioissa ajantasalla pysymisen vuoksi. Mutta niin kauan kuin olen täällä, jatkan raapustelua täältä näkökulmasta. Toki on olemassa myös se mahdollisuus, että vain pikaisesti käväisen pohjolassa, ja palaan heti takaisin... Täällähän alkaa ihan kohta kevät. Toisaalta "voi kunpa tietäisi mitä tulee", toisaalta "tuli mitä tuli, otetaan se vastaan". 

...niin rakastan tätä merta, rantaa ja kaupunkia 😍

Uusia kuvia ei vieläkään ole, sillä nyt on 8. päivä kotona sisällä, levossa. Huomenna on aika lähteä ulos ja ainakin ruokakauppaan. Influenssa on muuten ohi, mutta tänään meni vielä lääke joka väsyttää. Huomenna alkaa arki, rauhallisesti ja varovaisesti. Ja itse asiassa koko viikko menee vielä rauhallisesti ja rasittamatta. Huomisesta saan jotain kuviakin, satoi sitten enemmän tai vähemmän.

Elämän kahta puolta

Alanya Kleopatrarantaa ja KAle

Ensin muutama sana maanjäristyksistä. Maanjäristykset ovat mm kuohuttaneet mieliä, rikkoneet koteja ja vieneet ihmishenkiä. Maankuoren tapahtumat ja luonnonvoimat ovat armottomasti maailmaa mullistavia. Niin kovin pieni on ihminen ja ihmisen voima. Tuntuu pahalta kärsivien puolesta. Ympäri Turkkia avustusjärjestöt, kaupungit, puolueet ja yksityiset ihmiset ovat keränneet suuria avustuseriä toimitettavaksi tuhoalueiden ihmisille, helpottamaan selviämistä, ja ovat myös esim. luovuttaneet verta sairaalojen varastojen täydentämiseksi. Ihmiset auttavat toisiaan silloin kun on tarvetta.

Jo pari vuotta on ollut puheen alla se, että Afrikan laattaa työntyy euraasian laatan alle/päälle, en muista kummin päin, ja tulee aiheuttamaan Kreikan ja Turkin välisellä merialueella ison tsunamin. Toki Alanyaa sen ei pitäisi vaurioittaa millään tavoin, mutta silti Alanyassa on jo aktiivinen talojen maanjäristyskestävyyden arviointi ja vahistus/ purku menossa. Useita liian heikkokuntoisia rakennuksia on purettu ja sekä uusille että uudistettaville kohteille on tiukat määräykset ja valvonta. Tuo laattojen liike yhdessä paikkaa aiheuttaa jännityksiä toisiinkin saumakohtiin, ja maankuoren purkaessa näitä jännityksiä tunnemme sen maanjäristyksenä.

Alanya on Turkin alueella maanjäristysluokituksessa rauhallista 4-luokkaa. Ykkönen on pahinta riskiluokkaa, kartassa punaisella. Jos olen käsittänyt oikein, niin ne alueet sijaitsevat laattojen reunoilla. Virallinen ja päivitetty riskikartta löytyy hakusanoilla Türkiye deprem tehlike harita. Vieressä on siitä leike...

Kreikan ja TUrkin väliselle merialueelle ja sinne saaristoon minua ei saa vapaaehtoisesti, ennen kuin se mitä tapahtuvaksi odotetaan on tapahtunut. Sen sijaan Alanya, Gazipasa ja täältä kartassa pohjoiseen päin oleva vaalea alue on sitä, missä voi olla ja elellä kaikessa rauhassa. Tämä on pieniriskistä aluetta, silti asuntonsa ja rakennuksensa turvaavaa, vahvistavaa.

Alanya Keykubatrantaa ja KAle

Sitten elämän valoisempiin asioihin. Influenssa on häipymässä, ja tänään on ensimmäinen kuumeeton päivä. Laaksossa oli mukava tunnelma, kun jo aamusta alkoi autojen jono ja väkeä virtasi mustanaan eräälle pihalle, katosten suojaan. Pitkään mietin että onko kyseessä kyläkokous, hautajaiset, häät tai muut isommat juhlat, kunnes Davul-orkesteri eli rumpu ja "huilu/pilli/oboe..." kertoivat soitollaan, että kyseessä on häät. Näkökykyni ei riittänyt paikantamaan morsianta tai sulhoa, enkä halunnut kyylätä ikkunassa, joten tyydyin jatkamaan neulomuksiani rummun paukkeen säestyksellä. Paljon onnea nuorelle parille <3 .

Toisaalla annetaan ja toisaalla otetaan. Tätä tämä elämä on. Elä ja pidä huolta ainakin läheisistäsi, niin kauan kuin sitä iloa annetaan. Elämä on nyt.

Haukan katseella ja lempeällä sydämellä

Alanyan satamasta, aallonmurtajalta Kalelle päin

Mistä me ihmiset herkästi puhumme -pahuudesta ja kokemistamme vääryyksistä. Se, mihin keskitämme ajatuksemme ja mistä puhumme, saa jakamattoman huomiomme ja energiamme. Kummalleko haluamme sen antaa, hyvyydelle vai pahuudelle? Miksi aloitan tällä aiheella? Kulunut viikko on ollut poikkeuksellisen rankka, epäoikeudenmukainen ja paljon pahaa mieltä ja turvattomuutta tuonut. Päätin kuitenkin etten anna näille tapahtumille tämän enempää valtaa. Totean pari juttua asiaan liittyen, ja jätän taakse. Minulla olisi mahdollisuus kostaa hallussani olevilla asiakirjoilla ja pahoilla sanoilla, joita osaan minäkin asetella satuttavaan muotoon, mutta mitä hyötyä siitä on? Ja mitä iloa siitä on?

Kerron mieluummin tuosta ruskeasta haukasta, jonka taas näen istuvan tuossa ikkunoitteni lähistöllä olevan sähköpylvään päällä maassa tepastelevaa lounasruokatarjontaa katsellen. Eilenkin olin sen verran tyhmä, että nousin tavoittelemaan kameraa ottaakseni kuvan siitä. No, tietysti haukka huomasi liikkeen, katsoi hetken ja lensi pois. Näin on käynyt joka päivä viimeisen viikon aikana. Vasta tänään, tässä aurinkoisen ikkunan vieressä läppärillä istuessa päätin olla häiritsemättä hänen ruokailuaan. Samalla saan hetken ihailla uljasta lintua. Sen hetken, kun maltan olla hiljaa ja liikkumatta.

Olen yrittänyt käyttää samaa taktiikkaa tiettyyn perheeseen, siis että olen hiljaa ja lähes näkymättömissä. Silti olen elänyt omaa elämääni, vain väistellen heitä ja vältellen kaikkea kommunikointia. Se ei riittänyt. Niin rouva kuin herrakin näyttää hakevan paikkoja ja tilanteita päästä sanomaan pahasti, päästä aiheuttamaan mielipahaa ja nöyryyttämään. Toiset ihmiset ovat sellaisia, mutta Luojan kiitos heitä on täällä vähemmistö, ainakin oman kokemukseni perusteella. Ja niin nytkin hyväntahtoiset ihmiset yrittävät auttaa, yrittävät löytää tilannetta helpottavaa ratkaisua, ja tukevat minua. Yllättävintä oli eilinen tapaaminen. Viranomainen, fiksu ja ihmisiä käsittelemään tottunut mies tilanteet kuultuaan ja monia kysymyksiä kysyttyään sanoi, että pysy lujana äläkä pelkää niitä, vain Jumalaa tarvitsee pelätä. Ole rauhassa, kärsivällinen ja pidä puolesi, tai ne kävelevät ylitsesi mennen tullen (suomennettu vastaavaksi ilmaisuksi). Jo riittää puhuminen tästä.

Meidän tanssinopettajamme jakoi tänään lyhyen videon vuorilta, lomamatkaltaan. Vuorilla on paljon lunta, ja siellä missä hän on nyt, on lämpötila poikkeukselliset -20 C. Jaa-a, kukas siellä kyseli että missä lumi ja missä pakkaset. Useampikin. Täältä niitä löytyy. Ja Alanyan AkDağ Kayak Merkesi eli AkDag vuoren laskettelukeskukseen liittyvä kesustelu käy aktiivisena, ja pohtii mm. lisääkö laskettelukeskuksen rakentaminen todella talviturismia, vai ei. Ainakin tämän alueella asuvan ulkomaalaisen se saisi käymään laskettelemassa, mikäli paikalle pääsee myös bussilla. Jos oletuksena on oma auto, on vastaukseni toistaiseksi ei kiitos.

Alanyan yli lumivuorille, ei ole pitkästi sinnekään

Gazipasassa tuotetaan kahvia. Nyt ihan virallisesti uutisoitiin Gasipasassa olevien kahvipensaiden voivan hyvin ja tuottavan laadukasta satoa. Sekä kasvihuoneisiin että avomaalle halutaan nyt istuttaa lisää kahvipensaita, sillä päästäkseen markkinoille volyymiakin on oltava tarpeeksi. Gazipasahan on Turkin lämpimintä seutua, ja siellä tuotetaan monia sellaisia trooppisia hedelmiä ja kasviksia, joiden hyvinvoinnille ilmasto vielä sopii, ei ole liian kylmä. Tämäkin Alanyan alue, jossa asun, on talvella kylmä. Nyt muutaman päivän on ollut hyytävän kylmä tuuli, ja lämpimin toppatakkini sekä pipo ja hanskat ovat olleet tarpeen. Kesävaatteissa toki tarkenee suojaisissa paikoissa, ja niissä lämpö saattaa kohota mukaviin lukemiin. Ajankohdasta ja kylmyydestäkin johtuen influenssa jyllää täällä, niin minussakin, ja muutama sohvapäivä on tiedossa.

Alanyan Kestel ja Kestelin vuori 😍

Suomessa on kuulemma lämmintä :D . Olin jo ostamassa lentolippua, kun netti pimeni täysin, mutta nyt kun netti yms taas toimii, en ihan heti näinä päivinä ole tulossa. Parit kolmet synttäripaketit tulen toimittamaan ihan henkilökohtaisesti, mutta aika näyttää kestääkö se reissu viikon vai kuukauden vai jotain muuta.

Annetaan auringonvalon kirkastaa sisäisesti, satoi niskaan mitä tahansa. Se lisää hyvinvointia tosi paljon. Ja ollaan ihmisiksi, myös niille, jotka eivät sitä ansaitsisi, mutta siksi että itsellemme hyvyys on tärkeämpi. Ja seikkaillaan ja iloitaan. Niistä kertyy elämää päiviin.