Antalyan reissu 2: Kaleiçi ja keskustaa

Antalyassa, Alanyassa ja monin paikoin Turkissa on vahvoja ja kauniita ratsastajapatsaita. Tämäkin Antalyan historiaan liittyvää sulttaania kunioittava patsas on kiehtova niin lähietäisyydeltä kuin kauempaakin katsottuna. En vaan onnistunut saamaan siitä edustavaa kuvaa noissa valo-olosuhteissa. Ja kuvassa olevan sulttaanin nimikin unohtui matkalla... TÄmän patsaan löytämisen jälkeen Vanhan kaupungin löytäminen on helppoa. Patsasta edestä päin katsottuna jatka matkaa vasemmalle.

Antalyassa tuolla alueella ranta on kuin jyrkänne. Meri on jossain kauempana alhaalla, ja kaupunki korkeammalla, rantatöyrään päällä. Pudotusta on paljon. Tästä paikasta hieman vasemmalle, itään päin, löytyi aukio, josta ensin ihailimme ja ihmettelimme vanhan kaupungin rakennustiheyttä, rakennusten kunnostusta ja kuntoa, sekä sitä, että eräässäkin seinärikkoisessa talossa asui edelleen joku (piipusta nousevasta savusta ja ikkunoista näkyvästä valosta päätellen. No, saattoihan se olla vaikka remonttiryhmä, joka lämmitti, mutta se ei tunnu niin todennäköiseltä kuin että siellä asuu joku vanhus, joka on tottunut asumaan ko talossa, asunut siinä koko ikänsä. Arveluja vain. Olimme molemmat samaa mieltä siitä, että noin tiheään rakennetussa yhteisössä olisi haastavaa asua, ts. ei sopisi kummallekaan meistä avarampaan ympäristöön tottuneesta. Mutta on meillä MAhmutlarkin, tiuhaan rakentamisen ja tiiviin asumisen nykypäivän esimerkki. Ja moni sielläkin viihtyy.

Vanhaa kaupunkia oli mukava katsella ylhäältä, mutta sen läpi kävely oli tällä kertaa hyvin epämiellyttävää. Osin se johtui siitä, että olimme kai pukeutuneet liian varakkaan näköisesti, ts. olisi pitänyt näyttää köyhemmältä resupekalta. Osin johtui siitä, että turiseja liikkui tosi vähän, ja kaikki mahdolliset kauppiaat yrittivät repiä hyötyä irti näistäkin vähistä kulkijoista. Siis vanhan kaupungin läpi kulkiessasi joudut kävelemään kauppiaitten ja erilaisten pikkuputiikkien ohi. Yliaktiivista ja aggressiivistakin kulkijoihin kohdistuvaa huutelua oli joka askeleella. Yhtään korttelia ei päästy kävelemään niin, etteikö joku kauppias yrittänyt puoliväkisin kiinnittää huomiota, tivata mistä olemme kotoisin ja saada meidät pysähtymään eteensä, jäämään kiinni otteeseensa.

Kaksi vanhaa konkaria käveli enimmäkseen tyynen rauhallisesti, mihinkään vilkuilematta ja mitään kenellekään sanomatta kauppiaitten ohi, niin nopeasti kuin se vaan oli mahdollista. Pariin kertaan sanoin kyllä "gerek yok" tai "hayır, yeter" kun tuntui jo, ettei sitä pakkomyyntiä jaksa kuunnella enempää. Mutta eiväthän he lopettaneet. HArvinaisen epämiellyttävää, nyt kun Alanyassa on päästy siihen, etteivät kauppiat enää saa huudella ja pakkomyydä. Alanya on rauhoittunut, Antalya ei. KAikkein tehokkaimmaksi kauppiaan hiljentäjäksi osoittautui se, kun he "Terve terve, terve terve" huutelujen myötä saivat vastaukseksi "niin, se tarkoittaa terveyttä, ettei ihminen ole sairas, ja sitä käyttivät vanhukset aikanaan".

Vanhan kaupungin katuja olisi ihana kävellä kaikessa rauhassa, ja katsella vanhoja rakennuksia ja niiden yksityiskohtia, kuulostella millaista elämä siellä on mahtanut olla. Jos tämä vaan olisi mahdollista. Nyt se oli lähinnä pakollinen läpikulku-helvetti, sillä en tiennyt muuta reittiä alas satamaan, ja juuri sinne halusimme. Satamassa oli hiljaista ja ihana rauha. Aurinko paistoi sinne lämpimästi, eikä viileät tuulet ylettyneet sinne missä liikuimme. Tuntui keväiseltä. Siellä olisi voinut viettää hyvinkin rentouttavan päivän, koko päivän.

Yksi laivuri huuteli laivareissulle, yritti myydä, muttei liian innokkaasti. Laivat ja veneet kelluivat kaikessa rauhassa. Ihmisiä istuskeli tai käveli siellä täällä, otti valokuvia, joi virvokkeita ja kohotteli kasvojaan aurinkoa kohden. Tunnelma oli kohdallaan. Satamassa heti laivojen vieressä kohoaa upeat, vanhat linnoituksen muurit ja kasvaa isoja ja vehreitä puita. Muureista oli vaikea ottaa kuvaa joka kertoisi kokonaisuudesta edes kohtuullisen osan, ja näissä seuraavissa kahdessa on vain pieniä otteita. Noita portaita pitkin mekin kävelimme ylös, ja yläpäässä valitsimme hiljaisempia sivukatuja siinä toivossa, että välttäisimme kauppiaitten huuteluja mahdollisimman paljon. Osin siinä onnistuimmekin, kun kaarsimme portaiden yläpäästä oikealle etuviistoon.

Siellä viimeisten kauppojen kohdalla tuttava halusi tutustua erään rouvan keramiikkakauppaan. Sisällä oli kauniita koriste-esineitä, joiden hinnoittelu Konyan vastaavan kaupan ja hintojen jälkeen ihmetytti enemmän kuin vain vähän. Oli esim. keramiikkalautanen, jonka rouva sanoi tehneensä itse. Ok, paljon mahdollista, mutta oliko todella tehnyt lautasenkin, vai vain kuvioinnin. Ja kuviointi oli samanlainen kuin turisteille suunnatuissa muissakin liikkeissä. MIksi ihmeessä hän tekisi samanlaista tusinatavaraa, jos kerran haluaa tehdä omaa tuotantoa. Oletettavasti hän oli maalannut lautasen itse.

Lautanen oli ruokalautasen kokoinen, ja hinnaksi rouva ilmoitti 140 TL. Jos on oma käsityötä, niin hinta oli ihan ok, tai jopa edullinen. Lautasen kuviointi käsin maalaamalla on oikeasti työlästä ja aikaa vievää hommaa, ja siitä kuuluukin pyytää asianmukainen hinta, etennkin jos on itse yrittäjä. Tuttava halusi vielä isomman lautasen, koristekäyttöön, ja sellaisiakin liikkeestä löytyi. Ylhäällä seinällä oli juuri sopivan kokoinen ja värimaailma oli mieluisa, samoin kuin kuviointikin. Sen lautasen hinnaksi rouva ilmoitti 1.400 TL. KAtsoimme lautasta ja vilkaisimme myös toisiamme sanaakaan sanomatta. Molemmilla oli ulos menessä saman suuntaisia ajatuksia. Mikä ihme teki lautasesta niin paljon arvokkaamman? Ja miksi se toinen oli sitten vain 140 TL? Rouva sanoi perusteluksi, että sen kuvion tekeminen on hieman haastavampaa ja aikaa vievämpää. No, oma kokemus posliinin maalauksesta on vain yhden talven mittainen, ja akvarelleista ja piirtämisestä vuosikausien harrastuksen mittainen. Sillä perusteella en osaa ymmärtää rouvan selitystä. Jos molemmat olivat oikeasti käsin maalattua keramiikkaa, niin sen pienemmän lautasen kuviointi oli suorastaan vaativa, isomman paljon helpompi. Vaan ei pienen ihmisen tarvitse kaikkea ymmärtääkään. LAutaset jäivät rouvalle.

Vanhan kaupungin, Kaleiçin sisältä nykyiseen kaupunkivilskeeseen palattuamme kävimme syömässä myöhäisen aamiaisen / lounaan, ja jatkoimme sitten kaupungilla kiertelyä ja muutamiin liikkeisiin tutustumista. Niin ruokapuolella kuin vaate-, kenkä- ja laukkukaupoissakin silmiinpistävintä oli iso hintaero Alanyaan nähden. AInakin näiden tuoteryhmien osalta Antalyan hintataso on Alanyaa matalampi, ja esim matkalaukkujen osalta todella paljon matalampi. Ihan samaa tavaraa, ja niiden lisäksi sellaistakin muotia, jota Alanyasta ei saa.

Tuolla ostoskaduilla kävellessä meille ei juurikaan huudeltu, vaan siellä sai kävellä ihan rauhassa, siinä missä muutkin ihmiset. Ihmisvilinä oli usein paikoin niin runsas, että se oli jopa uuvuttava harvaanasutusta Suomesta tulevalle. Antalyan suurkaupunkimaisuus ja vilkkaus näkyi palvelujen ja tuotteiden runsauden lisäksi suurena ihmismääränä ja automääränä. Antalyassa on kiva käydä seikkailemssa, ostoksilla ja kokemassa uutta ja vaihtelua, mutta kyllä Alanya on se, missä on ihana asua. Alanyaan on tällaisen reissun jälkeen entistä ihanampi palata.

Sään suhteen meillä oli tuuria, sillä Antalyassa olon aikana emme jääneet sadekuurojen alle. Pilvinen sää vaihtui iltaa kohden puolipilviseksi, ja näimme jopa vilaukselta sinistä taivasta ja auringonkin. Kaupunkikiertelyllä sää oli mainio. Antalyaan kannattaa mennä käymään talvikuukausina, jolloin turistien määrä ei ole yhtä runsas kuin kesäisin, eikä keskustat polttavan kuumia.

Tuo viereisessä kuvassa oleva, erittäin monipuolinen liike, koukutti meitä molempia. Koriste-esine- ja sisustustavarapuoli muutenkin oli hämmentävän runsas. Löysin itsekin sieltä sellaisia tuotteita, että teki mieli ostaa ne heti mukaan, mutta ei vielä. VAsta sitten kun on oma koti. On vähemmän muutossa kannettavaa tavaraa.

Tuon elämyksen jälkeen oli aika suunnata kohti bussiasemaa. Olimme kaupunkibussien ja raitiovaunuliikenteen ytimessä, alueella, josta meni molempien reitit. Ensimmäisen kerran Moovit Appia käyttäessäni kävi niin, ettei se antanut ollenkaan raitiovaunuliikenteen aikatauluja. En tiedä miksi. En muistanut edelliseltä kerralta minkä nimisillä raitiovaunuilla pääsisimme täältä Otogarille, muistin vain että välissä oli yksi vaihto, joten jouduimme turvautumaan bussiliikenteeseen. Jestassitäkarusellia.

Jos olisin ollut viisas, olisimme menneet raitiovaunulla lentokentän reunustalle, ja ottaneet sieltä bussin Alanyaan, sillä tuolta meni suora raitiovaunuyhteys lentokentälle. Mutta en uskaltanut ottaa sitä riskiä, että mokaan sillä välillä ja joudumme jonnekin hukkaan. Siksi odotimme bussia, ja odotimme ja jäimme bussista ja odotimme taas. KC35A tms bussi meni nenämme edestä. Oletimme että seuraavakin tulee joskus lähimmän tunnin sisällä. Emme nähneet. Lukemattoman monta bussi meni. Niiden valotaulussa ilmoitettiin paikkoja, johon ne ajavat. Kysyin eräältä, jonka valotaulussa luki Otogar, ja kuljettaja ilmoitti että emme me sinne aja, että pitää odottaa 93 tai 99 bussia. Mitä???


No, sellaisiakaan busseja ei tullut. Miksi hän niin sanoi? Tuli bussi, jonka keulassa luki, että se menee bussiasemalle ihan sisäpihalle asti. Ihmisiä tungeksi bussin oven eteen, meni sisälle ja mekin siinä muutaman sekunnin ajan odotimme että pääsemme sisälle. Vaan ei, eivät ne neljä edessä ollutta ihmistä menneetäkään sisälle, vaan ainoastaan jäivät siihen eteen seisomaan ja odottamaan jotakin muuta bussia. Se haluamamme bussi lähti heti. Odotimme taas, ja odotimme. Noin 45 minuutin kokonaisodottelun jälkeen erään bussin keulassa luki taas, että se menee bussiaseman sisäpihalle asti. Ryntäsimme havaitsemamme mallin mukaan heti kyytiin, ja pääsimme bussiasemalle. Siellä ostimme liput, ja 5 minuutin kuluttua lähti bussi kohti Alanyaa. 

Illan pimeydessä Alanyaan päästyämme satoi. Tämä arkanahka osti sateenvarjon, edellisten rivin jatkoksi, kun ei halunnut kastua. Koska molemmilla oli nälkä ja jano, päivän suht vähäisen juomisen ja syömisen jäljiltä, päädyimme byMuzzi BlueNightiin syömään. Myöhemmin iltayöstä kotiin saapuessa unta ei tarvinnut odotella. Väsynyt reissaaja nukahti saman tien, ja 12 tuntia tuli nukuttua. Sen jälkeen olikin kivasti energiaa kirjoittaa ja neuloa, tehdän päivän kotiaskareita ja suunnitella lähitulevaisuutta.

Antalyan reissu 1: Tünektepe Teleferik

Antalya Tünektepe ja Teleferik, Konyaltı sahılı 14.1.2020

Viime viikolla intuitio sanoi, että käyn Antalyassa Vanhassa kaupungissa ja samoilla shoppailukaduilla kuin mitä aiemmin olemme käyneet. Laitoin viestiä tuttavalle, jonka kanssa yleensä sinne reissaamme, ja kävi ilmi että hän on kaukana poissa vielä jonkun aikaa. Jaa-a, mikähän tuokin tunne oli, mietin, ja jätin sen omaan rauhaansa. No, maanantaina tapasin Suomesta lomalle tulleen tuttavan, ja kävimme syömässä kolmen ruokalajin perinneaterian Esma Hanımın Yeri -ravintolassa. Siinä ruoista ja jutustelusta nautiskellessamme tuttava kysyy, että voisiko olla mahdollista että lähtisin käymään Antalyassa hänen kanssaan. Sieltä se tuli.

Ensimmäinen elämyskohteemme oli Tünektepe

Pohdimme erilisia toteutusvaihtoehtoja, sillä hän oli jo etsiskellyt erilaisia mahdollisuuksia tutustua Antalyaan ja joihinkin Antalyan elämyksellisistä kohteista. No, Antalya on elämyksellinen jopa niinkin, kun vaan menee sinne. Mutta asiaan. Hän oli löytänyt mm. suomalaisten järjestämiä pikkubussireissuja, joissa ajetaan useampaan kohteeseen yksityisesti kerätyn ryhmän kanssa. Kyseiset ryhmämatkat myydään Facebookin suljetuissa ryhmissä, ja niissä oli ilmoitettu selkeästi hinta, aikataulu, kohteet ja ilmoittautumistapa. Sekin on ihan kelpo tapa reissata, kun haluaa helpon ja valmiiksi järjestetyn tavan kertaluontoiselle päivämatkalle.

Ensinäkymät Tünektepeltä Antalyan kaupungin ylle

Aamulla kello soi 6.30 ja oli puhe katsoa millainen on sää, ja päättää sitten ähteekö vai ei. KAtsoa, mikä ihana ilmaisu. Katsoin ikkunasta ulos ja näin vain pimeyttä. EI ollut mitään mahdollisuutta nähdä onko pilvistä vai ei tms. Koska ei satanut, ei edes tihkusadetta, niin oli ehdottomasti hyvä reissusää. Kello 7.45 olin Otogarilla, isolla bussiasemalla, ja siihen aikaan oli lähdössä Alanyalılar-pikkubussi Antalyaan. Tuttava ei ollut vielä saaunut, joten se Alanyan paikallisliikennöitsijöiden pikkubussipalvelu jäi testaamatta. Lähdimme klo 08 Güney Akdeniz -bussilla, jonka liput maksoivat tämänketkisen perushinnan mukaisesti 30 TL per henkilö (Alanya-Antalya).

Tünektepeltä länteen päin, jopa pilvineen hienot näkymät

Antalyassa olisimme voineet jäädä pois myös lentokentän tuntumassa, ja matkustaa sieltä spåralla, tramwaylla vanhan kaupungin liepeille, tämän erään keskustan ostoskaduille.Koska tuttava ei ollut käynyt Antalyan keskustassa eikä Otogarilla, isolla bussiasemalla, niin menimme samalla bussilla sinne asti. Perillä kävi ilmi, että Güney Akdeniz -bussifirmalla on Antalyassa maksuton pikkubussipalvelu jatkokuljetuksena kodin tms kohteen lähistölle. Kerroimme, että olemme menossa Tünektepelle, ja pikkubussipalvelu ajoi meidät jonnekin, jonkun keskustan kadun bussipysäkille, ja sanoivat että tuosta pääsette bussiin KL08, joka menee suoraan Tünektepelle

Mutkainen tie taivaaseen? Etene hitaasti.

IStuimme bussissa reilun puoli tuntia, ja päädyimme bussien kääntöpaikalle. Se näkyy tuolla ensimmäisessä kuvassa. Useampi bussilinja päätyi Tünektepen vierelle. Bussien kääntöpaikalta oli noin 300 m tuolihissien ala-asemalle. Lipun hinta oli ehkä 15 TL. En ole varma kun maksaja ja lippujen haltija oli toinen henkilö. Alhaalta katsottuna näytti ensin siltä, että nousu on hurja, ja tuolihissimatkakin saattaa olla vatsanpohjassa tuntuva. Nyt ei tuullut, ja tuo pitkä, pitkä hissimatka oli rauhallinen ja miellyttävä. Oli upeaa katsella hetki hetkeltä paremmin avautuvia maisemia. Aurinkoisena päivänä näkymä lienee hurmaava. Hieno se oli nytkin.

Tünektepen näköala-, kahvio- ja huoltorakennus.

Kuvat ovat siinä järjestyksessä, kuin mitä näimme maisemia tuolihissistä ulos tultuamme. Tünektepen pohjoispuolelta lännen ja etelän kautta itään päin.

Ylhäällä oli tämä valkoinen rakennus, joka näytti vuosikausia sitten rakennetulta. Tänne on ennen tuolihissejä tultu kai autoilla ihastelemaan näkymiä ja nauttimaan hyvästä ruoasta yms. Ravintola täällä oli nytkin, mutta yllättäen alhaalta tai täältä ylhäältä ei löytynyt tasokasta ruokaravintolaa, jossa olisi oikeasti voinut nauttia maukkaan aterian. Alhaalla söimme aamiaiseksi kolan ja sipsejä... ylhäällä totesimme, että syömme myöhemmin jossain Vanhan kaupungin liepeillä.

Vuoret ovat viehättäviä...

Lämpimällä ja aurinkoisella säällä tuolla ylhäällä viihtyisi pitkään kuvaamassa ja katselemassa, nauttimassa ympäristöstä. Siellä oli elämykselliset maisemat, joille kuvat eivät tee oikeutta, sekä hyvä energia. Tünektepellä kannattaa käydä kiireettä ja kaikessa rauhassa. Nyt oli pilvistä ja osin tihkusadekuuroja, ja useita korkeita vuorenhuippuja oli pilvien peitossa. Myöskin näkymät kaupungin ylle olivat utuisen pilvisen rajalliset. Silti kaupungilta pystyi tunnistamaan joitakin yksityiskohtia, mm. lentokenttä näkyi ja Laran putousten tienookin näkyi sään hieman kirkastuessa. Vanhankaupungin Kaleiçin satamakohdan pystyi tunnistamaan. Tästä alueesta onkin heti huominen kuvakertomus. Myös Aquariumin alue oli tunnistettavissa. Sinnekin tullee mentyä jonakin kauniina päivänä. Härnäsin matkaseuraani Perhospuistossa vierailemisella, mutta hän ei innostunut siitä kohteesta lainkaan. Minua se kiinnostaa, paitsi jos käy ilmi että siellä on myös hämähäkkejä tai käärmeitä. Oletettavasti ei ole.

Tünektepeltä kohti Kemeriä

Viereisessä kuvassa oleva rannikko oli kaunista, kerroksellista katseltavaa, tosin sen kauneus ei oikein tallentunut kuviin. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin tuo on nimenomaan Kemerin suuntaan vievää tietä, mikä näkyy tuolla rantaviivan tuntumassa. Tien vieressä näkyi olevan jokin huvijahtisatama. Merellä, tämän paikan edustalla oli paljon laiva- ja veneliikennettä. Useita rahtialuksia odotti jonnekin satamaan pääsyä. Pieniä veneitä liikkui edestakaisin kontrastina massiivisten rahtialusten armadalle. Näky oli kiehtova tällaiselle kaukana merestä kasvaneelle maakravulle.

Näkymä Tünektepeltä itään kohti Kaleiçiä ja lentokenttää

Edellisen ja tämän kuvan väliin jäi kaunis uimaranta-alue laajoine puistomaisine osineen ja grillauspaikkoineen. Näkyi siellä olevan jokunen kahvila- ja huoltorakennuskin, muttei niin paljon kuin mitä Alanyan rannoilla on. Rauhallisen ja rentouttavan oloinen rantaosuus. Jos asuisi Antalyassa, niin tuolla tulisi todennäköisesti vietettyä kesäaikaan paljonkin aikaa.

Tästä paikasta otimme saman bussin KL08, ja matkasimme sillä Kaleiçin tuntumaan. Tosin jäimme pois hieman suunniteltua aiemmin, ja kävelimme aika paljon rannan seudun pikkukatuja ja puistoalueita pitkin, ennen kuin saavuimme vanhan kaupungin luo. 

Busseihin ja raideliikenteeseen tarvitaan AntalyaKart-maksukortti, ja sen voi ostaa info- ja myyntikojuista, joita on tärkeimpien ja isoimpien bussi- ja raitiovaunupysäkkien lähistöllä. Kortti maksanee noin 5-10 TL. Minulla oli vanhempi, pahvinen 4:n latauskerran kortti, eikä sitä voinut ladata noissa automaateissa. NAinen, jolta kysyin neuvoja, antoi meille lahjoituksena itsellään käyttämättömänä olleen viereisen kortin. Sydämellinen kiitos <3 . Korttiin on helppo ladata kolikoilla tai seteleillä haluamansa summa rahaa, ja lataus tapahtuu kätevästi latausautomaateilla, joita on useiden pysäkkien lähistöllä. KErtamaksu oli jotain 3.10 - 3.20 TL luokkaa, en muista tarkkaan.


Huominen teksti jatkaa tästä.