Olipas päivä, tontilla ja ilman

Hassu pilvi morjestaa päivän ajelukierroksella

Tänään mentiin aikamoista tunteiden vuoristorataa. Pitkien etsintöjen jälkeen istuin eilen tutun kiinteistönvälittäjän toimistossa katselemassa tonttien sijaintia tonttitietokannan hienoilta karttapohjilta, ja keskustelemassa alueesta, näiden kahden tontin eroista ja tonttien mahdollisuuksista. Hintaakin sain tingittyä isommasta tontista enemmän kuin ennalta uskoin. Lopuksi käytiin vielä läpi valtion vaatimukset, eli että onhan tonttien osakekirja varmasti sellainen, että se täyttää ne edellytykset mitä valtio ulkomaalaisen ostamalle tontille on asettanut. On on, juuri syksyllä möin iranilaiselle pariskunnallekin tontin samalta alueelta.

Tälle päivälle sovittiin näyttö, ja heti aamusta ajelimme tuonne vuoren huipun tuntumaan. Kropassa kihisi ihana tunne, sitä vahvemmin mitä ylemmäs noustiin. Kun lähestyimme kylää, oli vastassa hymyilyttäviä kylämaisemia, hymyileviä ihmisiä ja ihana hiljaisuus. 

Mimosat kukkivat runsaasti juuri nyt

Ensimmäisen tontin luona emme kunnolla ehtineet saada autoa parkkiin, kun seitsenkymppinen pariskunta tuli ulos naapuritalosta. Aikansa katselivat ja juttelivat, ja sanoivat sitten, että sinut olisi kyllä kiva saada naapuriksi. Lämmitti mieltä. Olisi naapuri, joka vilpittömästi toivottaa tervetulleeksi. Tontti oli hiukan ahdas mutta ihan jees. Siihen saisi kohtuullisen kokoisen kaksikerroksisen kodin ja muutaman hedelmäpuun. Sijainti oli mieluinen, ellei suorastaan hykerryttävän hyvä. 

Toisen tontin osalta vaihdoimme jo "kuntaa", jos sellaista sanaa voi käyttää. Sekin oli korkealla vuoristossa. Edelliseen nähden pinta-alaa oli yli 2x enemmän, tosin niin oli myös rinteen jyrkkyyttä. Väljyyttä oli vaikka muille jakaa, ja tontilta oli Konaklin yli silmiä hivelevä merinäköala. Sillä tontilla oli helppo hengittää. Edellinen tontti oli täynnä historiaa, elettyä elämää ja täynnä tarinoita. Tämä taas oli täynnä vapautta, liikkuvuutta ja uutta alkua. Niin, tähänhän minä olisin joka tapauksessa päätynyt, jos...

Mor Salcım Çiçeği

Paluumatkalla keskustelimme rakennusprojektien yksityiskohdista ja erilaisuudesta suhteessa kumpaankin tonttiin. Toimistolla puhuimme vielä tontin oston etenemisestä, käytännöistä jne. ja lupasin antaa vastaukseni lauantaina. Kerroin että varmistan sitä ennen vielä valtion kannan tähän tonttiostoon. Joku takaraivossa sanoi, että kannattaa vielä kysyä. Niinpä siis potkuttelin ensimmäiseen virastoon, ja kysyin asiaa. Sieltä sanottiin että en voi ostaa kyseisistä maa-alueista kumpaakaan, ellei minulla ole Turkin kansalaisuutta.

Potkuttelin takaisin kiinteistönvälittäjän toimistoon, kerroin heidän terveisensä ja ettei kauppaa voida siksi toteuttaa. Hän ei millään meinannut uskoa, vetosi vain siihen että iranilaistenkin kauppa onnistui. Hän arveli, ettei minun kanssani keskustellut henkilö ehkä todella tiennyt asiaa pohjia myöten. No, kysyin sitten mikä taho viime kädessä päättää asiasta. Koska maat ovat tuolla alueella, niin Se toimisto. 

Tästä tehdään myös hilloa

Niinpä potkuttelin sitten Sinne toimistoon, näytin karttaotteet ja tapun tiedot ja kysyin asiasta. Virkailija kertoi, että oletettavasti et voi ostaa kumpaakaan, soitti vielä toiselle virkailijalle, ja sanoi sitten että nyt tiedämme varmaksi että et voi ostaa kumpaakaan... Samalla noissa kahdessa toimistossa selvisi se, että jos nykyisten lakien mukaan yksin elävänä naisena joskus haluaisin esim kansalaisuuden, jolloin voisin ostaa tuon tontin, niin minun pitäisi joko sijoittaa neljännesmiljoona dollaria asuntoon tai esim pankkiin, tai mennä naimisiin turkkilaisen miehen kanssa. Sanoin virkailijalle, että sehän on 1,5 milj. TL. Ei minulta tule ikinä sellaista rahasummaa löytymään, ja aviomies on yhtä epätodennäköinen sillä en luota miehiin vähääkään. 

Tuon edestakaisen ajelun jälkeen oli jonkun aikaa sellainen olo, että mihinkähän maahan muutan seuraavaksi, että minkäköhänlaista olisi elämä esim. Makedoniassa. Mutta en enää jaksa opetella uutta kieltä, ellei se sitten ole arabia. Joten mihinköhän arabimaahan sitä voisi muuttaa??? Ajoin ylimääräisen 5 km eli päivälle kertyi ajoa 15 km, ja kotiin päästyä olin ihan poikki. Lihakset vapisivat väsymyksestä ja tunsin jo kuinka kärtytyskin alkaa poistua. Sitten muistin kärtytyksen kaksi suht hyvää hoitomuotoa, liikunnan ja hamamin lisäksi, eli shoppailu ja suklaa. Ei muuta kuin suihkun kautta kaupungille etsimään tuttavalle mekkoa. Ei löytynyt, mutta suklaata löytyi kyllä, ja juniorille kengät. Ja kas kummaa, kotia lähestyessä ei kärtytyttänyt yhtään. Tuli vain mieleen, että nuo eivät olleet minulle tarkoitettuja, että minun tieni on joku muu.

No, bussipysäkillä jää bussista myös vanhempi nainen torikasseineen. En muista nähneeni häntä aiemmin. Minut yllättää puheliaisuuden puuska ja naapureihin tutustumisen halu, ja jään pitkäksi aikaa juttelemaan hänen kanssaan. Olin jo menossa, muutaman askeleen päässä rouvan edellä, kun hetken mielijohteesta kännyin takaisin päin, ja aloitin spontaanin juttelun. Valtavan mielenkiintoinen ja tarkoitettu kohtaaminen. Viimeistään tässä kohden ymmärsin, että tieni vie johonkin muualle kuin sinne missä ne tontit olivat. Ja aivan ihana nainen, lähes minun ikäiseni. Kun jotain otetaan pois, niin jotain muuta annetaan tilalle, jos vain suostuu näkemään sen uuden. 

PS.
Lisätty 6.4.
Ei mikään Makedonia, kun ei niillä ole merenrantaa. Montenegro sen olla piti.

Kotiinpaluuyllätys

Paketissa luki Black

Vaikka otsikko onkin omituinen yhdyssanahirviö, oli kotiinpaluussakin samoja piirteitä.

Aloitetaan Jyväskylästä ja pakkaamisesta. Ajatuskulku meni jotenkin näin: jee, tosihalpa äkkilähtö Finnairin suoralla lennolla Alanyaan, ja siihen voin siis ostaa lisälaukun. Muutama klikkaus, verkkopankkimaksu ja lentolipun ja lisämatkatavaran ostaja hymyili tyytyväisenä. Vuorokautta myöhemmin hymy hyytyi ensimmäisen kerran siihen, että en tiennytkään millä täyttäisin laukut (8 kg + 23 kg + 23 kg).

Seuraavan kerran lisämatkatavarasta maksaminen kadutti varastossa painavan, päälle kaatuneen laatikon alta pois kömpiessä ja vaurioita tarkastaessa. Tietenkin sen putoavan laatikon nurkka osui loukkaantuneen nilkan ja jalkaterän päälle, ja pienessä varastokopissa kaatuva vanhempi naishenkilö sai kylkeensä osuman japanilaisen bambu-paperi-päivänvarjon varresta samalla kun varastokopin seinän virkaa toimittava kanaverkko hiveli takaraivoa. Ilo oli ylimmillään, perisuomalaiseen tyyliin.

Kun muutamaa tuntia myöhemmin laukut oli pakattu ja alipainoisiksi todettu, korjaantui tuo "virhe" kahdella tiiliskiven kokoisella ruotsin sanakirjalla, painavalla kielioppikirjalla ja parilla muullakin kirjalla. Typerä tyytyväinen hymy levisi kasvoille kun vaaka kertoi "määräpainon täyttyneen". Toinen läsnäolija yritti jo aiemmin kertoa, että matkalaukun voi pakata myös tilavuusperusteisesti. Ei ole kuulemma pakko täyttää maksimikilomäärään asti. Hhmmm, sano se muuttajalle niin, että se menee jakeluun...

Seuraavana aamuna tuli hiki pelkästä tavaravuoren katselusta. Tuskanhiki. Ilman mukaan lähteviä kyynärsäuvoja, hellehattua, nilkkakipua ja koivessa yllättävien takaiskujen varalta tukena olevaa urheilijan kipsiäkin ollisi tuo vuori liikkunut yhden naisihmisen voimin melko huonosti. No, saatiin se bussiin kun oli apuvoimia. Bussissa asetuin seisomaan matkalaukkujen eteen, selkä menosuuntaan ja kaiteesta kiinni pidellen, kun toisessa reunassa oli lapsenrattaissa lapsi. Bussikuski kiihdytti pysäkiltä lähtiessä reippaasti, ja 50 metriä myöhemmin jarrutti mutkaan niin voimakkaasti, että kaduin selälleen lastenrattaiden ja lapsen päälle. Onneksi lapseen ei sattunut. Itsestä en voi sanoa samaa.

Helsinki-Vantaan lentokentällä olin TAAS "satunnaisesti valittu huumausainejäämätesteihin". Viime aikoina aina kun menen ko kentän läpi joudun samaan muka-satunnaistarkastukseen. Joku kateellinen tai pahantahtoinen ääliö lie joko antanut perättömän ilmoituksen tai sitten ihan itse logikoinut, mutta olen näköjään profiloitu, ja perusteellisesti pieleen. Finnairin koneessa meidän edessämme istunut ja pari penkkiriviä takanamme istunut "perhe" sen sijaan veti aineita ja omia viinoja koneessa niin tanakasti, että toisen herättäminen Gazipasassa oli työlästä. Mutta profilointi osui huumeiden vastustajaan, viereiselle riville. Alanyassa kotiin saapuminen oli harvinaisen helppo, kun oli ihanien ihmisten taholta laukkujensiirtoapua tuloaulassa ja kuljettaja ulkona oven edessä. Eikä kukaan kuljettaja ole koskaan ajanut tuota väliä noin hitaasti, kuin mitä herra A nyt ajoi. Halusi kuulla kaikki kuulumiset 😍.

Punaisen kuun metsästysyöltä Muurasjärveltä

Varsinainen yllätys odotti kotona. Heti ovea avatessa häiritsi se, että eteisessä oli
poikkeuksellisen paljon elämää. Rikkalapiossa kasvoi hometta monta milliä ylöspäin. Parissa kohden oli iso hämähäkin seitti ja hämähäkin ruokapaketteja. Lattialla lojui pari linnun höyhentä ja linnunkakkaa... Keittiöstä löytyi kuollut pikkulintu ikkunan edestä lattialta. Ihan pieni ja nälkään kuollut. Olohuoneesta löytyi toinen samanlainen. Ja linnunkakkaa oli siellä sun täällä, myös paistinpannulla. Sanonkominämitä.

Siivosin raadot ja kaiken näkemäni ylimääräisen eläväisen pois heti, ja neljän tunnin yöunien sekä ruokakauppa- ja torikäynnin jälkeen loput. Siis käytännössä koko asunto oli tarpeen siivota perusteellisesti ja desinfioimisluontoisesti. Kaksi ikkunaa on ollut raollaan poissaoloni ajan, ja molempien hyttysverkko on ehjä ja paikallaan. En käsitä mistä nuo linnut ovat asuntoon päässeet, mutta jossakin on linnun mentävä kolo. Oli surullista nähdä nuo linnut kuolleena asunnon sisäpuolella, niin luonnottomassa paikassa lintujen elämää ajatellen. Mutta, rakkaus oli voittanut. Toinen ei ollut jättänyt toista, vaan oli tullut perässä samasta kolosta kuin toinenkin.

Niin, ja madot 😝. Vessassa olin oksentaa kun avasin pöntön kannen. En tiedä mitä, kuinka ja miksi, mutta kiinni olleen wc-pöntön kannen alla ja vedessä oli elämää. Siellä luikerteli ja ui noin 5-10 mm mittaisia, 1 mm paksuisia, mustia matoja. Veden pohjalla näkyi jotain massaa, en tiedä mitä. En jäänyt katselemaan enkä arvuuttelemaan syitä ja seurauksia, vaan huuhtelin isot huuhtelut pariin kertaan, suihkuttelin ekstramäärän yleispuhdistusainetta ja pyyhin pinnat ennen kuin uskalsin edes harkita istumista, vaikka olisi periaatteessa ollut jopa kiire. Jännää miten kiirekin on kovin suhteellinen asia, ja toisinaan katoaa ihan tuosta noin vaan... yäk yäk yäk!

Arkeen paluu on ollut pisaroivaa. En muista milloin olen viimeksi nähnyt ihollani näin isoja hikikarpaloita kuin esim. tänään. Kroppa on unohtanut lämpöön sopeutumisen osittain, ja osittain Suomen lämmin kesä on pitänyt huolen siitä että jotain sentään säilyy. Arkeen paluu on myös ylämäkikävelyyn totuttautumista. Alaspäin on nilkkatuen kanssa helpompi mennä. Ylämäkikävely on tosi kivuliasta edelleen, mutta liikuttava on ja asioita on hoidettava. Lääkärifirmalta / ortopediltä ei ole vieläkään tullut heidän lupaamaansa röntgenlääkärin lausuntoa & nilkan kuvia eikä kuntoutussuunnitelmaa. En tiedä mistä kiikastaa, mutta molemmat olisivat tarpeen. Nilkka on kipeä ja aina kävelyn jälkeen muodottomaksi turvonnut. Pieni turvotus olisi ymmärrettävää, mutta kengän yli runsaana pursuava, nilkan koon tuplaava turvotus on liian paljon.

Kahden kuukauden vieroitusoireet kamerasta helpottavat huomenna. Löysin kameran laturin, ja akku saa taas virtaa. Eiköhän huomenna ole kuvattavaakin, vaikken nyt pitkiä matkoja kävele enkä edes fillaroi. Katsotaan mitä vastaan tulee.

Kahden viikon tiivistelmä

Ystäväni kesämaisemaa

Netittömyys on sekä hankalaa että helppoa. Helppoa siksi, että voi elää hetkessä ilman mitään tarpeita roikkua netissä. Hankalaa se on mm. siksi, että tiedon haku, karttojen ja ajo-ohjeiden haku sekä blogin päivitys eivät olleet mahdollisia. Olen niin vahvasti tottunut netin palveluihin, että vaaka kallistuu hankalan puolelle, vaikka kuinka yritän selitellä asioita positiivisesta näkökulmasta. Nyt taas olen ystäväperheen kotona, ja täällä on käytössä wifi ja läppäri. Se mahdollistaa mm. tämän päivityksen, ja ehkä pari seuraavaakin. Silti kaipaan kotiin ja oman läppärin ja netin ääreen. Miksikö -silloin on helpompi mm. luoda rutiineja ja saada asiat haluamaansa järjestykseen.

Tästä päivityksestä on tulossa pitkähkö ja monta asiaa hipaiseva. Edelleen linkutan urheilijan kipsin kanssa ja vamma-alue on kipeä. Eilisen tapahtumat, eli ylipitkä kävely ihan vaan olosuhteiden pakosta, saivat aikaan sen, että kuntoutuminen otti takapakkia ja koipi on siitä asti ollut kovasti kipeä. Maanantaina olen magneettikuvauksessa ja jo tiistaina saan kuulla röntgenlääkärin kommentit sekä jatkosuunnitelmat. Ihanne olisi saada kuulla kuntoutussuunnitelma, eli ettei mitään tarvitse operoida, vaan että pääsen kohta aloittamaan esim. vesikuntoutuksen. Missähän sen toteutan -hah, meressä tietysti. Sekä urheilijan kipsi että sen jälkeen tuleva ortoosi kestävät vettä, toivottavasti myös suolavettä. Lämpimässä meressä on hyvä tehdä treeniä, ja kelluskella ihan muuten vaan.

https://www.kyostimakimattila.fi/

Merestä tuli mieleeni Kyösti Mäkimattilan meriaiheinen runo otsikolla Saavuin meren rantaan. En voi kirjoittaa sitä tänne, kun en ole kysynyt lupaa. Etsipä siis käsiisi Kyösti Mäkimattilan Yösydänhetkiä -niminen runokirja, ja ota sieltä sivu 105, ja 92. Tapani mukaan aloitin hänenkin runokirjansa lukemisen takakannen puolelta, ja noille sivulle päästyäni jäin jumiin noihin runoihin. Positiivisella tavalla. Niissä runon maailmoissa on niin paljon tuttua. Kiitos. Meri tulee vastaan monessa muussakin runossa. Ja nainen. Ja parisuhde. Ihana Kyösti.

Parisuhteista pari muutakin sanaa. Olin viikon Kaustisen Folk-festareilla ja kolme päivää Kiuruveden Iskelmäfestareilla. kerron myöhemmin miksi, mutta tehtävässäni seurasin läheltä pariskuntia ja heidän ostotottumuksiaan. Näiden kahden, ihan erilaisen festarin osalta hämmästyin herkkujen ostotottumuksia. Kaustisella oli paljon pääkaupunkiseudultakin tulleita, koulutettuja nuoria ja keski-ikäisiä ihmisiä, joista suuri osa harrasti jotakin taidelajia. Useimmat tapaamani ihmiset olivat muusikoita, tanssijoita tai heidän vanhempiaan. Siellä jokainen osti itselleen mieleisensä herkun. Kun ostotapahtumaan tuli kokonainen perhe, niin jokainen valitsi jonkin maun tai makuyhdistelmän, ja useimmiten perheen kesken ei löytynyt kahta samaa makumieltymystä.

Halvat huvit ja pitkät naurut

Kiuruvesi ja pariskunnat olivat taas ihan toista ääripäätä. Useimmiten molemmille puolisoille ostettiin samanmakuinen herkku. Herra ja rouva ostivat saman maunm ja lähes poikkeuksetta jompi kumpi puolisoista päätti sekä oman että puolisonsa makumieltymyksen, riippumatta siitä tuliko ostoksille vain toinen puolisoista tai molemmat. Siellä myös pukeuduttiin samoihin väreihin tai saman tyylisesti. Useilla naisilla oli miestensä kanssa saman värinen ellei jopa samanlainen t-paita ja shortsit. Tai likimain saman tyylinen. Olin hämmennyksestä lähes sanaton monta kertaa, vaikka myyntipuheitani pidinkin ja myyntitapahtuma jatkui, mutta pohdin silti "miksi". 

Miksi nainen haluaa näyttää samalta kuin miehensä? Painostaako mies tai täytyykö naisen yrittää jotenkin miellyttää miestään, vai mikä siinä on? Useimmat niistä miehiään muistuttavista naisista eivät olleet kovin naisellisia.  Olen luullut että miehet haluaisivat naisen olevan selkeästi naisellinen, eikä muistuttavan miestä. Ja olen luullut, että sekä aviovaimolla että aviomiehellä saa olla omat makumieltymyksensä niin makujen, ruokien, juomien kuin asujenkin suhteen. Mutta sama toimii toisinkin päin. Osa naisista päätti miehensä makumieltymyksistä. "Et sinä siitä kuitenkaan tykkää, ota tuo." Ja miehet ottivat sitä mitä nainen käski. Miksi? Eivätkö he kypsään ikään mennessä olleet oppineet mitä he haluavat ja mitä eivät? 

Kesäkenkämallistoa 2018 

Psykologiassa on puhuttu siitä, että vuosien mittaan puolisot alkavat muistuttaa toinen toisiaan niin ulkoisesti kuin mieltymyksiltäänkin. En kuitenkaan muista perusteluja, mutta musitan sen, että ajatus on myös kumottu. Itselle jää vaikutelma, että toinen taipuu toisen tahtoon ja toisen mieltymyksiin pakosta tai painostuksella, tai haluaa miellyttää. Kumpaakaan en koe mielekkääksi enkä hyvinvoivalle ihmiselle terveyttä ja hyvinvointia edistäväksi käytökseksi. Mutta... jos nuo samikset ja toisiaan muistuttavat ovat onnellisia keskenään, niin se heille suotakoon. Ja toki jokainen saa syödä mitä haluaa, myös puolisonsa kanssa täysin samanlaisia ruokia, herkkuja ja juomia. ...mutta silti... uh.

Katselin jo ensimmäisiä matkalaukkuja "sillä silmällä", niin myös lentoja. Kumpiakaan en vielä ostanut. Sen sijaan olen ostanut taas sellaisia mukana raahattavia, että juniori kommentoi ja kyseenalaista järjenjuoksuni. Ostin nimittäin pastakoneen ja sellaisen vohvelirauhan, jolla saa tehtyä "belgialaisia vohveleita". Aiempi vohvelirautani on ollut lähes päivittäisessä käytössä. Sarana on jo rikki ja pinta huonona. Alanyasta en mieluista löytänyt, ja ne mitä näin, olivat kaiken lisäksi ylihinnoiteltuja. Ja ostamani kaltainen pastakonekin oli siellä tuplahintainen tuohon nähden. Toki nyt on sitten jokunen kilo raahattavana matkalaukussa. Tosin tavoitteena on lentää suoraan Alanyaan, jolloin on ihan sama painaako matkalaukku 15 vai 25 kg, kunhan se on lentoyhtiön sallittujen kilojen rajoissa.

Kesän värejä näillä korkeuksilla

Alanyan uutisten suhteen olen ollut täysin pimennossa. Toisaalta netittömyyden vuoksi ja toisaalta jaksamisen vuoksi. Kerron joskus tarkemmin, ehkä. Yritän jaksaa ja ehtiä katsoa huomenna sunnuntaina Alanyan tapahtumakalentereita ja uutisia, josko siellä olisi jotain kivaa. Sää siellä ainakin on kivaa, ja ympäristö, tosin Suomessakin on ollut poikkeuksellisen ihanat kesäsäät koko täällä oleskeluni ajan. Parhaillaan ulkona on rankkasade 😂

Alanyaan on huomiseksi ennustettu +38 C lämpötiloja, eli keskustan kaduilla noussee lämpö yli +40 C keskipäivän aikana. Meriveden lämpötila on mittauksissa ollut 29,6 C. 

Ulakselta keskustaan, paljon kuvia

Alanyan Ulakselta Antalyaan päin kuvattuna

Illalla olin lähdössä katsomaan euroviisujen finaalia Swedish Connectioniin, ja pitkään arvoin ovella takkivalinnan kanssa... teki mieleni laittaa kevyttoppatakki päälle, kun ilta oli niin kylmänviileä. Tosi paljon paleli, sillä päivään nähden lämpötila laskee yöksi vielä paljon,noin +30 C:sta 16 C:een, ja se tuntuu koko kropassa. Tosin kroppa oli viluinen myös pitkän lenkin ja vähäenergisen ruoan vuoksi. Lopulta lähdin ilman toppatakkia, pikkutakkiin turvautuen, vähän niin kuin ympäristön painostuksesta ;) .

Ja sitten vähän keskustaan päin. Ihana niemeke.

Eilen päätin rantakadulta 101 bussiin noustessani, että menen bussin päätepysäkille ja kävelen sieltä kotiin. Luulin että tämäkin bussi menee Lunaparkin, huvipuiston luo, mutta ei. Se jatkoi tunnelin läpi, purjehdussataman ohi, seuraavankin tunnelin läpi kohti Konaklin rajaa. Arvaapa monestiko alkoi päätös kaduttaa tuolla välillä? Olen nimittäin sen verran urheiluhullu, vaikka juuri nyt pehmeä ja pulleva olenkin, että teen sen mitä aion tehdä. Siellä Konaklin rajalla se sitten kiepautti u-käännöksen, ja kun siinä kohden en nähnyt pysäkin merkkiä (ties vaikka olisi ollut, en vaan halunnut nähdä, niin tulin vähän matkaa takaisin päin.

Alanyan huvivenesataman länsireunaa

Ulaksen kohdalla hyppäsin bussista pois, ajattelin hetken aikaa kerätä voimia tuolla kivalla paikalla koska matkaa oli nyt enemmän kuin mihin olin varustautunut. Ei nimittäin ollut mukana edes juomaa, tosin matkalla on marketteja. Otin siinä pari kuvaa ja pyörsin viipymispäätökseni, sillä koko tienoo oli niin sinertävä rasva- ja sytytysnestesavusta, ettei siellä kauaa viitsinyt olla.  Ihan ilmiselvä lauantai, ja perheet perinteisesti viettävät yhteistä ulkonaoloaikaa grillauksen ja vatteiden savustamisen merkeissä. Eipä ainakaan itikat tule luo, kun on tarpeeksi paksu savu ympärillä...

Sama paikka. Pudotusta on paljon.

Siinä vaiheessa kävelyvirtaa oli vielä hyvinkin. Ohi menevien autojen joukossa oli ilmeisesti metsien keskeltä ja vuorien tuolta puolen tulleita tollukoita, sillä tööttäilivät enemmän kuin mitä jaksoi kuunnella. Alanyalaiset ovat jo niin tottuneita yksinkin lenkkeileviin naisiin, etteivät reagoi enää millään tavoin. Joillekin se on silti "erilainen näky". No, Keski-Suomessa soi töötit kun fillaroi nelostien reunalla. ...ja tuli mieleen se eräs autoilija, joka ajoi Pihtiputaan keskustassa ojaan, kun otin aurinkoa rivitaloasunnon takapihalla, ihan perusbikineissä. Oli varmaan säikäyttävän karmea näky ja meni äijältä pasmat sekaisin ;) . No, rantaraitilla näkyi tänäänkin kaikkea sellaista, että hämmästelin minäkin aurinkolasien takana, mutta en sentään kurvannut fillarilla ojaan. Vaan takaisin tuohon länsipuolen rantaan. Tuolla puolella on yllättävän paljon kaikkea kivaa nähtävää, ja sinne kannattaa kävellä tai pyöräillä. Rannat ovat kauniit kaikessa kallioisudessaan, jyrkänteineen ja vedestä törröttävine kareineen.

Sataman kohdalta vuoristomaisemaa

Tajusin tätäkin kuvaa ottaessani, että lähes poikeuksetta olen kai tuossa kohden tuijottanut merelle päin, niin ettei ollut aikaisemmaltaan mitään kunnon havaintoa tästä tunneleiden väliin jäävän alueen vuoriston puoleisesta osasta tai näkymästä. Banaaniviljelmiä, omakotitaloja ja luksushuviloita. Monenlaisia taloja mitä ihanammilla paikoilla. Wautsi. Milläköhän hintaa tuolta alueelta saisi pienen tontin? Ei olisi meri kaukana, eikä liikenteen äänet ;) .
Autoja tuossa menee koko ajan, läpi vuorokauden, ja liikenne on vilkasta ja äänekästä.

Ja itse satama-allasta

Sataman yli näkymä Kalelle on rentouttava ja rauhallinen. Tuossa kohden olisi hetken voinut istahtaakin. Kun tuolla alempana kuvissa näkyvästä solakohdasta kävelee läpi, niin tulee vastaan rantapuisto, jossa on keinuja 😍. Kyllä ne toimii, testasin. Eli toisin päin sanoen: kun kävelet huivipuiston ohi, siis LunaPArkista Antalyaan päin, niin pian sen jälkeen tuo Tähtipuisto keinuineen ja muine kiehtovine yksityiskohtineen tulee vastaan tien vasemmalla puolen, meren puolella.

Satamaa

Loppujen lopuksi matkaa kertyi 14 km, mutta se tuntui paljon enemmältä. Tuntui kuin olisin kävellyt vähintään 17 km. Osansa teki se, että oli lämmin päin, noin +30 C, eikä ollut juomapulloa mukana. 4 km ennen kotia alkoi kuivata suuta. Kun en välittänyt siitä, vaan ajattelin että juon sitten kotona, oli 3 km ennen kotia pakko mennä pikkumarkettiin hakemaan cokis, koska tuli matalan verensokerin oireet melko vahvasti. Kumma juttu... läskiä on vaikka millä mitalla, muttei kroppa osaa polttaa sitä sokeriksi. Saa nyt tehokuurin, että oppii polttamaan. Tarkoitan tällä parin päivän paastoa. Paasto ei alkanut tänään, sillä kaapissa oli vielä ruokaa. Usko pois, jos paastoan, on kaappien pakko olla melkolailla tyhjät...

ja luoteeseen, rinteille.

Sataman kaupungin puoleista reunaa

Ja samasta kohden näkymä länteen, tunnelille päin

Tänään opiskelin tehostetusti ja suurimman osan päivää erityisesti sairaalasanastoa ja hoitosuunnitelman teossa tarvittavaa ruotsin sanastoa, sillä kielitaitotesti on joko maanantaina tai tiistaina, oletettavasti. Tehokkaan keskittymisen jälkeen tarvittiin rentouttava 20 km rauhallinen (1 h 45 min) fillarilenkki pitkin rantateitä. Pääosin se oli tuohon tahtiin ihan oikeasti rentouttavaa sekä kropalle että mielelle. Vasten aurinkoa ajoin aurinkolasit päässä, ja niissä kun ei ole mitään silmälasivahvuuksia, niin ei voi kuin Luojaansa kiittää etten törmännyt kehenkään, en lyhtypylväisiinkään, enkä ajanut tietyökohdissa tms reunuksissa itseni nurin. Sokkoajelupätkää ei voi laskea rentouttavaksi, vaan eipä noilla tavalisilla silmälaseillakaan vasten aurinkoa ajaessa paljoa näe.

Yhtään en tiedä mitä tuleva viikko tuo, mutta sen tiedän, että tämän kesän suuria suuntaviivoja se ratkaisee, mahdollisesti monien tulevienkin kesien suuntaviivoja. Odotan innolla ja pienellä jännityksellä.

Ennen lähintä tunnelia alkaa kallioseinämä.

Vuoriston puolella, tien reunassa on tippukivimäistä

Alanyan kaupunki alkaa näkyä

Samalla kohden meren puolella on luola

Tuttu näky, kuin kotiin tulisi <3

Rantakävelyn suurin yllätys 😍

Turkin lipussakin olevat Kuu ja Tähti -symbolit

Ettei vain jäisi kukkakuva pois 😁

Kova ja joustava yhtä aikaa

Alanya, pätkä Rooman vallan aikaista akveduktia

Netin uutisvirroista tulee näkösälle milloin minkäkinlaisia jumppaohjeita, lihasten
vahvistusjumppia ja läskienkiinteytysohjelmia. Niin tuli tänäkin aamuna, ja oma vastaus niihin oli itsellenikin epätavallinen, koska muutama paikka on "erittäin tuntoherkkä".

Toissa päivänä vahvistui kolme asiaa:
1. Minulla on vahvat luut.
2. Minulla on edelleen kimmoisat kudokset, etenkin 3,5 km lenkin jälkeen.
3. Päätöksenteko on tarvittaessa systemaattista ja nopeaakin.
Tuttava lisäsi tuohon jo, että on myös hullunrohkeutta ja ties mitä.

Taivaan portti? Ei, vaan ravintolan DimCayilla.

Jouduin tilanteeseen jossa näin, että hetken päästä tapahtuu rajua ja peruuttamatonta, ja että jos aion välttää kyseisen kohtalon, niin on päästävä ulos liikkuvasta autosta ja äkkiä. Ehdin jopa harkita, joten teko oli tietoinen. Hyppäsin jalat edellä ulos noin mopon vauhtia liikkuvasta autosta, sen apumiehen puoleisesta ovesta. Siinä vaiheessa pelko vilahti tajunnassa, mutta varsinainen pelko iski vasta silloin, kun hypyn jälkeen kroppani liukui pitkin asfalttia vasen käsi ja selkä/kylki alimmaisena, ja kun sen liikkeen päätteeksi löin takaraivoni asfalttiin niin, että tiukat aurinkolasit lensivät parin metrin päähän. Silloin pelotti ihan älyttömästi. Pelotti aivoverenvuodon mahdollisuus ja elämän loppuminen tai ainakin pahasti vammautuminen.

Mäntymetsä ja palmut sulassa sovussa

Olen valtavan kiitollinen siitä että kroppa toimii, ja että ajattelumaailma toimii niin kuin
tähänkin asti, ja ettei mitään isompaa loukkaantumista tapahtunut. Vain pintanaarmuja ja lihasruhjeita. Se on sanoinkuvaamattoman suuri onni. Eilen kävin ensin poliisiasemalla, josta minut ohjattiin Jandarmalle koska asun maaseudulla ja koska tapahtuma oli maaseudulla. Maaseudulla he ovat asiaa hoitava, toimivaltainen viranomainen. Olen kiitollinen myös minun kohdalleni osuneesta virkailijasta. Hän oli ammattitaitoinen ja hoiti tilanteen hyvin. Asiaa en voi enempää avata, koska siihen liittyy muita ihmisiä ja surullisia ihmiskohtaloita. En vain ikinä olisi uskonut että joskus elämässäni toimin näin. Ehkä olen katsonut liikaa toimintaelokuvia. Oli miten oli, tuossa kohden se tuli tarpeeseen. En ollut valmis luopumaan elämästä.

Pikkuinen laguunikohta, DimCayi

Olisi tietysti fiksua olla kirjoittamatta tällaisista, mutta koska tämä on alunperin myös allekirjoittaneen purkautumiskanava, kaikenlaisten tuntojen purku- ja käsittelypaikka, niin sitä se on nytkin. Fyysisesti tuntuu kipua enää erityisesti niskassa, molemmissa lonkissa ja vasemmassa kädessä, mutta henkisesti tuo vaikuttanee jonkin aikaa. Jossain vaiheessa on myös käytävä tapahtumapaikalla, vaan ei ihan vielä. Huomenna on taas lenkkipäivä, ainakin pieni ja kevyt pari kilometriä.

Sitten hurttihuumorin näkökulma asiaan. Juuri viime viikolla kaipailin rintarangan alueen nikamamanipulaatiota, kun koin että on alkuvuoden vähäisemmän tanssi- ja liikkuvuustreenin jäljiltä paikat jumissa. No, tuossa tuli mätkähdys-manipulaatiota erityisesti yläselkään. Ei tunnu nyt enää sitä samaa jumikohtaa 😅😁.

Teatterilla

Alanya kukkii nyt näin nätisti

Kävin illalla ensimmäistä kertaa Alanyan teatterissa. Arvelin, että turkinkieleni on tähän riittävästi, sillä oletin että tunnen osan niistä runoista mitä tuolla luetaan. Ja olin oikeassa, osa oli tuttua tekstiä. Lisäksi tiesin ennalta suurinpiirtein mistä juuri tämän päivän osalta tullaan puhumaan, sillä nyt on Seb-i Arus, eli Mevlanan kuolinpäivä, jota hänen toiveestaan juhlitaan hääpäivänä. Osa runoista sisälsi niin haastavaa kieltä sekä sanastollisesti että vertauskuvien tasolla, että en ymmärtänyt kaikkea. Yli puolet ymmärsin kuitenkin, eli tarpeeksi ensimmäiselle kerralle.

Esitys oli kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikuttava, erittäin rentouttava ja puhutteleva. Olisin ollut likipitäen nirvanassa, ellei viereisen penkin mies olisi kiemurrellut kuin mato koukussa välillä hakien kehokontaktia ja välillä räpläten puhelintaan. Taisi olla koko salin levottomin tyyppi, mutta edes hän ei pystynyt pilaamaan näytöksen tunnelmaa ja hyvää fiilistä. Kannatti mennä. Ja isot aplodit kaikille kolmelle lukijalle sekä upeasta tulkinnasta että selkeästä artikuloinnista. Ulkomaalainenkin sai tarpeeksi selvää ja pysyi tunnelmassa. Tulen toistekin.

Tänään on ollut uskomaton päivä. Tunteiden tasolla on menty ääripäästä toiseen. Aamulla tuli valtavan huonoja uutisia, suorastaan uuvuttavia, itkettäviä, voimat täysin vieviä. Päivällä tein tietoisesti töitä, että sain noustua niiden suosta ylös, ja takaisin edes kohtuullisiin tunnelmiin. Ennen teatterille lähtöä taas tuli erittäin hyviä uutisia yllättäen ja ihan toisesta, mutta ensiarvoisen tärkeästä asiasta. Siinä sitten ilosta itkien taputtelen kasvopaperilla silmänympäryksiä yrittäen suojella vähäisiä meikkejäni samalla kun juoksen bussille. No, missasin sen mihin aioin, mutta pääsin seuraavallakin hyvin perille.

Alanyan kaupunginteatterin edustaa päivällä

Koska jäi hieman ylimääräistä aikaa, niin käväisin Migroksessa ajatuksella "juhlistan tapahtumaa karkilla". Iso pussillinen vaahtokarkkia tuli mussutettua ennen näytöksen alkua, vaan oli hyvää, ja kupli korvista ulos vielä näytöksenkin jälkeen, nam. Bussipysäkillä bussia ja kotiinpääsyä odottaessa pysäkin eteen kurvaa etäisesti tuttu autokauppias. "Mihin päin olet menossa? Asun itsekin siellä päin. Tule matkaseuraksi." "No en voi kun luulevat vielä h***aksi kun nousen pysäkiltä kyytiin". "Älä höpötä. No, tule sitten ajamaan." Ei tarvinnut kahdesti kysyä kuskin paikalle tuollaisen auton ollessa kyseessä :)) . Kivahan sillä oli lipua hiljakseen pitkin Atatürk-katua, hiukan kuin Lucky Luke hepoineen auringonlaskuun. "I'm a poor lonesome cowboy..." jäi tällä kertaa laulamatta. Oli nuotit hukassa.

Oletko ihan tossisasi, ettei mennä?

Pilvenhattara tarttui rinteeseen. Alanya 5.12.-17

OMG! Meillä jyrisee ukkonen, ja kunnolla. Satanut on pitkin päivää, mutta nyt on umpipimeää joten en näe, kuulen vain ajoittaisen lotinan. Ja ei tuo yölämpötila ihan nollaan laske, kai, sillä ennuste on jo parempi... muttei ole kuskia eikä autoa, kun herra A ei aja tällä kelillä 😕 ja en tiedä miten ratkaisen tilanteen. Bussilla sinne ei ehdi enää, yksinkään en jaksa ajaa pimeässä, sateessa ja väsyneenä. Sovittiin että jonakin kauniina päivänä ajellaan pitkin rannikkoa jonnekin muualle päin, mutta ei juuri nyt eikä tänään Marmarikseen. Jää siis haastatteluun meno sikseen...

Asiaa pähkäillessä meni pussillinen salmiakkia. Hhm. Keittiössä muhii ruisleipäjuuri, ja itsenäisyyspäivän kunniaksi pyöräytän ruisleipää huomenna. Se on kuitenkin helpompi homma kuin karjalanpiirakoiden teko, tosin tuosta jauhomäärästä riittää niillekin. Jospa jouluksi syntyisi piirakoita. Laukut oli niin tiiviisti ja kilomäärien osalta tarkkaan pakattu, ettei tullut otettua mukaan ainoatakaan ruisleipää. Täältäkin saa sitä saksalaista siemenleipää, joka on ihan ok, mutta iski leipomisfiilis ja katsotaan mitä niistä tällä kertaa tulee. Lopputulos ei ole aina ihan 100% varma, kas kun joskus ne leivät saattavat unohtua kohotusvaiheeseen hyvinkin pitkäksi aikaa.

Joku moottoriurheilurata Istanbulin pohjoispuolella

Katselin tänään neuleprojektien, siis isompien villatakki- ja villapaitaprojektien kuvia jo, ja totesin että jos nyt aloitan, niin eivätköhän ne kevääseen mennessä valmistu 😊. Kotona on jo melko kylmä, ellei jopa hyytävän kylmä juuri nyt sateen aikana, mutta tuo pikku lämmitin toimii, ja toppahousut ovat vielä kaapissa. Viime talvena pidin niitä sisällä, ja ne olivat jokapäiväinen perusvaruste. Nyt saatan selvitä ilmankin, ehkä. Eilen kun vierailin Kalella ystäväni luona, matalassa ja erittäin yksinkertaisessa talossa, ihailin kaminan lämpöä. Pieni kamina keskellä talon toista huonetta lämmitti niin että hymy ulottui korvasta korvaan. Olisin voinut jäädä siihen pidemmäksikin aikaa.

Edelleen olen Suomen reissun jäljiltä väsynyt ja normaaliin päivärytmiin nähden epärytminen, joten isommin ei ole tullut urheiltua (vielä). Eilen kävin jo lähemmäs 20 km lenkin, josta 3 km Kalelle nousua ja laskua lukuunottamatta ajoin fillarilla. Kävelyä hidastaa hieman se perinteinen tähän ilmastoon paluu, eli rakot. Iho oli ehkä pitkien kortisonikuurienkin takia herkkä, ja heti sunnuntaina kaupunkikävelyn aikana kengät, jotka eivät koskaan hierrä, kuorivat kantapäistä nahkaa pois. Siksikin fillaroin eilen.

Pari päivää sitten keskustassa

Kroppa (tai mieli) kaipaa juoksua ihan käsittämättömän paljon, mutta olen nyt kaukana maratonkunnosta, kaukana siitä, mikä oli kunto vuosi sitten ennen kuin niveltulehdukset iskivät kimppuun. Silti olen tyytyväinen että tulehdukset on saatu hoidettua näinkin hyvin pois. Nyt jännällä odotellaan mitä joulukuun loppu näyttää, sillä tämä kostea kylmyys kyllä näyttää jos näytettävää on. Ja lenkkarit on piilotettu kaapin perälle toistaiseksi, samoin kuin muutkin juoksuvaatteet ;) .

Huominen ja hirmuisen monta muutakin tulevaa päivää menee kirjoitusprojektien parissa, sillä nyt on ykkössijalla novellikokoelma. On tämä hassua. Yhden kun lopettaa, niin toinen alkaa saman tien. Tuo edellinen runokokoelma oli leikkisä ja hauska, ja novellikokoelmasta ei voi käyttää kumpaakaan sanaa. Siinä mennään synkissä vesissä, jossain Kortteisen varjoissa ja painajaismaisissa päivissä. Jos pystyn kirjoittamaan myös elämän varjopuolista. EIhän sitä varmaksi vielä tiedä. Olen karttanut noita novelleissa käsiteltäväksi aiottuja aiheita tietoisesti ja päättäväisesti, mutta ehkä ne soveltuvat juuri tuollaisiin pieniin ja tiiviisiin tarinoihin. Ehkä. Vaan jaksaako sellaisia kirjoittaa päivästä toiseen, vai tarvitaanko rinnalle joku iloinen ja hulvaton, helppo projekti, joka tuo valoa ja vaihtelua synkkyyden vastapainoksi. Kuukauden päästä senkin tietää. Vaan onhan kokemus tämäkin.

"Gerçek aşk’ı bilen kalp bir damla suya bile hürmetle bakar.

-Hz.Mevlana"

Kyläteille eksyy helposti

Alanyan Kestelistä vuorille päin lähtevä tie, yksi monista 7.10.2017

Vapaa puhelinyhtiön toimistojen henkilökunnan oikuista. Kuulostaako tavoittelemisen arvoiselta? Olin jo vaihtaa liittymäni Vodafonelta TTNetille, kunnes päätin kokeilla vielä yhden kokeilemattoman palvelun osan, nimittäin online-palvelut. Kielitaitoni on kehittynyt, sanastokin laajentunut, ja nettisivuston onlinepalveluiden käyttö oli yllättäen sujuvaa ja jopa mieluista puuhaa. Sain tilattua tarvittavan salasanan saman tien, pääsin sivuille, pääsin vertailemaan eri kampanjoita ja eri liittymätyypejä, ja tärkeimpänä kaikista pääsin hallitsemaan liittymääni. Jo elokuussa, kun aiemman sopimukseni kausi päättyi, oli toimiston tyttönen minulta mitään kysymättä vaihtanut liittymätyyppini kalleimmaksi mahdolliseksi. Silloin emme päässeet yhteisymmärrykseen asiasta, ja minulle ilmoitettiin, että liittymätyyppiä voi vaihtaa enintään kerran kuussa. Perkuleen likka, ajattelin, ja päätin vaihtaa joko operaattoria tai liittymätyyppiä seuraavan kuukauden aikana.

JOssain Kestelin puutarhojen keskellä, ennen eksymistä.

No, nyt on vaihdettu se liittymätyyppi, ja maksan alle 1/3 siitä mitä maksoin aiemmat kuukaudet. En käytä puhelinta juurikaan, mutta se on kuitenkin hyvä olla olemassa niiden kuukausittaisten 1-5 soitonkin vuoksi. Kuukausittain tulee lähetettyä enintään 10 viestiä. Eniten tarvitsen karttapalvelua ja nettiä tietyissä tilanteissa, mutta sekään käyttö ei ole suurta. Nyt maksan netistä ja puheluista 6 € / kk, ja molempia on enemmän kuin tarpeeksi. Viestisaldoa pakettiin ei sisälly yhtään, eli on joko ladattava erillistä viestirahaa, maksettava ne erillisenä liittymän kk-maksun yhteydessä, tai sitten viestiteltävä esim. Whatsappin kautta. Jos olisin vaihtanut operaattoria, niin olisin vaihtanut TTNetille, sillä heillä on heidän kotinettiliittymänsä käyttäjille hyviä kännykkäliittymätarjouksia. Samoin Postilla on yllättävän hyviä puhelinliittymätarjouksia.

Tuon äskeisen kirjoitussession jälkeen päätin käydä ulkoa vähän pyöräilemässä. Tavoitteena oli pieni pyörälenkki, koska olo on edelleenkin normaalia väsyneempi. Tavoitteitahan voi aina asettaa, juu, mutta utelias ja seikkailunhaluinen mieli kun vie pikkuteille ja eksyksiin, niin pikkulenkistä tulee pikkuisen liian iso lenkki. Kestelissä löysin muuten oliivipuiden seasta sen äiti-lapsi-patsaan, josta eräs rouva kysyi aiemmin. Patsaasta ei löytynyt mitään kylttejä, nimiä tai selityksiä, joten arvelen sen olevan patsasveistokilpailun satoa. Kysyn siitä lisää josus jos tilaisuus tulee. Patsaalta jatkoin fillarointia rantatietä itään päin, mutta liikenteen melu oli ärsyttävää  ja pilasi rannan suoman ilon, joten Kestelin keskustan kohdalta käännyin vuoristoa kohti, ja jatkoin sitä myös Kestelin läpi menevän ison tien jälkeen. Tie näytti isommalta kuin puutarhoille vievä tie, sellaiselta kylätieltä, joten ajattelin pääseväni siitä mahdollisesti yliopiston luo, ja sieltä taas voisin jatkaa tuttuja teitä pitkin kotiin.

Tässäkin olin vielä vähän kartalla

Ihastelin puutarhoja ja näkymiä, kuvasin ja ajoin taas. Hetken päästä ei ollut enää aavistustakaan mihin päin kannattaisi lähteä, sillä risteyksiä ja teitä oli aivan liikaa. Siellä on ihan valtava tielabyrintti. Kaiken lisäksi olin alhaalla laaksossa, josta näin kyllä suurimman osan aikaa vuoret, mutta rehevä kasvillisuus esti laajemman ympäristön näkemisen. Eksyin niin täysin kuin vaan eksyä voi. En enää tiennyt edes mistä olin tullut, koska olin kääntynyt jo riittävän monesta risteyksestä. Osasta käännyin ohjeiden mukaan, osasta vaistonvaraisesti. Kysyin parilta rouvalta ajo-ohjeita, ja he vakuuttivat, että jatkat vaan suoraan ja pääset yliopistolle. Ainoa ongelma oli, ettei mikään tie jatkunut suoraan. Oli käännyttävä.

Ensin käännyin vasemmalle. Kipusin jyrkkää nousua ja tunsin kuinka voimat olivat jo aikalailla loppu. Edessä häämöttää tietyömaamerkki ja selkeä kielto siitä, ettei tietyömaa-alueelle saa mennä. Jupisin jotain itsekseni, käännyin ympäri, laskeuduin jyrkän laskun kävelllen koska tie ei ollut ajokuntoista, ja käännyin äskeisestä risteyksestä nyt katsomaan sen toisen haaran. Samalla vastaan tulee tonnien painoinen jättimäinen tietyömaakuorma-auto täydessä maalastissa. Koko tie on siitä alueelta ihan kuravelliä, ruskeaa, liukasta kuravelliä. Kuorma-auto menee, ja minä jatkan äskeistä paljon jyrkempää nousua siinä kuravellitiellä, vaikka tuntuu ettei jalat jaksa liikkua enää metriäkään. Ei ollut mukana edes suklaata tai sokeria, eikä vettä.

Tässä vaiheessa, ja tunnelin toisella puolen ei ollut enää aavistustakaan

Kun olen mennyt taas pari kilometriä, tulen monen tien risteykseen, ja näen, että isoimmat tiet vievät ihan väärään
suuntaan, vuorille. Pari muuta vie talojen tai puutarhojen pihaan, ja yksi tietyömaan tunnelin itäiseen päähän. Eikä ketään ole näkyvissä. Hetken päästä ohi ajaa mopolla kaksi miestä, mutta he eivät halua pysähtyä. Odotan edelleen, sillä en jaksa enää taivaltaa mihinkään päin. Sama kuorma-auto, joka ohitti minut aiemmin, tulee näkyviin ja pysähtyy kohdalleni. Kun kysyn miten pääsen yliopiston luo, sanoo kuljettaja että olit jo tuolla kauempana ihan oikealla tiellä, että pitää palata sinne. Kerroin tietyömerkeistä ja kiellosta. Hän sanoi että siitä pääsee ohi, ja että se on ainoa tie, ellen halua kiertää Kestelin keskustan kautta. Samalla kun lähdin taas kiipeämään sitä tiukkaa nousua, kuravelli roiskuen, näin ihan kuraisen fillarin, kuraiset lenkkarit, kuraiset housut ja sen tosiasian, että kotiin on vielä todella pitkä matka. Samalla alkoi sataa, onneksi vain muutama pisara vettä. Taivaalle oli noussut tummat ukkospilvet, tosin aurinko paistoi vielä. Sateen ja illan läheisyyskin alkoi painaa päälle. Ehdin ajatella, että hyvällä tuurilla ehdin kotiin ennen iltahämärää, samalla kun jo kipusin seuraavaa rinnettä ylöspäin ja olin purskahtaa itkuun, väsymyksestä.

Ohitin sen kieltomerkkisen työmaakohdan, ainoastaan nähdäkseni, että edessä näyttää tie loppuvan. Ainoastaan joku tietyömaan tie nousee jyrkästi kivivallin päälle. Epätoivo yritti hiipiä mieleen, mutta ei auttanut muu kuin lähteä kapuamaan sitä tietyömaatietä ylöspäin. Sen päälle kun pääsin, niin oli taas valtavat työmaat ympärillä, eikä näkynyt kunnon viitteitä siitä mihin päin seuraavaksi kannattaisi mennä. Onneksi tuli auto vastaan, joten lähdin sinne päin mistä auto tuli. Siitä pääsin taas seuraavaan kolmen tien risteykseen, mutta koska näin jo yliopiston, niin valitsin sen, joka vie sinne päin. Ja tuli työmaa toisensa jälkeen, kunnes lopulta olin yliopiston pohjoispuolella ihan normaalilla tiellä. Hyvä etten pysähtynyt suutelemaan asfalttia, niin ihanalta sen tien löytäminen ja sille tielle pääseminen tuntui.

Alkumatka siinäkin oli vasin nousuvoittoinen, vaan kun laskuosuudet alkoivat, tajusin että takajarru oli taas niin kulunut, ettei se pitänyt yhtään. Jyrkkään alamäkeen kovalla vauhdilla laskeminen ilman pyöräilykypärää ja ilman takajarrua oli kokemus sekin. Mieleen tuli "ihan sama" -fiilis, ja annoin mennä. Aika lailla samaa vauhtia tulin alas kuin edellä menevä mopokin. Kun lopulta pääsin kotiin, niin päiväruoka oli vielä syömättömänä kattilassa. Ilmankos energia loppui, vaikka onhan tuota vararavintoakin aikamoiset varastot. Banaania ja Mevlana-sokerikarkkeja ensiavuksi, nam. Ja jostain tarvitsisi saada paperinen kartta, jossa näkyy nämä paikalliset kylätiet läntisten tunneleiden, LunaParkin ja Dinek Mahallesin seuduilta aina tuonne Mahmutlarin pohjoisalueisiin saakka. Kartta, kiitos.

MItä saisi olla?

Alanya ja oma ranta ;) Kleopatraranta

Mämmit jää nyt kauppaan. Päätin juuri. Joskus sitä vaan tuntee suunnatonta halua olla menemättä kotiin, siis sinne missä matkalaukku on. Kun työpäivän loputtua soitan, ja kysyn tuonko tullessani jotakin, osaa kotona olija yllättää minut taas ihan täydellisesti. Kuulemma ei tarvitse tuoda mitään, kun on +38C, lihaskivut, armoton oksentelu ja riemullinen vesiripuli molemmilla kotona odottavilla henkilöillä.  Noro-virus kiertää kaupunkia ja kaataa ihmisiä petiin, ja näyttää eksyneen tähänkin osoitteeseen. Ihan vakavasti ajattelin että mihin menen, onko pakko mennä kotiin ja saada nauttia pääsiäisestä tällä kertaa noron kera. En tykkää, en tahdo, en millään halua. Täällä silti istun, ja katselen kuinka kaksi uupunutta potilasta käpälöi kaikkia mahdollisia kahvoja ja pintoja niin keittiössä kuin muuallakin huoneistossa. Jei. Kaksi sitruunaa ja puolikas valkosipulia vaahtoutui jo mukavasti tehosekoittimessa, ja lämmittää nyt massua siinä toivossa, että herra Noro edes hieman heikkenisi.

Aamulla vähäunisen yön jälkeen synkän metsän läpi tallustellessa sain ihastella kuinka punainen aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja lupaili kaunista päivää. Tähtikirkkaan yön jäljiltä oli kylmä, aiempia päiviä kylmempi. Kun aikani kävelin, saavutin aamun ensimmäisen kaupunkin halkovan bussin reitin, ja parkkeerasin itseni bussipysäkille. Tummaa metsää vasten myötäisessä auringonvalossa näkyi, kuinka jokainen ohi ajava auto nostatti valtavan pölypilven. Näytti samalta kuin maaseudun hiekkatiellä keskellä kuivaa kautta. En ole tajunnutkaan kuinka järkyttävän paljon katupölyä täällä nousee nyt. Muutamien pyöräilijöiden olen nähnyt käyttävän kertakäyttöistä hengityssuojainta, mutta en ajatellut loppuun asti. Toivottavasti kaupunki puhdistaa kaduilta pian pois nuo viimetalviset hiekoitussepelit.

Alanyassa tuttavat nauttivat jo rantaelämästä, uimisesta ja auringonotosta... vain skandinaavituttavat :)) . Useimmat turkkilaiset eivät mene uimaan vielä pariin kuukauteen, on meriveden lämpötila vielä sen verran pienempi kuin kehon lämpötila. Heinäkuussa merivesikin on lämmintä kuin vauvan maito. Silloin on parhaat uintikelit kuumuutta rakastaville. Alanyassa on kevät täydessä vauhdissa, ja useisiin lehdettömiin puihinkin on jo ilmestynyt pienet lehdet. Kukkia on paljon ja lisää tulee. Hedelmä- ja vihannestori notkuu herkkuja. Kummasti tulee kaikki ruoka-asiat mieleen juuri nyt...

Viinirypäle-juustotorttu 8:lle

500 g eri värisiä viinirypäleitä
2 pakettia kaurakeksejä tms murenevia keksejä
50 g voita, sulatettuna
200 g maustamatonta tuorejuustoa
1 dl kermaa
100 g valkosuklaata

Murskaa keksit ja sekoita niihin sulatettu voi. Painele uunivuoan pohjalle ohuehkoksi kerrokseksi. Paista 160 C 12 min.
Sulata valkosuklaa, anna hieman jäähtyä ja sekoita kerman kanssa. Laita seos jääkaappiin kunnes on kunnolla jäähtynyt. Sekoita seos vielä sauvasekoittimella. Lisää tuorejuusto lusikallinen kerrallaan, ja sekoita edelleen sauvasekoittimella. Levitä seos uunissa olleen torttupohjan päälle. Laita pinnalle erivärisiä, pestyjä viinirypäleitä, pienet sellaisenaan ja isot halkaistuina. Pinnalle voi ripotella esim. mantelilastuja tai laittaa vaikkapa kiillesokeriliemen. Jäähdytä jäkaapissa ja tarjoile.
Jos haluat tuorejuustoseoksesta makeamman, niin lisää tomusokeria tai hunajaa, tai kokoon keitettyä, makeaa omenamehua.

Yritän nyt keskittyä sen liiketoimintasuunnitelman kirjoittamiseen, ihan vaan kaiken varalta, ettei jää viime hetkiin. Puhelinta en ihan vielä saanut. Se on jossain Tampereella, mutta tulossa. Joten muutaman päivän päästä toimii taas muutkin kuin perinteinen tekstiviesti. 

Ei kahta samanlaista päivää

JOtakin tapahtui, jotakin erittäin yllättävää... vaikkei se ehkä nyt ihan Niin yllättävää ollut, kun oikein viimeisen päälle järkeilee, ja miettii mitä kaikkea on tapahtunut tässä vuosien varrella. Lentelen sitten taas parin välilaskun kautta jonnekin päin, ja toivon ettei influenssan loppurippeet sen enempää kuin jälkitautikaan heittäänny ihan hillittöman hankalaksi lentojen aikana. Seuraava kunnon päivitys ja pientä selitystä tullee torstaina illalla.

Nautinnollista keskiviikkoa itse kullekin.

Yllätysten päivä

Päivän tekstiaiheen poistin pienen harkinnan jälkeen, ja nyt on sitten edessä taas blanco sivu. Upeaa, saa aloittaa alusta, ja luoda taas haluamansa kokonaisuuden. Sitäkin tekstin tuottaminen on. Silloin kun ei kirjoita kenenkään ohjauksessa, eikä ketään toista tahoa varten, voi ihan itse valita mitä kirjoittaa ja millä sävyllä. Huomasin aiemmin, että kun kirjoitan tekstiä niin, että se tulee jonkun muun arvioitavaksi, tai jotakin tarvetta varten, niin siihen tulee sellainen sävy, kuin mistä kuvittelen sen ohjaajan / tilaajan / arvioijan / kustantajan pitävän. Silloin teksti lakasi olemasta itselle kirjoitettua paineenpurkua, tai itseä päiväkirjanomaisena muistipankkina palvelevaa päivän tiettyjen tapahtumien tallentamista. Siinä kävi samoin, kuin pikkulapsilla lastentanssitunnilla. Olen omalta opettajaltani kuullut ja käytännössä nähnyt, kuinka pieni lapsi esiintyy tanssitunnillakin aina vanhemmallee, mikäli vanhemmat ovat tanssitunnilla fyysisesti läsnä. Tällöin lapsi automaattisesti pyrkii miellyttämään vanhempaansa, eikä tanssi ulos omaa tanssiaan. Hän tanssii sitä, mitä olettaa vanhempiensa haluavan nähdä, mikä saa vanhemmat hymyilemään tai huomaamaan hänet. Oma tanssi jää toissijaiseksi, vaikka juuri se olisi oman hyvinvoinnin ja kehittymisen sekä ilon jakamisen kannalta se kaikkein tärkein asia.

On toisaalta aika karua, ja toisaalta äärettömän vapauttavaa näin aikuisenakin huomata toimivansa kirjoittamisessa osittain saman suuntaisesti, tai samantyylisistä lähtökohdista käsin, kuin lapsi tuossa esimerkissä. Olen hyvilläni siitä, että minussa on edelleen sitä Lasta, ja että se Lapsi minussa on tarpeeksi eloisa ja voimissaan. Olisi surullista ja järkyttävää huomata olevansa nainen, jonka persoonallisuudessa ei ole enää yhtään Lasta, jolla on jäljellä vain Aikuinen ja Vanhempi. Erkanen noista psykologisista termeistä takaisin omaan naisenlogiikkaani. Koen, että juuri tuo osa minussa on oleellinen osa voidakseni kokea iloa (myös onnistumisen iloa ja oppimisen iloa), voidakseni olla avoin, luottavainen ja utelias tämän elämän suhteen, ja voidakseni olla luova. Jos tuo lapsi minussa ei olisi elossa ja voimissaan, niin olisin todennäköisesti kärttyinen ja suorastaan v****mainen akka, sellainen kuin mitä näen päivittäin kulkemassa hymyttöminä, suupielet alaspäin väännettyinä ja myrskypilvi otsan yläpuolella salamoiden. He kulkevat kuin tankit, kaiken eteen osuvan joko omaan jonoonsa jonon jatkoksi liittäen tai alleen murskaten. Eikä sen akan suusta kuulu hyvää eikä kaunista, vaan rumia sanoja suoltaen tuo itsensä väärinymmärretyksi ja sorretuksi kokeva kimpale jatkaa jyräämistä ja hajottamista, murskaamista ja tuhoamista, tajuamatta, että tuhoaa samalla itseään, sisältä päin, ja ihan itse. Siksi sanoin "kimpale". Sisuksista puuttuu ilo, onni ja elämänmyönteisyys. Ihan sama pätee myös tiettyihin miehiin. Entäs sinä ja sinun sisäinen Lapsesi?

Sitten ihan muuhun asiaan. Tämä on suoranainen mainos mitä yllättävimmästä kenkäkaupasta täällä Alanyassa. Tuo kyseinen kenkäkauppa on tullut nähtyä kymmeniä, kymmeniä kertoja, ja aina olen kulkenut sen ohi. Tänään tuttava usutti minut sisälle, muuten olisin kulkenut ohi edelleenkin. Sisältö oli todella positiivinen yllätys. Tämä on sellainen kenkäkauppa, jossa löytyi naisille nahkakenkiä, siis ihan oikeata nahkaa olevia laadukkaita kenkiä. En nyt viitsi laittaa tähän mitään kenkämerkkejä, sillä tuolla oli pari kolme sellaista kenkämerkkiä, että omia ostohaluja piti ihan tietoisesti hillitä. Voi jestas että oli mieleisen näköisiä nahkakenkiä, ja vieläpä jalassa hyvin istuvia. Pitkä mustien nahkakenkien metsästykseni ei vieläkään päättynyt, sillä sopiva koko oli loppunut. Tuolta löytyi vaikka kuinka monia mieleisiä ja sopivia kenkiä mitä upeimmissa väreissä, nahkaisena ja hyvin hinnoiteltuina. Minä palaan tuonne vielä monta kertaa... Sari, sinulle siellä olisi ollut sellaisia turkooseja luomuksia, että olisit päässyt ostamaan myös isomman matkalaukun 😂. Nyt vaan en kehdannut kuvata kaikkea, kun se ei oikein ollut suotavaa. Kuudennen kenkäkaupan jälkeen meille molemmille tuli kenkä-ähky, päiväkohtainen kiintiö täyteen, ja jatkamme yllätysten kierrosta jokus. Tavoitteena jatkossa on mennä myös sellaisiin paikkoihin, joissa emme ole koskaan aiemmin käyneet.

Yemenı ayakkabı (Jemeni-kenkä) on paikalliselle nuorisolle järkytys, varsinkin tällaisen ulkomaalaisen jalassa, totesin taas tänään saamieni kommenttien perusteella. Eräskin nuori kenkäkauppias sanoi "OMG, etsitään sulle oikeat kengät", vaan eihän heillä ollut muuta kuin niitä karmeita muovikenkiä, keinomateriaalikenkiä. Tiesin, että kävelemme tänään paljon, ja että tarvitsen kengät, jotka on helppo laittaa jalkaan, jotka sopivat asuni väriin jne. Kun kotona ei ollut niitä mustia kävelykenkiä, niin laitoin jalkaani  nuo supermukavat jemenit. Sekä jalat että selkä kiittivät valinnasta, ja ainakin samassa bussissa lähellä istuneilla opiskelijatytöillä oli hauska kotimatka koulupäivän jälkeen, kun saivat nauraa kengilleni. On kiva tuottaa iloa kanssaihmisille.

Nauratapa huomenna edes kahta ihmistä, ja muista hymyillä vastaantulijoille edes yhden tunnin ajan. Ehdit muuttaa monen ihmisen päivää. Hyvä voittaa aina, ja hyvyyskin leviää tehokkaammin kuin pahuus, kunhan sitä vain muistaa käyttää ja levittää. Sytytä siis hyvä itsessäsi, ja jaa sitä eteenpäin niin pajon kuin jaksat. Tässä ajassa ja maailmantilanteessa se on tarpeen, ja parasta mitä voit tehdä.