Riemu ja ilo! Lentolippuja saa taas

Alanya-energiaa parhaasta päästä <3

Vilkaisin lentoja... 😍😍😍
Heinäkuun alusta eteenpäin moni lentoyhtiö näkyy myyvän matkoja pitkin eurooppaa ja Turkkiinkin. Parhaiten löysin Napsun kautta, ja löytyi myös Rantapallon kautta. Pegasoksen ja Turkish Airlinesin sivuilta löytyi myös. Finnairin sivuilta näkyi tieto, että Alanyaan lennettäisiin suorat lennot 2.8.2020 alkaen. Eri lähteiden hinnoissa näkyi sekä äkkilähtölomien edullisuus että reittilentojen viime kesää korkeampi hintataso. Aika näyttää mihin todellinen hintataso asettuu kesän mittaan.  Vaan nyt on taas huojentavaa ja virkistävää ajatella, että voi päästä kotiin sitten kun on sen aika. 

Ja kotiin päästyäni ihan ensi päivinä haluan löytää erään haudan ja käydä lukemassa rukouksen haudan äärellä, niin kuin tapana on. Pitkäaikainen tuttavani (2014-2020), kiinteistönvälitäjä, opettaja, myös tausta-apu ja turva, on kuollut 11 päivää sitten. Surullista, ja hänelle varmasti myös helpotus. Sanotaan hänelle Allah Rahmet Eylesin (Jumala olkoon armollinen), ja sanotaan myös Mekanı Cennet Olsun kun toivotaan toisen päässeen taivaaseen. Kääntäjä suomentaa sen sanoin Lepää Rauhassa. Başınız sağolsun sanotaan kun halutaan sanoa perheelle Osanottoni. Tähän on muitakin ilmaisuja, muodollisempia yms mutta en muista kun en ole tarvinnut moneen vuoteen. Ensimmäisen vuokraisäntäni hautajaisista on kai jo kolme vuotta, jos muistan oikein. Hänellekin Mekanı Cennet Olsun.

Zilli Öküz burgerien tunnus, sopii olotilaani

Juttelin eilen pitkän puhelun Alanyaan, monenlaista tunteiden kirjoa tuntien. Jaa-a. Moni asia on muuttunut koronan myötä, ja pysyykin muuttuneena. Sitten on paljon niitä asioita, jotka eivät muutu, joita korona tai mikään muukaan vastaava ei pysty muuttamaan. Alanya on ja pysyy. Se kasvaa ja kehittyy, antaa asukkailleen iloa, eloa ja turvaa. Mahdollistaa hyvän elämän, kullekin itsensä näköisen. 

Nytkin tekisi ihan ilosta mieli mennä ulos ja pitkälle potkulautalenkille täällä missä olen, mutta toissapäivän 200-kiloisen pyörätuolipotilaan työntäminen ylämäkeen sai aikaan sen, että jalkapohjasta on eräs jänne hieman revennyt, ja joku kalvo hieman vuotanut nestettä ulos... eli jalka on viiltävän kipeä tietyistä paikoista. Lääkäri käski olla levossa. Sanoi, että mitä vähemmän käytät nyt jalkaa, sen paremmin se paranee. No nyt voit ottaa aurinkoa, hatun päähän ja skumppalasin käteen v-tuili uusi pomo, ja jatkoi etteihän tuo ole edes paketissa, eihän sitä ole edes sidottu. Nyt siis on edessä lepoviikonloppu jaloille. Jää- ja ruokakaappi kaipaisi täydennystä, mutta tuon paraneminen on tärkeämpi. Vararavintoa on kyllä, ja jotain kaapeissakin.

Keittiössä juoksennellut 3 cm pitkä litistyksen jälkeen

Keittiön alakaapeissa on vipinää. Juuri niissä vetolaatikoissa, joissa on ruokailuvälineet, kauhat, lastat, leikkuuveitset, vispilät yms. Niihin ilmaantuu joka vuorokausi lisää uloste- ja virtsajälkiä. Tuholaistorjujan tuomaan ötökkätarraan ei ole tarttunut mitään. No, siihen tarttuisi pienet vipeltäjät. Mutta isot? Tuskin ne mihinkään tarraan jäävät kiinni. Hiiren ulostetta ja joidenkin muidenkin ötököiden ulostetta ilmaantuu tuonne kaapistoon. Ällöttävää, vastenmielistä ja inhottavaa! Nostin käyttämäni lusikat, haarukat ja veitset mikron päälle, jossa ei ole näkynyt mitään ylimääräistä, siis ikään kuin turvaan. En halua saada mitään tuhoeläinten levittämää tautia. 

Vetolaatikon sisältä pieni tarra-ansa ja jätökset...

Kerroin aiemmin alakerrassa asuvalle vuokraemännälle, että täällä on taatusti hiiriä. Hän ei uskonut, tai ei halunnut välittää. Tuholaistorjuja vahvisti että on. Sitten näin tuon viereisessä kuvassa näkyvän, 3 cm pitkän otuksen keittiön lattialla, ja kuvassa on se mitä jäi jäljelle kun liiskasin ötökän. Sitä ei ole virallisilla tahoilla pystytty vielä tunnistamaan. Epäviralliselta taholta on tullut tieto, että ötökkä muistuttaa tosi paljon Argentiinan torakkaa, eli sitä ötökkää millä ruokitaan lemmikkiliskoja ja -hämähäkkejä. Se on sama torakka, jota myydään eri puolilla eurooppaa grillattuna ihmisten naposteltavaksi. Myös Suomessa mm. Kampissa myydään argentiinan torakkaa ihmisten ruoaksi. No, nyt tällä reissulla olen oppinut millä ruokitaan isoja hämähäkkejä... yök!

Yksi parhaista paikoista, Kleopatraranta, Alanya

Makuseikkailukin kävisi...

Takaisin Alanyaan. Arkielämän ja liikkumisen normalisointi koronarajoitusten jälkeen on meneillään. Moni palvelu availee lähi aikoina oviaan. Myös rantojen palvelut tulevat avautumaan turvavälit ja hygienian huomioiden. Alanyan uutiset kertoivat myös Gazipasan lentokentän avautuvat kesäkuun alkupäivinä, en vaan muista tarkkaa päivää. Oletettavasti ensin maan sisäinen lentoliikenne palaa ja sitten kansainvälinen. Alanyan Gazipasan lentokentällä on tehty koronaviruksen ja muidenkin tarttuvien tautien vuoksi muutoksia, jotka ymmärtääkseni tulevat jäämään pysyviksi. Näillä muutoksilla pyritään käsittääkseni takaamaan entistä turvallisempi matkustaminen myös infektioiden torjunnan näkökulmasta. Hienoa, että tätäkin puolta on ajateltu niin tämän hetkistä kuin tulevaakin silmällä pitäen.

Pian on taas se aika, kun pääsee lomille, lennoille ja kohti uusia seikkailuja. Sielu kaipaa seikkailua 😊


PS. 
LIsätty vähän myöhemmin:
Pari yhteydenottoanne oli jostain syystä mennyt vanhaan sähköpostiin, ja näin ne nyt kun siivosin sitä postia. Olen tarkoituksella ollut kirjoittamatta koronarajoituksista sekä siellä Alanyassa että täällä missä nyt olen, ja pyrkinyt tuomaan jotain muuta ajateltavaa, silloin harvoin kun olen saanut kirjoitettua. Monta kertaa olen avannut Bloggerin kirjoitusmielessä, mutta sulkenut ilman tekstiä, kun ajatuksissa ja elämässä päällimmäisenä on ollut asioita joita vaan ei voi jakaa täällä. Yksi oleellinen kriteeri on ollut viime kuukausina se, että en anna negatiivisille asioille niin paljon huomiota kuin joskus aikanaan. Negatiivisuudella on jo tarpeeksi otetta tästä maailmasta. Siksi nostetaan tietoisesti positiivisia esille, autetaan hyvää puolta. 

Reissuni on kestänyt nyt 4 kk, ja kestänee vielä maksimissaan toisen 4 kk. En ole vielä päättänyt milloin palaan Alanyan kotiin, mutta varmaa on vain se, että niin kauan kuin elän palaan aina Alanyan kotiin mikäli mahdollista. Siinä vaiheessa jutut muuttuvat taas konkreettisesti Alanya-sisältöisiksi ja sitä elämää kuvaavemmiksi. Voi olla että lennän kotiin heinäkuussa, tai sitten vasta syyskuussa. Aika näyttää.

Kuolema vieraili

Gözleme-paikka, 34 v samat yrittäjät samassa paikassa. Alanya 5.3.2017

Eilinen yllätti niin monin eri tavoin, että kotiuduinkin vasta tämän päivän puolella. Aamulla nukuin pitempään kuin
tavallisesti, kun yöllä tuli herättyä aivan liian monta kertaa. Kuuma -  kylmä - kuuma - kylmä. Siinäpä ne heräämisten syyt tiivistettynä. Kun herätessä ei ollut enää kyse aamusta, ja oli jo oikeasti nälkä, niin päädyin tekemään tomaattimunakas menemeniä... vieläkin puistattaa. Muut ainekset olivat jo pannulla. Olin rikkonut jo kaksi kananmunaa kulhoon pientä vatkausta varten, ja rikoin sinne sen kolmannenkin. Joku siinä kolmannessa otti silmiin, ja katsoin sitä tarkemmin. En ole koskan nähnyt niin pitkälle haudottua munaa kananpojanalkioineen. Enkä varsinkaan omassa aamiaisessani. Yäääk! Hetki ja hieman enemmänkin piti keskittyä pitämään oma suolisto kurissa ja järjestyksessä, ne kun yrittivät kääntyä ympäri.

Jo kolme tai neljä päivää oli vahvasti sellainen fiilis, että pitäisi käydä tapaamassa entistä naapurustoa ja mahdollisesti jopa vuokraemäntääkin ennen kuin siellä joku kuolee. Jotenkin siirsin tuon tunnelman aiempina päivinä taka-alalle, keskityin kirjan taittoon ja pysyin siis kotona. Eilen päätin lähteä kaupungille "haukkaamaan happea" kun tuntui siltä, että olen istunut tällä erää enemmän kuin tarpeeksi tietokoneen ääressä. Juuri ennen lähtöä vielä jostain syystä vaihdoin tummemman sävyiset vaatteet, kun ne toiset vaan eivät tuntuneet oikealta ratkaisulta. Bussia odotellessa soitin ruotsalaiselle ystävälleni kysyäkseni häntä mukaan Kalelle, sillä tiesin että hänkin haluaisi tavata näitä Kalen rouvia. Ystäväni ei juuri silloin vastannut, ja suuntasin kulkuni itsekseni Kalen huipulle. Menin ylös asti ihan vaan siksi, että halusin syödä Gözlemen siellä ylhäällä. Sieltä sitten kuvia napsien kävelin alas entiseen naapurustooni.

Yksi Kalen hautausmaista, jostain syystä ennakkoon jo otti silmiin. 5.3.-17

Lähimarkettiin suuntasin hakemaan jäätelöä viemisiksi, ja jostain kumman syystä otin jäätelöpuikkoja enemmän, kuin mikä on sen perheen tavallinen pääluku. Entistä kotiovea lähestyessä ihmettelin, kun koko seutukunta oli parkkeerattu täyteen autoja. Ajattelin vain, että jonkun luo kokoontuu sukua ja ystäviä. Ystäväni ikkunaan koputtaessani hänen tyttärensä tuli avaamaan, ja lopulta löytyi ystävänikin. Hän kysyi ensimmäiseksi, että "miten sinä tiesit, että vuokraisäntäsi on kuollut"...en minä tiennytkään. Ja jostain syystä ystäväperheelle tarkoitettujen jäätelöpuikkojen määräkin täsmäsi nyt siihen lukumäärään, mikä tuli kun laskettiin läsnä olevat lapset mukaan. Minä ja ystäväni tyttö emme vielä olleet käyneet ilmaisemassa osanottoamme vuokraisännän leskelle, joten ystäväni käveli jonnekin takahuoneeseen, toi minulle ja kanssani saman tyylisesti pukeutuneelle, aikuiselle tyttärelleen huivin, antoi päähänlaittokomennon, ja sanoi että mennään.

Ennen lähtöä yritin kysyä, että mitä minun pitää sanoa ja kenelle ja miten tervehtiä ja ketä. No enhän minä osannut edes lausua sitä, mikä olisi ollut paras osanottoilmaus tässä tapauksessa kun surevat omaiset ovat vanhoillisia ja ukonnollisia. Siksi ne huivitkin tarvittiin, omaisia kunnioittaaksemme (provokaatiota välttääksemme). Onneksi olin siitä Aşk ve Mavı tv-sarjasta oppinut yhden osanottoilmauksen, ja käytin nyt sitä, vaikka se olikin tähän tilanteeseen liian  vapaamuotoinen, liian kevyt. Vaan taas tavallaan mokasin tervehtimisprotokollassa, kun en tuntenut läsnäolevia naisia, että kuka on kukin, ja kuka on lesken jälkeen vanhin jne. Tajusin mokani siinä vaiheessa, kun paikalle saapui erään sukulaisen lääkäritytär, joka tunsi sekä läsnäolijat että protokollan, ja noudatti sitä varsin kauniilla tavalla. Tuolla oli onneksi läsnä vain naiset. Miehet olivat kokoontuneena naapurissa olevan moskeijan tiloihin. Väkeä oli paljon. Kulttuurisen osaamisen lisäksi myös turkinkielen osaamiseni on kehittynyt, sillä nyt ymmärsin tuon lesken alanyanmurteellisesta puheesta yli 90%, kun vuosi sitten en ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä.

Mantelipuu kukkii toisen hautausmaan reunalla 5.3.17

Osanottokäynnin jälkeen palasimme ystäväni asuntoon, ja pääsimme puhumaan hautajaistavoista. He kyselivät, että miten Suomessa, miten kristityt hautaavat ja valmistelevat hautaan jne. Minä sain kysyä tämän miehen kohdalta, että miten täällä toimitaan, mihin hänet haudataan jne. Hämmästykseni oli suuri, kun häntä ei haudattukaan Kalelle, vaan alle 1km päähän siitä, missä minä nyt asun. Ystäväni kuittailikin jotakin siitä, että olemme vuokraisäntäni kanssa taas naapureita. Rauha hänen sielulleen.

Hautajaistunnelmien jälkeen halusin kävellä hiukan "vanhalla reviirilläni", ja kävelin yläkautta Damlatas-luolan  luokse, ja siitä Kleopatrarannan puistoja pitkin eteenpäin. Valokuvia on taas viikoksi eteenpäin 😉 . En tiedä miksi jatkoin sieltä sitten sinne minne jatkoin, seurasin vain vaistoani, joka oli tuossakin asiassa yllättävän "päättäväinen". Luulin olevani menossa hieman pidemmälle, ja sieltä bussilla kotiin. Ehdin kävellä vain vähän matkaa, kun eräs tuttu henkilö pysäyttää minut. "Haluan avata toisen firman, haluan avata sen sinulle." 😲 Mitä??? 😶

Sitä keskustelua jatkettiin kauan, kunnes turkinkielisen keskustelun ymmärrys- ja uhumiskapasiteettini olivat sen illan osalta käytetty. Samalla tajusimme että on jo tosi myöhä, ja viimeinen bussini lähtee hetken kuluttua. Juoksin bussille, ehdin juuri ajoissa pysäkille ja varsin sekavissa tunnelmissa olin kotona vähän puolenyön jälkeen. Hiukan oli vaikeuksia saada unta.