"
Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.
- Runoilija, kirjailija Jorma Etto"
Oikeudet ovat niillä keille ne kuuluvat, eivät minulla. Esittelen hyvin tähä päiväänkin sopivan suomalaisen kirjailijan suomalaisen runon suomalaisista. Kiitos J. Etto tästä oivaltavasta runosta.
Tämän ala olevan tekstin väitetään olevan presidentti U.K.Kekkosen kirjoittama ja vuodelta 1983. En tiedä onko näin ja onko teksti alkuperäinen yms. mutta tekstissä on joka tapauksessa tähänkin päivään aivan hyvin osuvaa ajateltavaa.
" Suomalaisesta elämänmuodosta
Nyt, kun suomalainen elämänmuoto on siirtynyt pois poliittisen
propagandan kentästä, asian voi ottaa jo hieman kevyemmin. Muistan,
kuinka Veikko Sinisalo kerran Tampereella lausui Jorma Eton runon
`Suomalainen`. Sen minä nyt haluaisin esittää, koska siitä saa selville
hiukan, minkälainen suomalainen on.
Näin Etto kirjoittaa:
"Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei
vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen joka eksyy tieltä, huutaa
rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen: metsä raikuu,
kaikuu, hongat humajavat.
- - -
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin
ja se kaveri on suomalainen. Eikä suomalaista erota suomalaisesta
mikään, ei mikään paitsi kuolema ja poliisi."
Eiköhän tämän runon valossa selviä, mitä on suomalainen kansanluonne ja suomalainen elämänmuoto.
Mutta on ollut onnellista olla suomalainen ja on ollut tuskallista
olla suomalainen. Tällä niemellämme on ollut ihmisiä ja ihmisryhmiä,
joiden elämä on ollut raskasta. Milloin se on ollut taloudellisten
huolien täyttämää, milloin se on pahiten tuntunut henkisenä
painostuksena. He ovat oikeutetusti murehtineet kohtaloaan ja
valitelleet osaansa, mutta epätoivon hetkiä kenties lukuun ottamatta he
eivät ole halunneet kadottaa yhteyttä siihen kansaan, johon he kuuluvat.
Suomalaisille on ollut luonteenomaista osittain heidän maansa
avaruuden ja harvan asutuksen johdosta pyrkimys elää erossa
naapureistaan omaa elämäänsä ja pysyä syrjässä suuren maailman
kiistoista. Metsän läheisyys ja kosketus jatkuvasti pohjoista ja länttä
kohti siirtyvään asutuksen rajaan, josta vielä maamme rajojen
sisäpuolella on jäljellä Lappi ja Koillis-Suomi, ovat muovanneet
suomalaisten elämää meidän päiviimme asti.
Suhteellisen harva asutus ja erämaan läheisyys ovat näin vaikuttaneet
määräävällä tavalla kansamme yhteiskunnalliseen ja henkiseen
muotoutumiseen. Elämä täällä suomalaismetsissä nykyäänkin on sellaista
kuin se on aina ollut: oma pää pidetään vaikka perkele.
Onhan se tietenkin kunnioitettavaa, omalla tavallaan, jos mies tekee
hamaan elämänsä iltaan saakka jokasunnuntaisella kirkkomatkallaan 10
virstan mutkan, kun ei halua kulkea maantietäkään naapurinsa maitten
läpi, koska oli tämän kanssa joutunut sanaharkassa alakynteen joskus
nuoruusvuosinaan. Ja karaktääriä se tietenkin kuvastaa, jos mies, joka
on kiinteästi ajanut tapahtumien myöhemmän kehityksen valossa vääräksi
ja maalle turmiolliseksi osoittautunutta politiikkaa, seisoo lujana kuin
vaskipatsas kannallaan ja vaatii, että kansa liioin ei saa tunnustaa
vahinkoa, vaan sen tulee seisoa väärällä puolella vaikka taivas kaatuisi
päälle.
Tiedän kyllä, että eräät vaikutusvaltaisissa asemissa olevat
kylmäveriköt ovat sitä mieltä, että Suomen kansa ei usko, ennen kuin se
kokee, ja sen vuoksi he suorastaan puolustavat `anna mennä nykyisellään`
-linjaa sillä perusteella, että kansan on saatava lyödä päänsä seinään,
ennen kuin taas tulee selvä.
"Ankarat käskyt kohtalon" ovat merkinneet myyttistä tekijää
itsenäisyysvuosiemme henkisessä asennoitumisessa, ja historian
välttämättömyys on ollut kuin pakkopaita, jossa eläminen on tuottanut
meille ristiritarin katkeraa ja uhmakasta mielihyvää.
Sotavuosina vimmatusti levinneestä epämiellyttävien tosiasioiden
kieltämismaniasta huolimatta Suomen kansa tavallisesti ajattelee
terveesti ja realistisesti. Kun sen eteen asetetaan ylipääsemättömät
tosiasiat, niin se osaa kyllä tehdä oikeat johtopäätökset, vaikka ne
olisivat odottamattomat ja yllättävät, ja sitten määrätietoisesti
työskennellä hyväksyttyjen suuntaviivojen mukaan.
Joissakin suurissa kysymyksissä ja kenties lyhyehkön ajan kansa voi
olla yksimielinen. Kun ajattelen esimerkiksi tsaarin sortopolitiikkaa
vuosisadan alussa Suomessa, niin kyllä se täällä tapasi yksimielisen
kansan. Onhan tietysti niinkin, että tuo Jorma Eton runossaan mainitsema
rannalla huutaja saattaa olla täysin yksimielinen vastarannalla
huutajan kanssa, mutta kun huutajia rannoilla on niinkin paljon kuin
meillä niin erimielisyyttäkään ei voi välttää.
Me Suomessa puhumme omia vaiheitamme ajatellen usein historian
kiroista. Historian kiroja ei ole ainoastaan pahin niistä: sota, vaan
niitä ovat myös epäsopu, epäluottamus ja alituinen pelosta aiheutuva
henkinen ja aineellinen vastarintaan valmistautuminen.
Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on tämän
sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se
ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin
vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä
vastassa on ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin
toiseltakin.
Silloin kun meillä kaikilla on ollut yhtä huonoa, kukin kohdaltaan on
tyytynyt omaan vähäiseen osaansa, mutta kun parempi päivä on valjennut,
meitä on voitu verrata vanhaan suomalaiseen erämieheen, joka kademielin
tähyili toisen pyyntionnea.
Kateus on yksi suomalaisen purnauksen synnyttäjiä. Jos kateus olisi
niin rakentava luonteenominaisuus, että se panisi hiiliä hännän alle
edellä olevan tavoittamiseksi, niin naapurit eivät meille pystyisi
kukkoilemaan. Mutta suomalainen kateus purkautuu parhaiten
purnaamisessa.
Mutta se, jolla on karsas silmä Suomea kohtaan, tekee
mielikuvituksessaan minkälaisia johtopäätöksiä tahansa. Valitettavasti
hän löytää Suomestakin jonkun sanaansa uskovaisen, sillä on olemassa
sellaisia kotimaansa oloihin syystä tai toisesta tyytymättömiä ihmisiä,
jotka suurella tyydytyksellä lukevat asiantuntemattomien ulkomaalaisten
arviointeja, kuinka huonosti asiat Suomessa ovat ja kuinka huonosti
meille sen vuoksi käy. Sekös hivelee näiden suomalaisten mieltä.
Meillä Suomessa on sisäpolitiikka paljon suuremmassa määrin kuin
esimerkiksi muissa pohjoismaissa ollut tunnepohjaisiin reaktioihin
perustuvaa. Tämä on tietenkin tehnyt vaikeaksi asiapohjalla tapahtuvat
mielipiteidenvaihdot ja sitä tietä mahdollisesti luotavissa olevan
yhteistyön. Juuri politiikkamme tunneperäinen luonne on synnyttänyt
korkeita raja-aitoja, joiden yli on ollut vaikeata luoda kansallista
solidariteettia.
Joskus tulee mieleen ajatus, kuinka toivotonta ja turhaa on yrittää
antaa asiallista, puolueetonta informaatiota, sillä tulos on yleensä se,
että saa korvilleen ainakin kahdelta taholta. Suomen kansa lukee
mieluimmin sellaista tekstiä, mihin uskoo, yksipuolista päkätystä, jossa
musta on vain mustaa joka on todella mustaa tai vain valkeaa, joka on
sitten niin valkeaa, ettei valkeammaksi voi tulla.
Suomessa sanotaan, että jos haluat levittää jonkin tiedon tai juorun
mahdollisimman laajalle ja mahdollisimman nopeasti, kerro se
ystävällesi, mutta muista ottaa häneltä vaitiololupaus. Jopa alkoi juttu
kiertää!
Ei tapahdu vääryyttä millekään Suomen heimolle, kun todetaan, että ei
mikään toinen heimo, miltei kokonaan vieraisiin oloihin siirrettynä,
olisi ankaraa kohtaloaan kantanut samaa henkistä tasapainoa ja iloista
optimismia osoittaen kuin karjalaiset. Me emme voi tarpeeksi kiittää
tätä sitkeää heimoa siitä kansallisesta ryhdikkyydestä, jota sen naiset
ja miehet osoittivat raskaana evakkoaikanaan.
Se, mikä karjalaisuuden kohdalla on tapahtunut ja on jatkuvasti
tapahtumassa, merkitsee karjalaisuuden nivoutumista entistä läheisemmin
yhteen toisten Suomen heimojen kanssa. Karjalaisuus omassa maakunnassaan
oli jäntevien erikoispiirteiden sävyttämä itsenäinen ainesosa
suomalaisessa valtioruumiissa. Karjalaisuus muuhun Suomen kansaan
nivoutuneena merkitsee virkistävää ja virvoittavaa voimatekijää, joka
alituisesti jatkuvan lääkeruiskeen tavoin antaa kallisarvoista
elämäneliksiiriä suomalaiselle yhteiskunnalle.
Nykypäivän suomalainen voi osoittaa heimotunteensa työskentelemällä maan rajojen sisäpuolella olevien kehitysalueiden hyväksi.
On paljon voitettu, jos tunnustetaan, että tämän päivän suomalaiseen
elämänmuotoon kuuluvat myös syrjäseutujen puute, työttömyys,
asunnottomuus, maastamuutto, ne epätyydyttävät olot, joita havaitaan
vanhusten parissa, ja monet muut epäkohdat, jotka ovat tahra
yhteiskuntamme kasvoissa. Vasta jos tämä avoimesti ja nöyrin mielin
tunnustetaan, syntyy tahto epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen ja
olojen korjaamiseen uudistusten tietä.
Kun on seurannut viime vuosina yleiseksi tullutta (IKL:n)
isänmaallisuuden julistamista, on saanut sen vaikutelman kuin
isänmaallisuus kuviteltaisiin joksikin peräti vaivalloiseksi
saavutettavaksi harvinaisuudeksi, jota täytyy ruokkia kuin vangittua
lintua ja kuitenkin eläen alituisessa pelossa, että se lentää pois.
Mutta näin keinotekoista ei isänmaallisuus toki ole, sillä se ei ole
mikään erityinen armolahja, vaan se on ihmisessä aidointa silloin, kun
se on luonnollista ja hiljaista. Esimerkiksi talonpoikaisväestön
isänmaallisuus on niin itsestään selvää ja luonnollista, että se ei
tarvitse mitään erikoista julistamista. Kansalaisten isänmaallisuus ei
ole mitattavissa sen energian mukaan, joka on käytetty sen
julkijulistamiseen, eikä isänmaallisin ole suinkaan se, joka on
äänekkäin itsekehussaan.
Sanotaan, että kenellekään ei isänmaa kirkastu niin kuin sille, joka
on jättänyt kotimaansa ja joutunut asumaan vierailla mailla,
muukalaisten parissa. Vain se, joka kokonaan on kadottanut tai luulee
kadottaneensa oman maansa, tuntee koko olemuksellaan, miten rakas ja
miten kaivattu isänmaa on.
Mutta samoin kuin isänmaan menettäminen tekee maasta muuttaneelle
isänmaan läheiseksi, samoin tulee suhde isänmaahan entistä
omakohtaisemmaksi ja rakkaus isänmaahan entistä lujemmaksi sille, joka
pelkää menettävänsä isänmaansa.
On helppoa olla välinpitämätön isänmaan suhteen, vieläpä keikaroida
sen kieltämisellä silloin, kun mikään pilvi ei näytä varjostavan vapaan
isänmaan olemassaoloa, mutta silloin kun tosi tulee eteen ja ihminen
joutuu omalta osaltaan valitsemaan joko vapaan isänmaan taikka vieraan,
muukalaisen vallan, silloin pakotetaan esille isänmaallisen mielen
tunnustus. Se, joka asettaa oman maansa muiden maiden yläpuolelle ja
rakastaa tätä omaa maataan isänmaanaan, hän on isänmaallinen.
Suomessakin on ihmisiä, jotka sanovat olevansa maailmankansalaisia.
Se on uudenlaista ihanteellisuutta, joka näkee veljen kaikissa ihmisissä
ihonväriin, ideologiaan ja uskontoon katsomatta. Ei ole mitään syytä
arvostella tätä ihanteellisuutta, toivottavasti se on tulevaisuuden
tosiasia. Mutta se on varmaa, että suomalaisuutta ei pääse asenteilla
eikä uudella ideologiallakaan pakoon. On kaunista tuntea kansainvälistä
solidaarisuutta, mutta tämäkin on lujalla pohjalla ainoastaan jos sen
juuret ovat omassa kansallisessa maaperässä, meillä Suomessa
suomalaisessa moreenissa ja mullassa.
Meillä suomalaisilla on asemamme vuoksi sillanrakentajan osa lännen
ja idän välillä. En tarkoita tällä sitä, että meidän tulisi tyrkyttäytyä
sovinnonhierojaksi suurten riitoihin. Sillan rakentaminen merkitsee
pikemminkin henkistä asennetta, uskollista pitäytymistä omaan osaan,
omaan perinteeseen, omaan uskoon ja naapuruutta laajemman
yhteistoiminnan suosimista tältä pohjalta.
Yleisesti ottaen Suomi on suhteellisen tuntematon maa maailmalle. Me
omahyväisyydessämme kuvittelemme, että sankarikansan maine on kiirinyt
kaikkialle ja Suomen nimi loistaa kirkkaana tähtenä etäisimmässäkin
maailmankolkassa. Kyllähän talvisodan aikana Suomesta kirjoitettiin
paljon ja kunnioituksella, se on totta. Tämä asia muistetaan yhätikin
kiitettävän hyvin, mutta siitä aikoinaan kiinnostunut sukupolvi alkaa
vähitellen häipyä kuvasta. Tosiasia on, että Suomi ja suomalaiset ovat
vähän tunnettuja meitä suhteellisen lähelläkin olevissa maissa.
Pidän lujasti kiinni siitä, että suomalaisella elämänmuodolla on olemassaolon oikeutus."
Tekstin kerrotaan olevan Presidentti Kekkosen puhe tai sen osa vuodelta 1983. Varmaksi en tiedä.